Onko teillä perhesalaisuutta?

Minun isäni sisko, eli tätini ei ole vaarini, vaan saksalaisen sotilaan.



Tätini syntyi sodan jälkeen ja mummini meni tätini ollessa 1 vuotias vaarini kanssa naimisiin ja vaari otti tädin omille nimilleen. Saimme tietää asiasta vasta mummini kuolin vuoteella.

Olen 35v, mies 38. Naimisissa olen ollut 14v.

Ja olen saanut tähän asti mukavan elämän, rahaa on. Olen kotiäiti, mutta aikaa jää runsaasti myös itselleni sillä lapset ovat hoidossa. (kivittäkää vain) Lisäksi minulla oli pitkä avioliiton ulkopuolinen suhde, josta mieheni oli tietoinen. Elämä rullaa hyvin mutta välillä tämä salailu tuntuu ikävältä ja painaa mieltä.. kuten nyt.

mä luulin että olisit vähintään keski-ikäinen..

oon sua vuoden nuorempi ja myöskin kotiäiti, ja ihmettelen suuresti että tyydyt moiseen.

mutta jos se on sitä mitä haluat tms. siis tyydyt tuohon,niin mikäs minä olen mitään sanomaan.

noh, jos tollanen avoin suhde toimii,niin mikäpä siinä.

mikä teidät "ajo" uhteen jos ei takkaus?

Sanotaan näin että meidän molempien suvuilla oli tietyt odotukset meille. Olemme tunteneet ihan lapsesta asti ja olemme olleet aina ystäviä, muttemme koskaan sen enempää. Oikeastaan se oli ollut aina selvää että meistä odotettiin avioparia ja päädyimme sitten toteuttamaan tämän toiveen. En minä oikein muunlaista elämää osaa edes kuvitella. Näin on hyvä, ainakin omalla tavallaan. Koska meillä ei ole romanttisia tunteita toisiamme kohtaan, ei meillä pahemmin ole mitään perheriitoja.

Sen tietää miehen vanhemmat ja sisarukset, mutta minun puoleltani ei kukaan, eikä kukaan ystävistänikään. Äitini tietää, että miehellä ei oikein pysy hallussa homma jos hän alkaa juoda, mutta ei todellakaan tiedä totuutta - eli että ilman lääkitystä mies saattaa mikä tahansa arkipäivä ratketa ryyppäämään, jos vähänkään on suotuisat olosuhteet sille... En ikinä kehtaisi kertoa, että olen hakenut umpikännistä miestä keskellä päivää kaupungilta, olen ajellut tämän perässä hakemassa häntä sammuneena kaverin lattialta jne.

Poikani tekemä rikos, josta istui vankilassakin. Siitä tietää toki mun vanhemmat ja äitini suku. Isäni suku ei tiedä, eikä mun mieheni aikuiset lapset.

Miten olette saaneet tämän selitettyä? Tarkoitan siis pojan "katoamista"? Oliko rikos vakava, ja kuinka pitkä tuomio oli?

t. ap

Että haluatko elää omaa elämääsi vai toisten odotusten mukaista elämää. Kumpaa toivot lapsillesi?

Olen 35v, mies 38. Naimisissa olen ollut 14v.

Ja olen saanut tähän asti mukavan elämän, rahaa on. Olen kotiäiti, mutta aikaa jää runsaasti myös itselleni sillä lapset ovat hoidossa. (kivittäkää vain) Lisäksi minulla oli pitkä avioliiton ulkopuolinen suhde, josta mieheni oli tietoinen. Elämä rullaa hyvin mutta välillä tämä salailu tuntuu ikävältä ja painaa mieltä.. kuten nyt.

mä luulin että olisit vähintään keski-ikäinen..

oon sua vuoden nuorempi ja myöskin kotiäiti, ja ihmettelen suuresti että tyydyt moiseen.

mutta jos se on sitä mitä haluat tms. siis tyydyt tuohon,niin mikäs minä olen mitään sanomaan.

noh, jos tollanen avoin suhde toimii,niin mikäpä siinä.

mikä teidät "ajo" uhteen jos ei takkaus?

L

Sanotaan näin että meidän molempien suvuilla oli tietyt odotukset meille. Olemme tunteneet ihan lapsesta asti ja olemme olleet aina ystäviä, muttemme koskaan sen enempää. Oikeastaan se oli ollut aina selvää että meistä odotettiin avioparia ja päädyimme sitten toteuttamaan tämän toiveen. En minä oikein muunlaista elämää osaa edes kuvitella. Näin on hyvä, ainakin omalla tavallaan. Koska meillä ei ole romanttisia tunteita toisiamme kohtaan, ei meillä pahemmin ole mitään perheriitoja.

Käykö sen varjeleminen teille koskaan raskaaksi? väsyttää ja haluaisin vain kertoa kuinka asiat todellisesti ovat jatkuvan selittelyn sijaan.

Mies ollut vankilassa monta kertaa, ja meidät molemmat on tuomittu törkeistä rikoksista. Mies useasta, mut yhdestä.

Ette ikinä uskoisi, jos meidät tuntisitte, eikä asian näin kertominen anna asialle oikeutta. Vaan mitä väliä.

Miehen suku ei tiedä minusta juuri mitään, eivät ole koskaan sukulaisiani tavanneet. Ollaan sentään miehen kanssa 15v yhdessä oltu. en itsekään pidä sukuuni yhteyttä.

Eivät tiedä mitä olen opiskellut, vähän sinnepäin. En ole kertonut, että työpaikka vaihtui jo pari vuotta sitten.

En vaan osaa olla avoin, vaikka muuten ollaan miehen suvun kanssa hyvissä väleissä. Monen muunkin mielestä olen etäinen ja vaikeasti tutustuttava ihminen :(

Huono itsetunto ja vaikea lapsuus varmaan syynä.

Poikani tekemä rikos, josta istui vankilassakin. Siitä tietää toki mun vanhemmat ja äitini suku. Isäni suku ei tiedä, eikä mun mieheni aikuiset lapset.

Miten olette saaneet tämän selitettyä? Tarkoitan siis pojan "katoamista"? Oliko rikos vakava, ja kuinka pitkä tuomio oli?

t. ap

Isäni suku asuu sen verran kaukana, että kylästelyjä harrastetaan max kerran vuodessa. Poika oli niin iso, että selitykseksi kelpasi ettei halunnut lähteä mukaan. Miehen lapset ovat siis aikuisia ja asuivat jo silloin omillaan. Poika oli silloin toisella paikkakunnalla opsikelemassa, joten hänen poissaoloaan ei miehen lapset edes huomanneet. Eivät kyllä silloin tunteneet toisiaan juurikaan.

1½v oli poika vankilassa.

Että haluatko elää omaa elämääsi vai toisten odotusten mukaista elämää. Kumpaa toivot lapsillesi?

Toki toivon heille onnellista elämää, mutta kyllä minulla on lapsilleni myös tiettyjä odotuksia. Niin puolison kuin koulutuksenki suhteen.

Että haluatko elää omaa elämääsi vai toisten odotusten mukaista elämää. Kumpaa toivot lapsillesi?K

Toki toivon heille onnellista elämää, mutta kyllä minulla on lapsilleni myös tiettyjä odotuksia. Niin puolison kuin koulutuksenki suhteen.

Entä jos lapsesi eivät olisi onnellisia elämällä sinun odotusten mukaan?

Käykö sen varjeleminen teille koskaan raskaaksi? väsyttää ja haluaisin vain kertoa kuinka asiat todellisesti ovat jatkuvan selittelyn sijaan.

Mies ollut vankilassa monta kertaa, ja meidät molemmat on tuomittu törkeistä rikoksista. Mies useasta, mut yhdestä.

Ette ikinä uskoisi, jos meidät tuntisitte, eikä asian näin kertominen anna asialle oikeutta. Vaan mitä väliä.

Kuinka pitkä aika vankilareissustasi on? Entä miehesi?

Miten tuomiot ovat vaikuttaneet elämäänne? Kiinnostava aihe.

t.ap

Tulemma mieheni kanssa todella huonoista, rikollisista perheistä. Molempien vanhemmat ja osa isovanhemmistakin on istunut useasti vankilassa vakavista rikoksista, itse olemme pyristelleet irti näistä perheidemme perinteistä viime tipassa, meillä on hyvät ammatit ja elämme tavallista elämää hienolla okt-alueella. En ole kertonut kenellekään taustaani.

Että haluatko elää omaa elämääsi vai toisten odotusten mukaista elämää. Kumpaa toivot lapsillesi?K

Toki toivon heille onnellista elämää, mutta kyllä minulla on lapsilleni myös tiettyjä odotuksia. Niin puolison kuin koulutuksenki suhteen.

Entä jos lapsesi eivät olisi onnellisia elämällä sinun odotusten mukaan?

Joka minua tietysti harmittaisi, mutta rakastan heitä ja he ovat lapsiani. En halua olla samanlainen kuin vanhempani.

Suvussani mielenterveyspalveluiden parissa olevat eivät mahdu yhden käden sormiin. Osaa en koskaan kutsu kuin aivan pakosta julkisiin tilaisuuksiin. En puhu mielialahäiriöistä vaan aivan päälle näkyvistä psyyken sairauksista.



En myöskään retostele ääneen melko raskasta lapsuuttani.

Että haluatko elää omaa elämääsi vai toisten odotusten mukaista elämää. Kumpaa toivot lapsillesi?K

Toki toivon heille onnellista elämää, mutta kyllä minulla on lapsilleni myös tiettyjä odotuksia. Niin puolison kuin koulutuksenki suhteen.

Entä jos lapsesi eivät olisi onnellisia elämällä sinun odotusten mukaan?

entä jos lapset vain hymähtävät sinun toiveillesi ja odotuksillesi? Se voi olla sinulle iso kriisi alkaa miettimään että entä jos minäkin olisin uskaltanut kapinoida muiden toiveita vastaan.

Että haluatko elää omaa elämääsi vai toisten odotusten mukaista elämää. Kumpaa toivot lapsillesi?K

Toki toivon heille onnellista elämää, mutta kyllä minulla on lapsilleni myös tiettyjä odotuksia. Niin puolison kuin koulutuksenki suhteen.

Lapset kyllä vaistoavat jos heitä kohtaan on vanhemmilla tietynlaisia odotuksia kuten tietty ammatti tai hyväpalkkainen työ. Lapsi voi kokea pienetkin paineet niin, ettei häntä rakasteta yhtä paljon kuin jos hän täyttäisi vanhempien odotukset. Lapsi sisäistää tunteen, että on joltakin osin ollut pettymys vanhemmillee, ja se tuskin on tunne, jonka kanssa on kiva elää.

Toki meillä kaikilla on odotuksia, kuten hyvä parisuhde, onnellinen elämä, terveelliset elämäntavat jne. Vanhemmalla tulisi olla käsitys hyvästä elämästä, mutta hän ei saisi määritellä sen sisältöä. Tälle on olemassa joku oma terminsäkin, en vain muista mikä paradoksaali se oli.

Entä jos lapsesi eivät olisi onnellisia elämällä sinun odotusten mukaan?

Joka minua tietysti harmittaisi, mutta rakastan heitä ja he ovat lapsiani. En halua olla samanlainen kuin vanhempani.

Että haluatko elää omaa elämääsi vai toisten odotusten mukaista elämää. Kumpaa toivot lapsillesi?K

Toki toivon heille onnellista elämää, mutta kyllä minulla on lapsilleni myös tiettyjä odotuksia. Niin puolison kuin koulutuksenki suhteen.

Entä jos lapsesi eivät olisi onnellisia elämällä sinun odotusten mukaan?

Joka minua tietysti harmittaisi, mutta rakastan heitä ja he ovat lapsiani. En halua olla samanlainen kuin vanhempani.

Lapset kyllä vaistoavat jos heitä kohtaan on vanhemmilla tietynlaisia odotuksia kuten tietty ammatti tai hyväpalkkainen työ. Lapsi voi kokea pienetkin paineet niin, ettei häntä rakasteta yhtä paljon kuin jos hän täyttäisi vanhempien odotukset. Lapsi sisäistää tunteen, että on joltakin osin ollut pettymys vanhemmillee, ja se tuskin on tunne, jonka kanssa on kiva elää.

Toki meillä kaikilla on odotuksia, kuten hyvä parisuhde, onnellinen elämä, terveelliset elämäntavat jne. Vanhemmalla tulisi olla käsitys hyvästä elämästä, mutta hän ei saisi määritellä sen sisältöä. Tälle on olemassa joku oma terminsäkin, en vain muista mikä paradoksaali se oli.

35-vuotiaana eno joutui pitkäksi aikaa suljetulle osastolle hoitoon. Ei sen jälkeen kyennyt enää töihin, eikä muutenkaan itsenäiseen elämäänkään. Äitini ja hänen sisaruksensa peittelivät pitkään enon ongelmaa, puhuttiin vain kuinka eno on "erikoinen luonne, ollut jo lapsesta saakka erikoinen".



Vielä kun enon todellisuudentaju heitti täysin ja meni hoitoon, äitini oli sitä mieltä että "ongelmat ei ole todellisia vaan enoni vain esittää tai laiskuuttaan".



Me nuorempi sukupolvi tietysti on puhuttu asioista oikeilla nimillä.

En minä lapsilleni ole sanonut että vähintään amk-tutkinto pitää hommata tai ette ole lapsiani. Kannustan lapsia toki opiskeluun.



Uskon että teilläkin on jonkinlaisia odotuksia lapsillenne, myönnätte sen tai ette. Minä nyt tein näemmä virheen ja myönsin sen..

perhe-elämästä lapsena. Mä ja mun veli oltiin alle kouluikäisinä lastenkodissa (veli kerran ja minä useampaan kertaan). Vanhemmat käytti alkoholia ja isä oli todella väkivaltainen äitiä kohtaan ja on se hakannut meitä lapsiakin(monta kertaa on poliisi hakenut isän putkaan rauhoittumaan, tosin äitikin on ollut putkassa...) Ennen pikkuveljeni syntymää asuin jonkin aikaa mummini luona, hän olisi halunnut adoptoida minut. Tiesi mitä elämä on perheessäni, eikä hyväksynyt tyttärensä alistumista väkivältäisessa suhteessa, mikä vaaransi lapset samalla.

Molemmat vanhempani on jäänyt rattijuoppoudesta kiinni. Jälkeenpäin en ole enää ihmetellyt miksi minulle on moni Turkulainen ravintola "tuttu" pienestä pitäen...



Isän ensimmäinen vaimo ei olisi välttämättä kuollut, ilman kovaa iskua päässä, joka oli tullut vuosikymmeniä sitten isäni takia. Nainen olis saanut jonkin sairaskohtauksen tai jotain ja tää "vamma" oli vähentänyt tsäänssejä...