Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te jotka sanotte: "Tärkeintä, että vauva syntyy tterveenä ja elossa"
24.10.2011 |
Kyllä, olette oikeassa. Onhan se tietysti tärkeää, että vauva on terve ja elossa, mutta miksi vähättelette äoidin kokemaa?
Tässä oma tarinani, toivottavasti joku ymmmärtää, ettei terve ja elossa oleva vauva ole tae onnellisuudesta.
Synnytyksestäni on jo vuosia aikaa ja koin sen erittäin traumaattiseksi. Synnytys oli pitkä ja kivulias. Pahinta synnytyksessäni kuitenkin oli se, ettei minulle kerrottu mitään synnytyksen kulusta, kätilö teki kaiken omaan päänsä mukaan kysymättä minulta mitään. Mihinkään pyyntöihini ei susotuttu, vaan kätilö tyrmäsi kaikki toiveeni ja käskytti minua. Hän oli niin epaempaattinen kuin kätilö vain olla voi. Tunsin itseni esineeksi, jonka avulla saadaan uusi veronmaksaja.
Lapsen synnyttyä kaikki ei lähtenytkään ihan normaalisti liikkeelle. En kokenut vuoteen synnytykseni jälkeen olevani lapsen äiti. Tuntui, että joku olento on lähtenyt mukaani sairaalasta. Synnytys tuli painajaisina mieleeni ja se rajoitti myös tavallista arkielämää.
Usein kun olimme vauvan kannsa kahdestaan kotona, minä itkin. Vauva tietysti näki tämän kaiken. En osannut myöskään hymyillä vauvalle, tosin joskus muistan hymyilleeni velvollisuuden tunnosta.
Huomasin myös sen, että kun minulla oli paha olo, vauvakin oli toisenlainen. Kun minulla oli pahempi masennuskausi, vauvani nukkui huonommin kuin yleensä. Hän söi myös vähemmän ja jopa laihtui.
Pahimpina aikoina, kun mieheni tuli töistä kotiin, hän otti koko vastuun vavastamme, jotta minä saan levätä. Eipä ollut siis helppoa miehellänikään näinä aikoina. Hän oli erittäin väsynyt ja hänen työnsä myös kärsivät tästä tilanteestamme.
Olin ajatellut, että vauvamme on ehkä astetta totisempi kaveri kuin lapset yleensä. Totisuus johtui kuitenkin minun huonosta olostani. Lpaseni oireili siis käytöksestäni ja masennuksestani!
Lopulta päädyin omaksi, lapseni ja mieheni onneksi terapiaan. Terapia oli raskas kokemus, mutta lopulta kannattava. Pikku hiljaa minulta tippui joku käsittämättömän raskas taakka harteiltani. Pian pystyin jo hengittämään vapaasti ja jopa hymyilemään.
Kun aloin parnatua, huomasin myös vauvassame ihania uusia piirteitä. Hänkin oli alkanut hymyillä entistä enemmän ja pyöristyi ihanaksi taaperoksi. Aloin rakastaa häntä ihan huomaamatta. Hän antoi munlle iloa elämään!
Nyt mietinkin, mitä meille olisi tapahtunu, jos en oilisi koskaan päässyt tuonne terapiaan. Ja kuinka monta samassa tilanteessa olevaa äitiä onkaan olemassa vai sen takia, ettei kätilöt ja lääkärit kunnioita äitejä synnytyksissä ja kohtele heitä ihmisarvon mukaisesti. Suoraan sanottuna olen huolissani siitä, jos ihmisten käsitysten mukaan suomalaisessa synnytyskulttuurissa ei ole mitään parannettavaa.
Valitettavasti olen myös joutunut lukemaan ikävämpiäkin tarinoita äideistä ja lapsista. Paha olo on mennyt niin pitkälle, ettei äiti ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä ja lapsensa.
Se, että äiti kokee hyvän synnytyksen ei ole pelkästään äidin etu. Se on myöskin lapsen, aviomiehen ja lopulta koko yhteiskunnan etu. Yhteiskunnan ei tarvitsisi kustantaa kalliita terapioita, koska niihin ei olisi tarvetta. Ja mikä tärkeintä, kaikki lapset saisivat hyvät lähtökohdat elämään, jos heidän äitinsä olisivat kunnossa.
Sairas ihminen ei voi huolehtia lapsesta, saatika antaa hänelle hellyyttä tai rakkautta.
Kommentit (126)
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
samaa mieltä siitä, että "tärkeintä, että vauva syntyy terveenä ja elossa" on tavallaan synnyttäjän kokemusten vähättelyä, vaikka se tietenkin tärkeintä onkin.
Tulee mieleen, että kävivätkö kätilö kanssasi synnytystä läpi? Mulla oli myös pitkä ja kivulias synnytys, ja kätilö tuli seuraavana päivänä osastolle juttelemaan siitä (tämä lienee monessa sairaalassa ihan vakiokäytäntö kaikkien synnyttäjien kanssa?). Hän ehdotti, että joku soittaa mulle kotiin sitten, kun synnytyksestä on kulunut n. kuukauden verran (itse ei voinut). Samoin hän kertoi, että pelkopolilla on mahdollista käydä vaikkei olekaan raskaana.
Neuvolan terkat suositteli myös mulle pelkopolia, jos synnytys alkaa kaihertaa. Kuulemma jälkitarkastuksessa voi saada lähetteen. Jälkitarkastus on siis vielä edessä päin, mutta musta tuntuu, että ei ole tarvetta siihen.
Luulen, että henkilökunnan suhtautuminen osastolla sekä kätilön ja terkkarin ammatillinen huoli henkisen puolen kuntoutumistani kohtaan on auttaneet mua pääsemään eroon synnytykseen liittyvistä tunteista.
Todella ikävää lukea sun kokemuksesta, ap. Mä luulen, että tuollainen tyly kohtelu tuottaa niitä traumoja paljon helpommin kuin pelkkä kipu. Musta ainakin tuntuu, että olisin ollut ihan palasina, jos synnytyskipuani ja sen jälkeistä huonoa vointiani olisi vähätelty.
oikeasti synnytysmasennuksestasi tai muuten vaan masennuksestasi kätilöä syyttää? Kyllä masennus on aina pitkän ajan kehityksen tuotos, ei se synny synnytyksestä.
Ymmärrän hyvin, että sinulle on itsellesi helpompaa projisoida asia kätilöön ja siihen traumaattisena kokemaasi synnytykseen. Enkä väitä vastaan: ihan varmasti se meni huonosti ja sinulla on hyvät syyt olla tyytymätön. Mutta onko paranemisenkaan kannalta hyvä asia nähdä asia yksioikoisesti ja etsiä yhtä syntipukkia asiaan, joka on monen, monen eri tekijän summa.
Loppupeleissä olemma itse vastuussa mielemme tilasta. Karusti sanottu, enkä toki väitä, että masennus olisi tahtotila ja paraneminen vain päätöksestä kiinni - mutta muiden syyttely ei ole kauhean hedelmällistä sekään.
"Ja kuinka monta samassa tilanteessa olevaa äitiä onkaan olemassa vai sen takia, ettei kätilöt ja lääkärit kunnioita äitejä synnytyksissä ja kohtele heitä ihmisarvon mukaisesti. Suoraan sanottuna olen huolissani siitä, jos ihmisten käsitysten mukaan suomalaisessa synnytyskulttuurissa ei ole mitään parannettavaa."
Jos olisi tykkää -nappi niin tykkäisin. En toki huonojen kokemusten vuoksi vaan siksi, että näistä asioista puhuttaisiin. Kaikki tuossa lainauksessa on täyttä asiaa.
Jotkut tietysti huutavat vastaan. Ehkä syy on se, että kun ei itsellä ole ollut traumaattista kokemusta niin ei kenelläkään muullakaan (tietenkään!) voi olla. Toinen selitys voi olla se, että kun ollaan itse oltu hiljaa huonoista kokemuksista niin kenenkään muunkaan ei saisi niistä ääneen puhua.
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
No itseasiassa terapiassa tuli hyvin kyll äilmi se, että se paha oloni johtui nimenomaan synnytyskokemuksistani. Synnytys laukaisi siis minun kohdallani masennuksen. Terapeutti oli myös tätä mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oikeasti synnytysmasennuksestasi tai muuten vaan masennuksestasi kätilöä syyttää? Kyllä masennus on aina pitkän ajan kehityksen tuotos, ei se synny synnytyksestä.
Ymmärrän hyvin, että sinulle on itsellesi helpompaa projisoida asia kätilöön ja siihen traumaattisena kokemaasi synnytykseen. Enkä väitä vastaan: ihan varmasti se meni huonosti ja sinulla on hyvät syyt olla tyytymätön. Mutta onko paranemisenkaan kannalta hyvä asia nähdä asia yksioikoisesti ja etsiä yhtä syntipukkia asiaan, joka on monen, monen eri tekijän summa.
Loppupeleissä olemma itse vastuussa mielemme tilasta. Karusti sanottu, enkä toki väitä, että masennus olisi tahtotila ja paraneminen vain päätöksestä kiinni - mutta muiden syyttely ei ole kauhean hedelmällistä sekään.
No kuten jo sanoin, terpaissa tuli hyvin ilmi se, että paha oloni johtui synnytyskokemuksestani., En ole missään vaiheess amielestäni syyttänyt kätilöä vana yleistä kulttuuria, mikä Suomessa vallitsee. Kai sinä sen tajuat
Loppupeleissä olemma itse vastuussa mielemme tilasta. Karusti sanottu, enkä toki väitä, että masennus olisi tahtotila ja paraneminen vain päätöksestä kiinni - mutta muiden syyttely ei ole kauhean hedelmällistä sekään.
Tässä tiivistyy se ajatus, joka on tullut huomattua kutakuinkin aina kun terveydenhuollon toimintatapoja joku erehtyy kritisoimaan. Tämä yltiöindividualistinen käsitys, jonka mukaan ilmiselvän traumatisoivassakin tilanteessa vastuu on lopulta traumatisoitujalla itsellään. Siis periaatteena ymmärrän tuon kyllä, että kun se trauma on syntynyt niin eihän sille oikein kukaan muu mitään voi kuin traumatisoitunut itse. Mutta se, että tätä "kyllä sulla on vastuu omista traumoistasi" -ajatusta käytetään tyrehdyttämään keskustelu, ei oikein lämmitä mieltä. Kyllä aivan todella siinä hoitokulttuurissa olisi aika helvetin paljon parantamisen varaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
Tunnen äitejä jotka ovat sairastuneet synnytyksen jälkeiseen masennukseen helpon ja kivuttoman synnytyksen jälkeen, ja äitejä jotka eivät ole masentuneet vaikka synnytyksensä on ollut pitkä, vaikea ja kovin kivulias.
Toiset masentuu ja toiset ei, ei siitä kannata synnytystä syyttää.
Hyvä, että olet päässyt masennuksestasi eroon, ap. Toivottavasti onnistut pääsemään vielä katkeruudestakin eroon. Se keventäisi ja helpottaisi elämääsi.
Tsemppiä sinulle :)
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
No itseasiassa terapiassa tuli hyvin kyll äilmi se, että se paha oloni johtui nimenomaan synnytyskokemuksistani. Synnytys laukaisi siis minun kohdallani masennuksen. Terapeutti oli myös tätä mieltä.
avainsana on kuitenkin "laukaisi". Eli joku muukin asia olisi sen voinut yhtä lailla laukaista sen, jos tuo ei olisi ehtinyt ensin. Masennusalttiilla ihmisellä voi olla elämänsä aikana useita eri syitä mikä laukaisee kunkin masennuskauden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
No itseasiassa terapiassa tuli hyvin kyll äilmi se, että se paha oloni johtui nimenomaan synnytyskokemuksistani. Synnytys laukaisi siis minun kohdallani masennuksen. Terapeutti oli myös tätä mieltä.
avainsana on kuitenkin "laukaisi". Eli joku muukin asia olisi sen voinut yhtä lailla laukaista sen, jos tuo ei olisi ehtinyt ensin. Masennusalttiilla ihmisellä voi olla elämänsä aikana useita eri syitä mikä laukaisee kunkin masennuskauden.
No mutta eikö naisia silti voisi kohdella synnytyksessä hyvin?
avainsana on kuitenkin "laukaisi". Eli joku muukin asia olisi sen voinut yhtä lailla laukaista sen, jos tuo ei olisi ehtinyt ensin. Masennusalttiilla ihmisellä voi olla elämänsä aikana useita eri syitä mikä laukaisee kunkin masennuskauden.
Niin aivan eli lääkäreiden ja kätilöiden ei tarvitse pohtia kohtaavatko potilaan kunnioittavasti, mitäs turhaan sellaista. Melkeinpä vielä isompi vika kuin tuo hoitokulttuurin kylmyys on, että siitä ei edes saa puhua! Jos joku traumatisoituu, niin se on ilman muuta tämän jonkun vika, ei ikinä huonon kohtelun... Näinpä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Loppupeleissä olemma itse vastuussa mielemme tilasta. Karusti sanottu, enkä toki väitä, että masennus olisi tahtotila ja paraneminen vain päätöksestä kiinni - mutta muiden syyttely ei ole kauhean hedelmällistä sekään.
Tässä tiivistyy se ajatus, joka on tullut huomattua kutakuinkin aina kun terveydenhuollon toimintatapoja joku erehtyy kritisoimaan. Tämä yltiöindividualistinen käsitys, jonka mukaan ilmiselvän traumatisoivassakin tilanteessa vastuu on lopulta traumatisoitujalla itsellään. Siis periaatteena ymmärrän tuon kyllä, että kun se trauma on syntynyt niin eihän sille oikein kukaan muu mitään voi kuin traumatisoitunut itse. Mutta se, että tätä "kyllä sulla on vastuu omista traumoistasi" -ajatusta käytetään tyrehdyttämään keskustelu, ei oikein lämmitä mieltä. Kyllä aivan todella siinä hoitokulttuurissa olisi aika helvetin paljon parantamisen varaa.
Ja jos nyt ylipäätään LUIT kommenttiani, en ollenkaan kiistä, etteikö ap:llä varmasti ollut traumaattista synnytyskokemusta.
Ja ap: nimenomaan, synnytys saattoi olla se laukaiseva tekijä, mutta sen kehittymässä olevan masennuksen olisi voinut seuraavalla viikolla laukaista vaikkapa ilkeäksi kokemasi anopin kommentti tai tympeä naapuri tai Siwan kassa... eli kyse totta tosiaan on pitkästä kehityksesta, ja masennusta ylläpitävistä tekijöistä. Ja vielä - jos synnytysmasennuksesta puhutaan - myös hormonaalisista syistä.
Miksiköhän ihmeessä tuo huono kohtelu on sellainen tabu, että keskustelu automaattisesti käännetään "uhrin" syyttämiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
No itseasiassa terapiassa tuli hyvin kyll äilmi se, että se paha oloni johtui nimenomaan synnytyskokemuksistani. Synnytys laukaisi siis minun kohdallani masennuksen. Terapeutti oli myös tätä mieltä.
avainsana on kuitenkin "laukaisi". Eli joku muukin asia olisi sen voinut yhtä lailla laukaista sen, jos tuo ei olisi ehtinyt ensin. Masennusalttiilla ihmisellä voi olla elämänsä aikana useita eri syitä mikä laukaisee kunkin masennuskauden.
No mutta eikö naisia silti voisi kohdella synnytyksessä hyvin?
eihän tässä nyt siitä puhutakaan. Toki kaikkia ihmisiä pitäisi KAIKKIALLA kohdella huomaavaisesti, kohteliaasti ja empaattisesti, ja erityisesti sairaita tai herkällä mielialalla olevia, kuten synnyttäjiä. Mutta ap tuntuu väittävän, että hänen synnytyksen jälkeinen masennuksensa olisi ollut vältettävissä jos ainoastaan synnytys olisi mennyt toisin, ja se on - näin jälkikäteen katsottuna ainakin - täysin mahdotonta sanoa varmaksi. Vaikka synnytys menisi 110% hienosti, osa äideistä masentuu (osa ihan psykoosiin asti) silti.
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
Tunnen äitejä jotka ovat sairastuneet synnytyksen jälkeiseen masennukseen helpon ja kivuttoman synnytyksen jälkeen, ja äitejä jotka eivät ole masentuneet vaikka synnytyksensä on ollut pitkä, vaikea ja kovin kivulias.
Toiset masentuu ja toiset ei, ei siitä kannata synnytystä syyttää.Hyvä, että olet päässyt masennuksestasi eroon, ap. Toivottavasti onnistut pääsemään vielä katkeruudestakin eroon. Se keventäisi ja helpottaisi elämääsi.
Tsemppiä sinulle :)
Tavallaan tämä aloitukseni ei käsitellyt synyntyksen jälkeistä masennusta tai ei aihe ollut ainakaan aloitukseni pointti. Ei tietenkään kaikki masennu huonosta synnytyskokemuksesta, onko joku niin väittänyt?
Ja katkeruudesta. Katkera en ole, sainhan sairauteeni hoitoa ja elän nyt hyvää ja onnellista elämäÄ.
Toivon vaan, että synnytyskultuurimme muuttuisi parempaan suuntaan. Sillä oikeasti voimme vähentää niitä masentuneiden äitien määrää ja eikös se ole jo edistysaskel parempaan suuntaan
Ja jos nyt ylipäätään LUIT kommenttiani, en ollenkaan kiistä, etteikö ap:llä varmasti ollut traumaattista synnytyskokemusta.Ja ap: nimenomaan, synnytys saattoi olla se laukaiseva tekijä, mutta sen kehittymässä olevan masennuksen olisi voinut seuraavalla viikolla laukaista vaikkapa ilkeäksi kokemasi anopin kommentti tai tympeä naapuri tai Siwan kassa... eli kyse totta tosiaan on pitkästä kehityksesta, ja masennusta ylläpitävistä tekijöistä. Ja vielä - jos synnytysmasennuksesta puhutaan - myös hormonaalisista syistä.
Tuo nyt on edelleen vain huomion viemistä pois itse asiasta. Siwan kassalla käyminen tuskin on yhtä emotionaalinen, intiimi ja herkkä kokemus kuin synnytys. Kehtaan väittää, että huono synnytyskokemus on vähän rankempi kokemus ja laukaisee masennuksen paljon herkemmin kuin nuo mainitsemasi asiat.
Kyse on siitä, että synnytys (ja kaikki toimenpiteet ylipäänsä) on helposti pelottava ja stressaava tilanne jo muutenkin. Aina, kun joku kertoo traumatisoituneensa synnytyksestä tai vaikkapa jostakin toimenpiteestä, jossa häntä ei ole kuultu eikä huomioitu, käännetään keskustelu siihen että "kyllä sulla kuule on ongelmia jo ihan valmiiksi".
Mistäköhän ne masennusalttiudet sitten alkujaan syntyy, jos traumaattisissa kokemuksissa syy löytyy yksilöstä itsestään?
On ihan mahdotonta tietää, olisiko se tullut joka tapauksessa, vaikka synnytyskin olisi mennyt ihan putkeen. Monet masentuvat synnytyskokemuksesta riippumatta, johtuen hormoneista tms. Mutta hyvä että sait apua masennukseesi.
No itseasiassa terapiassa tuli hyvin kyll äilmi se, että se paha oloni johtui nimenomaan synnytyskokemuksistani. Synnytys laukaisi siis minun kohdallani masennuksen. Terapeutti oli myös tätä mieltä.
avainsana on kuitenkin "laukaisi". Eli joku muukin asia olisi sen voinut yhtä lailla laukaista sen, jos tuo ei olisi ehtinyt ensin. Masennusalttiilla ihmisellä voi olla elämänsä aikana useita eri syitä mikä laukaisee kunkin masennuskauden.
No mutta eikö naisia silti voisi kohdella synnytyksessä hyvin?
eihän tässä nyt siitä puhutakaan. Toki kaikkia ihmisiä pitäisi KAIKKIALLA kohdella huomaavaisesti, kohteliaasti ja empaattisesti, ja erityisesti sairaita tai herkällä mielialalla olevia, kuten synnyttäjiä. Mutta ap tuntuu väittävän, että hänen synnytyksen jälkeinen masennuksensa olisi ollut vältettävissä jos ainoastaan synnytys olisi mennyt toisin, ja se on - näin jälkikäteen katsottuna ainakin - täysin mahdotonta sanoa varmaksi. Vaikka synnytys menisi 110% hienosti, osa äideistä masentuu (osa ihan psykoosiin asti) silti.
Tiedätkö mitä? Se synnytyksen jälkeinen masennus olisi vältetty hyvällä synnytyskokemuksella. Tästä on myös terapeutin lausunto olemassa. Miksi et voi sitä uskoa?
ap
"tärkeintä on, että vauva syntyy elossa/terveenä", kun puhutaan synnytyksen ja sen hoidon laadusta tai synnytyskokemuksesta äidin kannalta! Oletko sinä, ap, tai joku muu vastaajista tosiaan kohdannut moista asennetta nimenomaan tällaisessa keskustelussa?
Sen sijaan tuo taitaa olla yleinen fraasi esim. tilanteissa, joissa kysellään toiveita tulevan lapsen sukupuolesta, eikö?
Traumaattinen synnytys voi varmasti laukaista tuoreen äidin masennuksen. Kaikki myös varmasti tietävät, ettei tällainen trauma ole välttämätön; monille ihan myönteisesti synnyttäneillekin tämä julma sairaus puhkeaa. Synnyksen jälkeinen masennus on kuitenkin nykyään yleisesti tunnistettu ja tunnustettu tila, johon onneksi suhtaudutaan neuvolassakin vakavasti. - Ei kai kukaan synnytyksen jälkeistä masennusta sairastavalle sanokaan, että "no, tärkeintähän on, että vauva syntyi elossa". Vai sanooko?
samaa mieltä siitä, että "tärkeintä, että vauva syntyy terveenä ja elossa" on tavallaan synnyttäjän kokemusten vähättelyä, vaikka se tietenkin tärkeintä onkin. Tulee mieleen, että kävivätkö kätilö kanssasi synnytystä läpi? Mulla oli myös pitkä ja kivulias synnytys, ja kätilö tuli seuraavana päivänä osastolle juttelemaan siitä (tämä lienee monessa sairaalassa ihan vakiokäytäntö kaikkien synnyttäjien kanssa?). Hän ehdotti, että joku soittaa mulle kotiin sitten, kun synnytyksestä on kulunut n. kuukauden verran (itse ei voinut). Samoin hän kertoi, että pelkopolilla on mahdollista käydä vaikkei olekaan raskaana. Neuvolan terkat suositteli myös mulle pelkopolia, jos synnytys alkaa kaihertaa. Kuulemma jälkitarkastuksessa voi saada lähetteen. Jälkitarkastus on siis vielä edessä päin, mutta musta tuntuu, että ei ole tarvetta siihen. Luulen, että henkilökunnan suhtautuminen osastolla sekä kätilön ja terkkarin ammatillinen huoli henkisen puolen kuntoutumistani kohtaan on auttaneet mua pääsemään eroon synnytykseen liittyvistä tunteista. Todella ikävää lukea sun kokemuksesta, ap. Mä luulen, että tuollainen tyly kohtelu tuottaa niitä traumoja paljon helpommin kuin pelkkä kipu. Musta ainakin tuntuu, että olisin ollut ihan palasina, jos synnytyskipuani ja sen jälkeistä huonoa vointiani olisi vähätelty.
oli esikoisen synnytys vaikea, pitkä ja erittäin kivulias.
Mitään synnytyskeskusteluita ei sairaalassa käyty, vaikka semmoinen on tapana. Ainoa mitä kätilö minulle sanoi oli 'ei tuommoisilla rinnoilla pysty imettämään'. Siinä oli keskustelut :(
Synnytyskokemustani vähättelivät niin lääkärit, hoitajat kuin kaveritkin. 'Tietenkin synnytys sattuu, jotkut vaan kokee sen noin'.
En kuitenkaan masentunut. Ne kommentit kyllä ärsyttivät ja aiheuttivat vihaa kommentoijia kohtaan.
Helppo ymmärtää että joku toinen voi masentua vastaavassa tilanteessa. Kyllähän ne loukkaavia kommentteja ovat semmoisessa tilanteessa.
Seuraavat synnytykset olivat ns. normaaleja, ja niistä käytiin myös normaalit synnytyskeskustelut. 'Joo, hyvin meni vaikka oli rankkaa ja sattuikin kovasti' ..eipä niistä minulla muuta sanottavaa ollut silloin eikä nytkään.
Ensimmäisen synnytykseni hoitohenkilökunta myönsi vaikeaksi vasta sen jälkeen kun olin kokenun ensimmäisen normaalin synnytyksen =o Vasta silloin suostuivat keskustelemaan asiallisesti vuosia aikaisemmin kokemastani vaikeasta synnytyksestä. Sanoivat jopa, että vaikeaa synnytystä seuraava helppo synnytys voi olla korjaava kokemus.
No korjasi se sen, että pystyin varmasti sanomaan että se vaikea synnytys oli oikeasti vaikea, eikä vain minun herkkänahkaisuuttani riippumatta siitä mitä muut minulle kommentoivat.
Alue: Aihe vapaa
Tossa lauseessa on totuutta enemmän kuin missään