Pahoittaisitko mielesi jos äitisi ei onnittelisi sinua syntymäpäivänäsi?

Olen aikuinen, enkä enää tarvitse synttäreitä erityisemmin. Kiva jos joku muistaa, mutta en jaksa vetää hernaria nenään jos ei.

mut kaks päivää myöhemmin se vietiin lanssilla sairaalaan, kun oli telonut itsensä kännipäissään joten siinä selitys (jälleen kerran)

Vastauksena siis ap:n kysymykseen, kyllä - pahoittaisin mieleni, mutta ei - en loukkaantuisi!

Äitini ei muistanut lasteni synttäreitä, tai ei halunnut muistaa.



Eipä tainnut muistaa minunkaan synttäreitä.

Pahoitan kyllä mieleni, kun oma äitini ei muista syntymäpäivänäni onnitella. Näin on käynyt useampana vuonna peräkkäin. Itse muistan häntä syntymäpäivänä, äitienpäivänä ja jouluna jollakin lahjalla. Äidilläni on erikoinen tapa kommentoida saamiaan lahjoja ja nähdä niissä jotakin "vikaa" tai huonoja puolia. Kiittämättömyyttä? Edellisenä jouluna äitini antoi lahjat lapsilleni ja miehelleni, mutta itse en saanut mitään. Arkisin pyrin häntä tapaamaan ja viettämään aikaa kanssaan, vien häntä ostoksille ja autan pienissä asioissa, missä voin.

Onnittelee vaan usein vääränä päivänä, joo, en pahoita mieltä.

En pahoita. Vihaan syntymäpäiviä, jouluja, juhannuksia yms.

Minun äitini ei muista syntymäpäivääni, mutta sitäkin paremmin omansa, ja on tottunut saamaan huomionosoitukset myös minulta - hah, naurattaa, kun on ihan selvä juttu että se on selektiivinen tuo hänen muistinsa. Tyypillistä äitien vallankäyttöä, jos ei lapsi ole kunnon nousukas ja talutusnuorassa. Suhtaudun siis toki huumorilla.

En,äitini on kuollut.

Enemmänkin ihmettelen sitä, että jos joku loukkaantuu.

Jos alkaa kovin tarkaksi sekä vaativaksi niin elämästä katoaa ilo ja leppoisuus.

En, koska tiedän, että äiti rakastaa ja muistaa minua muilla tavoin 💗

Onhan tuohon jo tottunut, ettei vanhemmat muista huomioida. Muiden syntymäpäivät ja nimipäivät ovat tärkeämpiä. Olen "vain" lapsi eli itsestäänselvyys, muiden eteen tarvitsee nähdä vaivaa. Toisaalta, olen itsenäinen ihminen ja pärjään omillani, en tarvitse vanhempien paapomista ja (taloudellistakaan) tukea.

Itse välillä ihan puhtaasti unohdan jonkun merkkipäivän, joten senkään takia en viitsisi elämöidä - enhän itsekään ole täydellinen.

Ja vielä: Jos OIKEASTI tarvitsen apua, niin vanhempani tulevat apuun silmänräpäyksessä ilman sen kummempia kyselyitä.

Aikuinen juhlistaa itse omia synttäreitään, jos häntä huvittaa. Satunnaiset muistamiset on bonusta, muttei välttämättömiä. Syntymäpäivät voi myös vanhemmiten aiheuttaa alakuloa tai ahdistusta. Itse mielummin unohtaisin koko synttärit enkä kaipaa niistä muistutusta.

Kuulostaa oudolta. Olisiko hänellä joku vanhuuden hajamielisyys ja unohdus, että pitäisi muistaa sanoa se onnittelulause ja muistaa syntymäpäivä. Onko hänellä ollut liikaa kiireitä tms. Tai sitten suuttunut jostain tai narsismiaspergerkohtaus voisi olla joillakin ihmisillä, jos on hankala luonne ennestään. Ei tässä uskalla sanoa mitään diagnooseja kuitenkaan. Ehkä se selviää siitä

Mun äiti ei ole koskaan onnitellut mua. Ei syntymäpäivänä, edes lapsena, silloin kun sain hänen ainoat lapsenlapsensa, eikä milloinkaan. Eipä sen puoleen, suorastaan nautin mm eilen kun juhlin omien rakkaiden lasteni kanssa äitienpäivää enkä muistanut omaa äitiäni. Anoppiani ylistin, vein kukat jotka kuvasin someen kauniin tekstin kera ja kerroin kuinka hän opetti minulle äidinrakkaudesta enemmän kuin kukaan koskaan aiemmin. 

Narsisti! Itseään täynnä oleva akka, joka puhuu itsestään äitinä, oikeasti vain synnytti minut. Ei koskaan kertonut että olen ihana tai rakastettu ja antoi myös lapsena minun tuntea niin. 

En mene hautajaisiin kun kuolee pois, hänkään ei tullut yhdenkään lapseni kastejuhlaan koska "kesäkukat vaatii kastelua".