Miehen ITSEKKYYS tulevaisuudensuunnitelmien suhteen. APUA!

Olen itse monikulttuurisessa parisuhteessa, tällä hetkellä asumme Suomessa (olemme asuneet myös kolmannessa maassa tätä ennen). Toki jo suhteeseen lähtiessä tiesin, että muutto maiden välillä - moneenkin kertaan - on mahdollista ja jopa todennäköistä. Ehkä siksi en jaksa täysin ymmärtää AP:n ystäviin ja sukulaisiin ripustautumista kynsin hampain. Kun raadollinen todellisuus on kuitenkin se, että ystävät vaihtuvat ja iäkkäät sukulaiset kuolevat, tässä maailmassa ollaan hyvin pitkälti yksin tai korkeintaan oman perheen kesken yksikkö.



Me olemme sopineet mieheni kanssa, että molemmat lähdemme, jos tilanne niin vaatii (esim. jos toinen saa houkuttelevan työtarjouksen tai jos lasten tilanne on sellainen, että toisessa maassa olisi selkeästi parempi vaikka terapian kannalta). Kaukosuhteeseen emme enää ryhdy, sitäkin on kokeiltu.

Todennäköisesti mekin muutamme jossain vaiheessa USA:han mieheni työn vuoksi. En suhtaudu tähän ajatukseen innolla (vaikka saisin mieheni ohella työluvan), mutta en missään nimessä torppaisi asiaa vaan lähtisin avoimin mielin. Jos AP pistää miehensä urasuunnitelmille stopin vain siksi, ettei raaski olla ystävistään erossa, mies katkeroituu äkkiä, se on vissi.



Kyllä sieltä maailmalta pääsee takaisinkin, jos on ihan kamalaa. Ei nyt eletä enää mitään 60-luvun aikoja, jolloin siirtolaiset lähtivät merten taa eikä heistä enää koskaan kuulunut mitään. Suomeen jääviin läheisiinkin on helppo pitää yhteyttä sähköpostin ja Skypen avulla, ei se ulkomaille muutto ole mikään sosiaalinen tappoisku.

Mielestäni itsekästä olisi, jos mies suunnittelisi muuttoa USA:han YKSIN ja jättäisi sinut ja lapsen lehdelle soittelemaan tyyliin "no käynhän mä sitten aina välillä Suomessa". AP:n nykytilanteessa pidän AP:tä itsekkäämpänä kuin miestään.

Keskustele ap miehesi kanssa. En minä ainakaan pidä sinua itsekkäänä. Paremmin sinä tunnet itsesi kuin joku av-palsta.

ovat juuri niitä vähemmän avara katseisia.



Meitä on monenlaisia ja kaikille ei sovi kerätä lapsia ja omaisuutta matkalaukkuun ja lähteä ulkomaille.



Ap:na minä en lähtisi, lähtisin hoitovapaan ajaksi jos se olisi jo Suomessa sovittu että olen kotona kunnes lapsi on 3v, minulla on omat ystäväni jotka ovat seuranneet mukanani koko elämän, en kaipaa yhtään enempää hello ja heippa hyvänpäivän tuttuja joiden kanssa kahvitella.



Minä ainakin ajattelen että myös isovanhemmilla on oikeus tutustua lapsenlapseensa ja serkuilla samoin eikä vain tavata kesälomalla ohi mennen.



Ja ihan hirveää minä ikävöisin vanhempiani ja sisaruksiani ulkomailla ja haluan että lapsillani on vahvat suomalaiset juuret, joista sitten lähtevät maailmalle.



Minusta on myös ihanaa että Suomessa on neljä ihanaa vuodenaikaa.

Mun mies yrittää ylipuhua mua muuttamaan kanssaan Jenkkeihin hänen työnsä perässä. Meillä on 1-vuotias lapsi ja ajatus muutenkin tuntuu kummalliselsta kun olen tottunut siihen, että ystävät ja sukulaiset on lähellä. Mulla itselläni on sellainen ammatti, että en näe työllistymismahdollisuuksia Usassa. Miestä se asia ei huoleta vaan hänen mielestään mä voisin elellä kotirouvana ja juoda smoothieita poolilla ja pyöriä ostoskeskuksissa päivät pitkät. Olen yrittänyt selittää, että tylsistymis- tai yksinäisyyskuolema kolkuttelee ovella jos lähden hänen matkaansa. Eihän mulla olisi siellä ketään tai mitään (lapsemme lisäksi). Mitä mä teen? Voisin harkita jotain max. 6 kk asumista siellä, mutta ihan muuttamista ja loppuelämää vieraalla mantereella. Mies ei taas pidä hyvänä ajatuksena, että minä ja lapsi jäädään Suomeen ja vieraillaan toistemme luona säännöllisesti. Kenen haaveet ja tarpeet pitäisi laittaa etusijalle? Musta tuntuu, että mies ajattelee vaan itseään ja omaa uraansa. Hohhoijjaa!

USAn viranomaiset eivat suhtaudu avopareihin yhta leppoisasti kuin suomalaiset. Viisumin saaminen voi olla vaikeaa.

Kylla taaltakin loytyy vuodenajat ihan niinkuin Suomessakin mutta ei sita loskapaskaa kun tiet pidetaan puhtaina.

kanssa ennemmin kuin muiden sukulaisten eli lähtisin sinuna miehen mukaan. Sukulaiset tulevat mielellään kyläilemään teillä, innokkaammin kuin kotimaassa. Loppuelämäksi en lähtisi, mutta jokisikin aikaa kuitenkin.

lähtee kun lapsella ei vielä ole "bestiksiä" ja koulua täällä. Ja hei, sieltä pääsee aina takaisin Suomeen. Nyt varmaan olisit kotiäitinä jos lapsi ei osaa englantia, mutta heti kun lapsi oppii kielen ja pystyy olemaan hoidossa, niin hankit töitä tai opieskelet. Ja saahan sitä au pairejakin palkattua vaikka Suomesta. Jossain mielessä voisi olla kiva ratkaisu, mikäli ehtisitte jo tutustua Suomessa olo aikanakin. Siinäpä sinulle olisi sitten seuraakin. Näitä tilaisuuksia muuttaa ulkomaille tulee kuitenkin aika harvoin.

Ymmärrän hyvin ap:n pelkoja. On eri asia muuttaa töihin ulkomaille kuin seurata sitä, joka muuttaa. Miehellä tulee olemaan työnsä ja sitä ympäröivä sosiaalinen verkosto, ja näiden kautta myös integroituminen ympäröivään yhteiskuntaan tapahtuu suhteellisen helposti.



Ap:lla taas olisi perillä lähtötilanteena pyöreä nolla. Ei sukulaisia, ei ystäviä, ei valmista yhteisöä, kuten miehen työyhteisö, johon muuttaa. Vauva-aika voi olla yksinäistä muutenkin, mutta jos on vähän arka tai käy vaan huono tuuri kavereita etsiessä, vauvan kotiäitinä oleminen voi äkkiä olla yksinäisyyttä potenssiin kymmenen. Kolme vuotta yksinäisyyttä vieraassa maassa on todella, todella pitkä aika.



Tilanne, jossa toisella on ns. oikea elämä ja toinen on vähän ulkopuolisena maassa, on todella haastava kummallekin osapuolelle. Mukana matkustavalta vaatii paljon omia ponnistuksia löytää joku oma paikka ja luoda sosiaalisia suhteita ilman luontevaa perustaa. Työn perässä reissaavalta taas vaaditaan pitkää pinnaa ja tavallista parempaa puolison huomiointia, etenkin alussa. Uudessa maassa uudessa työpaikassa aloitteassa kun oma elämä tuntuu kiireiseltä, voi helposti jäädä tajuamatta, että sillä toisella ei oikeasti ole ketään eikä mitään muuta koko maassa kuin oma puoliso. Silloin pitää jaksaa tsempata ja pitää seuraa ja huomioida ihan eri tavalla.





Jos te käytte tätä keskustelua, puhukaa miehen kanssa oikeasti kunnolla siitä, mitä tuo vaatii teiltä molemmilta ja sopikaa jokin järkevä koeaika, esimerkiksi vuosi tai puoli vuotta.

Olen vaan miettinyt sitä, että aika monille ajatus kotiäitinä tai -rouvana olosta ulkomailla on ihan jees. Saisi keskittyä lapsiin, rauhoittaa elämää, voisi samalla olla kuitenkin sosiaalinenkin jne. Mutta annas olla kun teet saman valinnan kotimaassa, kyllä tulee lokaa niskaan ;) En kirjoittanut ilkeilläkseni, mutta olen vain huomannut tyystin eri sävyn keskusteluissa.

Olen vaan miettinyt sitä, että aika monille ajatus kotiäitinä tai -rouvana olosta ulkomailla on ihan jees. Saisi keskittyä lapsiin, rauhoittaa elämää, voisi samalla olla kuitenkin sosiaalinenkin jne. Mutta annas olla kun teet saman valinnan kotimaassa, kyllä tulee lokaa niskaan ;) En kirjoittanut ilkeilläkseni, mutta olen vain huomannut tyystin eri sävyn keskusteluissa.

josta talla palstalla aina syytetaan amerikkalaisia vaikka ei edes tiedeta mita sana tarkoittaa.

Suomessa olet loinen ja huora jos elat miehesi tuloilla ja hoidat kodin ja lapset. Jos taas nostat kaikenmaailman tukia etka edes aio koskaan palkkatyota tehda niin se on aivan hyvaksyttavaa ja jopa ylistettavaa samasta kodin- ja lastenhoidosta. Varmaan siksi etta se tehdaan muiden ('rikkaiden') ansioilla.

sehän kustantaisi sulle elämän loikoilla poolilla. Itsekästä ois ilmoitus, että hän muuttaa yksin usaan, selviä sinä täällä miten parhaaksi katsot.

tuskin pystyy työskentelemään tuolla. Työlupaa todella vaikea saada. Itse lähtisin myös hoitovapaan ajaksi, koska silloin työpaikka Suomessa taattu. Kyllähän reissussa saa mukavaa kokemusta ja myös hyviä muistoja yhdessä perheenä ja saa nähdä ja kokea paljon sellaista mitä Suomessa ei.

Itse olen nyt hoitovapaan ajan myös miehen mukana komennuksella. Ok, kun tietää, että on väliaikaista, mutta oikeasti kotirouvaksi jääminen lopullisesti on karmea ajatus. Siihen en alkaisi vaikka täällä meidän nettotulot on enemmän kuin molempien työskennellessä suomessa, asunto paljon kivempi jne.

Työluvan saaminen on tietysti vaikeaa, koulutuksensa mukaista työtä ei välttämättä saa, Harvardiin ei mennä tuosta vain tekemään väitöskirjaa. Mutta onhan sitä muutakin!

Jos ihmisessä on yhtään uteliaisuutta ja kunnianhimoa hän pystyy rakentamaan itselleen uudessa ympäristössä mielekkään arjen. Kaveri teki väitöskirjaa Jenkeissä (New York), hänen miehensä hoiti lapsia ja teki omaan väitöskirjaansa tähtäävää, "kevyempää" tutkimustyötä. Hän pääsi käsiksi lähteisiin, joiden saaminen Suomeen olisi ollut paljon vaivalloisempaa. Väitteli sitten vaimon jälkeen.

Onhan ihmisellä aivot ja mielikuvitu, ei se smoothien imeminen poolilla tästä maailman tappiin ole ainoa elämäntapa!

Ihan tässä kiihtyy ... :D