Mihin tämä maailma (ihmiskunta) on oikein menossa?

Olemmeko me ihmiskuntana liian sallivaisia? Ovatko ihmiset vieraantuneita rakkaudesta - ja sen tunnistamisesta itsessään ja läheisissään?



Vai onko suuntaus mielestäsi " se oikea" - on aika muutokselle, hyvä vain, kun tuuletetaan " ummehtuneita" / vanhoja ajattelumalleja?



Kumpaa ajattelumallia sinä edustat - ja kuinka pitkälle?



Saa käsitellä joko niin laveasti tai suppeasti kuin haluaa =0) - tämä ajatus myös voi (ja toivottavaa olisikin) rönsyillä haluamaanne suuntaan.



*



Tämän aiheen minussa herätti ajatus siitä, miten (minun mielestäni) kevyin perustein nykyään ollaan valmiita saattamaan alulle uutta elämää - uusia ihmisiä perustarpeineen (minusta oikeus omien biologisten vanhempien rakkauteen ja huolenpitoon pitäisi olla jokaisen syntyvän lapsen perusedellytys ja lähtökohta - aina se ei tietenkään toteudu, mutta mielestäni siihen olisi tärkeää kaikin tavoin pyrkiä).



Isän merkityksen kyseenalaistaminen myöskin tekee surulliseksi. Aivan kuin olisimme hurjaa vauhtia menossa rakkaudettomaan suuntaan - eikä monikaan tiedosta sitä, vesimiehen aikakausi tekee tehtäväänsä (niin hyvässä kuin pahassakin).