Olen persoonallisuushäiriöinen ja eristäydyin siksi vapaaehtoisesti. Kysymyksiä?
Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Kuulun siis siihen ihmisryhmään, jota joidenkin mukaan kannattaa välttää kuin ruttoa. Eli minun kanssani ei kannata seurustella tai avioitua ja ystävänäkin olen mahdoton. Luettuani kaikenlaisia kuvauksia siitä, millaista tuhoa voisin saada aikaan, päätin, että olen ihmisten kanssa tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Nyt en ole yli vuoteen tavannut juuri ketään.
Haluatteko kysyä jotain?
Kommentit (500)
Miksi olet täällä jos olet eristäytynyt?
Täällä en ole minuna, vaan vain kapeana siivuna minua. Kukaan ei tunne minua ja voin käsitellä joitakin asioita sekä seurata kiinnostavia asioita. Tällä tavalla voi "harrastaa" tapaamatta ketään henkilökohtaisesti. Juuri tälle palstalle taas osuin äskettäin, kun tein jonkin haun.
Ja olen tietysti muutenkin enemmän tai vähemmän riippuvainen ihmisistä, kuten melkein kaikki ihmiset. Haen kaupasta ruokaa, luen kirjoja, katson joskus jonkin elokuvan jne. -ap-
Anteeksi jos olet jo kertonut enkä vain muista; olen kyllä lukenut ketjusi kokonaan.
Anteeksi jos olet jo kertonut enkä vain muista; olen kyllä lukenut ketjusi kokonaan.
Ei ole lapsia.
Anteeksi jos olet jo kertonut enkä vain muista; olen kyllä lukenut ketjusi kokonaan.
Ei ole lapsia. -ap-
kenestäkään. Olen luotettava ystävä, mutta itse pärjään ilman ystävyyttäkin. En odota ystäviltäni palveluksia tai mitään mistä jäisin kiitollisuudenvelkaan, koska silloin syntyy riippuvuussuhde. Haluan olla vapaa velvoitteista, myös ihmissuhteissa. En ole kenellekään mitään velkaa, voin lähteä suhteesta milloin haluan.
Siksi en koskaan menisi avioliittoon tai avoliittoon, liikaa sitoumuksia.
Kuten siis kirjoitti joku aiempikin. En tietysti tiedä millainen se pimeä puolesi on, mutta kaikilla meillähän on myös pimeä puoli. Useimmat eivät suhtaudu omaansa sellaisella nöyryydellä kuin sinä.
kenestäkään. Olen luotettava ystävä, mutta itse pärjään ilman ystävyyttäkin. En odota ystäviltäni palveluksia tai mitään mistä jäisin kiitollisuudenvelkaan, koska silloin syntyy riippuvuussuhde. Haluan olla vapaa velvoitteista, myös ihmissuhteissa. En ole kenellekään mitään velkaa, voin lähteä suhteesta milloin haluan.
Siksi en koskaan menisi avioliittoon tai avoliittoon, liikaa sitoumuksia.
Minä voisin sitoutua, jos olisin terveempi. Mutta tällaisenani olisin liian suuri taakka. Minulla on niin paljon tarpeita eikä kukaan kestä niitä. -ap-
Kuten siis kirjoitti joku aiempikin. En tietysti tiedä millainen se pimeä puolesi on, mutta kaikilla meillähän on myös pimeä puoli. Useimmat eivät suhtaudu omaansa sellaisella nöyryydellä kuin sinä.
Ehkä ennemminkin pelkään pimeää puoltani. Itse pärjään sen kanssa, mutta muita voin vahingoittaa pahasti. Ex-mieheni kärsi kovasti. Hän ei ehkä muutenkaan ollut kovin vahva, mutta minä olin hänelle liian monimutkainen ja hankala tapaus. Avioeron jälkeen olen lähinnä säälinyt miehiä, jotka ovat olleet kiinnostuneita minusta, sillä he eivät ole mitenkään voineet aavistaa, mitä ulkokuoreni alla piilee. -ap-
Muistelen lukeneeni näin. Sinä ap varmaan tiedät?
Ja millaisia ne suuret tarpeesi ovat, jos saa kysyä? Ihmisillähän, muillakin, on tarpeita, ei se ole kiellettyä.
Muistelen lukeneeni näin. Sinä ap varmaan tiedät?
Ja millaisia ne suuret tarpeesi ovat, jos saa kysyä? Ihmisillähän, muillakin, on tarpeita, ei se ole kiellettyä.
Käsittääkseni terapiaa käytetään hoitomuotona ja itse olen useamman vuoden käynytkin terapiassa. En kuitenkaan parantunut.
Mielialanvaihteluiden tasaamiseksi minulla on lääkitys, mutta se on enimmäkseen masennukseen.
Kaikilla on tietysti tarpeita. Omalla kohdallani erityistarpeeni liittyvät tähän vaikeaan persoonallisuuteeni ja sen syntyyn. Olen oltu laiminlyöty ja toisaalta toinen vanhemmistani ei ole tuntenut rajoja. Kaikki on ollut hataraa ja turvatonta. Kukaan ei voi taata, ettei hylkäisi minua, mutta en itsekään voi taata kestävää ihmissuhdetta. Vaadin paljon myös älyllisesti. Tällaiset odotukset voivat olla kohtuuttomia etenkin, jos ihmissuhteita on vähän. Minun tapauksessani niin olisi joka tapauksessa. -ap-
Aloin ajatella lapsia vakavammin vasta silloin, kun olin jo työkyvyttömyyseläkkeellä. Olin jo sen verran tasaantunut pahimmista vuosista, että pystyin näkemään itseni vanhempana. Neljänkympin tietämillä tunsin jopa jonkinlaista paniikkia, koska ajattelin, että voisin vielä tavata sopivan miehen ja saada lapsen. Samalla olin melko varma, että miestä ei löytyisi.
Eräällä miesystävälläni oli pieniä lapsia. Lopetettuamme seurustelun kaipasin heitä pitkään.
Kaiken kaikkiaan minusta on joka tapauksessa tuntunut paremmalta, ettei kukaan joutuisi elämään lapsenani, vaikka lapsettomuus onkin iso menetys. Elämäkokemukseni ovat kuitenkin koostuneet pitkälti erilaisista menetyksistä, joten tilanne tuntuu melko luonnolliselta. -ap-
mitä murhetta ja taakkaa olet läheisillesi aiheuttanut? Pettänyt, valehdellut...? Vai ei mitään suurta mutta koko ajan pientä ja paljon?
inisijä ja itsesäälissä rypijä. Hyväksy itsesi sellaisena kun olet ja nauti siitä. Jos muut eivät hyväksy sinua, se on heidän ongelmansa, ei sinun.
Ryhdistäydy, älä ole tuollainen säälittävä märisijä.
Ällötät mua tuollaisena, pystyt kyllä parempaankin. PM
hyväksyntää enkä rakkautta. Jos joku ei minusta tykkää, ei se minulta ole pois. Eipähän tartte teeskennellä mitään sellaista mitä ei ole.
Kaiken kaikkiaan minusta on joka tapauksessa tuntunut paremmalta, ettei kukaan joutuisi elämään lapsenani, vaikka lapsettomuus onkin iso menetys.
Eli olet poikkeuksellisen vastuuntuntoinen. Oman exäni olisi mielestäni pitänyt ajoissa myöntää itselleen, ettei kenenkään pitäisi joutua elämään hänen lapsenaan (tai puolisonaan) kun tunne-elämä on mitä on.
Minusta kuulostat ihan kivalta ja empaattiselta tyypiltä, etkä mitenkään mahdottomalta :)
Kuulostat fiksulta, sivistyneeltä ja analyyttiseltä. En arvosta draamaa elämässäni, MUTTA jos kertoisit minulle avoimesti diagnoosistasi ja pyytäisit suoraan anteeksi (sen kummemmin nöyristelemättä) aiheuttamiasi "kohtauksia", voisin kyllä ymmärtäväisenä ihmisenä sivuutta ne, mikäli meillä muuten sykkaisi hyvin.
Mulle tulee kirjoituksistasi semmoinen mielikuva, että sä oot jäänyt tuon diagnoosisi vangiksi. En oo mikään asiantuntija, mutta mulle tulee susta sellainen kuva, että sulla on mahdollisuus kuntoutua tuosta persoonallisuushäiriöstä, koska tunnistat niin hyvin sen tuhoiset vaikutukset elämääsi. Toisaalta luulen, että tuo diagnoosi on syönyt sun omanarvontuntoasi aivan hirveästi, ja sun pitäisi varmaan yrittää saada itsekunnioitustasi takaisin.
Et sä ole mikään ihmissaatana, vaikka sulla onkin tuommoinen diagnoosi, etkä myöskään ole pelkkä diagnoosi, vaan paljon muutakin!
ap:n suunnitelma on ihan hyvä.
Ainoaksi ongelmaksi tulee rahoitus. Ainoastaan miljonäärillä on varaa eristäytyä maailmalta.
Miten ap aikoo rahoittaa tämän. Työssäkäymällä hän joutuu jatkuvasti tekemisiin ihmisten kanssa ja asioidessaan sossussa tai kelassa hän jotuuu jatkuvasti tekemisiin ihmisten kanssa. Myös asioidessaan kaupassa hän törmää ihmisiin.
Olisi hienoa jos yhteiskuntamme voisi tarjota jokaiselle eristäytymisen, jos niin haluaa.
mitä murhetta ja taakkaa olet läheisillesi aiheuttanut? Pettänyt, valehdellut...? Vai ei mitään suurta mutta koko ajan pientä ja paljon?
Joillekin ehkä sellaista jatkuvaa pientä hankaluutta. Esimerkiksi aikoinaan äitini huokaisi, miten minun kanssani kaikki on aina niin vaikeaa. Olin tilanteessa, jossa tarvitsin hänen apuaan, mutta samalla torjuin sen. Lisäksi raivosin, huusin ja itkin. Tyypillistä käyttäytymistäni on oikuttelu, leimahtelu ja räjähtely. Joskus olen pitkään rauhallinen, kunnes kuohahtaa. Se tapahtuu aina niin nopeasti, että en itsekään tajua sitä.
Ex-puolisolleni olin lisäksi tasaisen negatiivinen. Valitin kaikesta ja olin tyytymätön. Osittain se johtui masennuksestani. En jaksanut hoitaa ihmissuhteita ja olimme yksin. En pettänyt enkä valehdellut, mutta en myöskään tukenut enkä kuunnellut. Olin liian rikki. Olin myös pettynyt mieheeni, joka ei ollut mielestäni riittävän aikuinen ja miehinen. Olin suhteen dominoiva osapuoli, vaikka olin heikko.
Kun en jaksanut käydä töissä, olin myös taloudellinen taakka. Se on yksi syy, miksi en enää näe elämää kenenkään miehen kanssa mahdolliseksi. Tietenkin kaikki yleensä kysyvätkin työtilanteesta. Jos sanoisi olevansa pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä elelevä, ei varmaan kukaan haluaisi jatkaa tutustumista. -ap-
tulee mieleen, että suojaat myös itseäsi eristäytymällä, koska ihmissuhteet tuovat niin ikäviä tunteita?
Jos vain mitenkään tuntuu mahdolliselta niin kannustan sinua aloittamaan terapian uudelleen. Jos vaikka löytyisi sopivampi terapeutti tai jos olisit itse valmiimpi muutokseen? Tai myös vertaistuki joko livenä tai netin kautta voisi auttaa?
Tunnistan itsessäni jotain samaa. Olen halunnut ja yrittänyt olla "täydellinen" ystävä. Avioliitoltakin odotin hirveän paljon. Pettymykset ja menetykset ovat olleet suuria ja niistä toipuminen on vienyt kauan. Jotta en heittelehtisi tunteissani äärimmäisyydestä toiseen, on parempi olla yksin. Tietysti tämäkin voi olla täydellisyyden tavoittelua. Onnistun edes jossain asiassa elämässäni, kun osaan olla täysin yksin. -ap-