Miksi lapsi kärsisi siitä, että vanhemmat ovat ns. iäkkäitä

Aika moni täällä latelee "totuuksia" vaikka ei ole mitään hajua elämästä. Ainoa varma totuus on, että koskaan ei tiedä milloin kuolee, ja vanhempien "hyvyys" riippuu vanhemmista, ei heidän iästä.



Omat vanhat vanhempani ovat yhä elossa, isä 90+, äiti 80+. Äiti hoitaa aktiivisesti vanhempiani, isäni asuu vanhainkodissa mutta on edelleen skarppi. Minua ei haittaa se, että "joudun" käymään vanhainkodissa tai hoitamaan isäni asioita. Joskushan ne tulisivat eteen. Sitä paitsi mieheni äiti on paljon nuorempi, mutta häntä taas mummo-hommat eivät kiinnosta tippaakaan.



Olen saanut omilta vanhemmiltani paljon sellaista viisautta, mitä en näe ikäisissäni tavallisen ikäisten vanhempien lapsissa. En siis tarkoita fiksuutta tai älykkyyttä vaan viisautta. He ovat nähneet niin paljon elämää, että ovat osanneet opettaa minullekin jotain tärkeää, näin ainakin koen.



En ole koskaan hävennyt heidän ikää. No teininä nyt tietysti häpesi muka kaikkea vanhempiin liittyvää, mutta niinhän kaikki häpesivät. Kyllä meillä viihtyivät muidenkin lapset.



Tavallista tiukempia vanhempani olivat, mutta nyt olen sitä mieltä että se on vaan ollut hyvä. Ja kyllä mä heitäkin onnistuin huijaamaan ja hillumaan teini-iässä kaupungilla.



Se täytyy myöntää, että tietty vanhempien kuolemanpelko on ollut aina läsnä. En ole koskaan esimerkiksi uskaltanut muuttaa ulkomaille tai edes kotimaassa kovin pitkän välimatkan päähän, kun aina olen halunnut olla heidän lähellä jos jotain sattuu. He ovat tehneet niin paljon eteeni, että haluan olla vuorostani heille avuksi. Myös sisaruksia olen jäänyt kaipaamaan, mutta toisaalta eiväthän kaikki nuoremmatkaan vanhemmat tee kuin yhden lapsen.

Äitini hoitaa siis lapsiamme :D, ei vanhempiani!

nolot! Muistan kaveripiirissä (70-luvun lapsia) oli useampia, joiden äidit oli ollut 16-20 -vuotiaita kaverin syntyissä. Ne perheet oli jotenkin niin hassuja meidän perheeseen verrattuna. Köyhiä, vanhemmat huonosti koulutettuja, röökattiin, asuttiin tyylittömästi, vaatteet oli huonommat, äidit oli tyylittömiä hampputukkia jne. Sen sijaan omat vanhempani olivat olleet kolmekymppisiä mun syntyissä, meillä oli kaunis koti, vanhemmilla hyvät ammatit, ei ryypätty tai poltettu, äiti oli laitettu ja tyylikäs jne. Huoh, ei olisi ikinä tullut mieleen kadehtia niiden kavereiden koteja. Pikemminkin koin empatiaa, koska pidin omia lähtökohtiani niin paljon parempina.

Mulla ei ole teinejä, mutta tein vähän aikaan erityiskoulussa töitä teinejen kanssa ja tykkäsin kovasti.

Mikä niissä teineissä on niin hankalaa?

Leffaan ja hampurilaiselle teinin kanssa ja sitten vähän skeittaamaan.

Vai onko teinit sitten vieraalle ihmisille jotenkin helpompia?

Aina on jonkun mielestä väärän ikäinen tai sisarusten ikäero väärä. Itse pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni pitävät erinomaisen.

onko lapsilla jonkinlaista vertailukohtaa? Totta kai lapset pitävät äitiään maailman parhaana, vaikkei sitä oliskaan

vapaaehtoisesti mummoiässä äidiksi tule.

Ne tekevät lapsia iäkkäinä jotka ovat parisuhteissaan epäonnistuneita, eivät ole kasvaneet aikuisiksi ajallaan tai eivät ole olleet kykeneväisiä hoitamaan talouttaan tai kunnon työpaikkaa itselleen tai kärsivät lapsettomuudesta.



Jos nuorella ihmisellä on hyvä puoliso, vakaa parisuhde, työpaikka ja talous kunnossa niin tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti odottaa 40 ikään tehdäkseen ensimmäisen lapsensa vasta silloin.



Naurettavaa lässytystä aina siitä, että on menot juostu, miestäkään ei baarit ja kaverit enää niin kiinnosta, jää nuoruus elämättä jne. Normaali ihminen kehittyy kyllä teini-iästä aikuiseksi jo aika paljon ennen kun 40 tulee täyteen. Jos tekee lapset esim. 3-kympin tietämissä niin onhan siinä ollut jo aikaa aikuistua ja juosta niitä menoja vaikka kuinka.

vapaaehtoisesti mummoiässä äidiksi tule.

Ne tekevät lapsia iäkkäinä jotka ovat parisuhteissaan epäonnistuneita, eivät ole kasvaneet aikuisiksi ajallaan tai eivät ole olleet kykeneväisiä hoitamaan talouttaan tai kunnon työpaikkaa itselleen tai kärsivät lapsettomuudesta.

Jos nuorella ihmisellä on hyvä puoliso, vakaa parisuhde, työpaikka ja talous kunnossa niin tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti odottaa 40 ikään tehdäkseen ensimmäisen lapsensa vasta silloin.

Naurettavaa lässytystä aina siitä, että on menot juostu, miestäkään ei baarit ja kaverit enää niin kiinnosta, jää nuoruus elämättä jne. Normaali ihminen kehittyy kyllä teini-iästä aikuiseksi jo aika paljon ennen kun 40 tulee täyteen. Jos tekee lapset esim. 3-kympin tietämissä niin onhan siinä ollut jo aikaa aikuistua ja juosta niitä menoja vaikka kuinka.

ei mene elämässä aina niinkuin kuvittelisi. Jonkun mies sairastuu, jää leskeksi ennen kuin lapset on ehditty tehdä. Toinen ei löydä miestä ennen kuin nelikymppisenä.

Eli jos lopettaisit niiden leimaamisen epäonnistujiksi, jotka eivät suorita elämäänsä juuri sen kapean mallin mukaan mitä itse katsot sopivaksi. Sitten kun vähän aikuistut, ymmärrät ehkä, että elämä ei aina kanna oikeudenmukaisesti kaikkia.

Minut hän sai 33 vuotiaana. Meillä sisaruksilla on ihan erilainen lapsuus. Siskoni on kertonut, että viettivät paljon aikaa keskenään alle 10 vuotiaina kun vanhempani kävivät tanssimassa. Heillä oli viikonloppuisin paljon kavereita ja tupakoivat ja ottivat viiniä ja juhlivat. Riitelivät paljon rahasta kun oli paljon lainaa ja äiti ei ollut töissä kun ei ollut ehtinyt käydä kouluja. Aika turvaton lapsuus. Veljeni eivät paljon puhu lapsuudesta,mutta aika rankka nuoruus oli kummallakin.

Minun syntyessä oli äidilläni jo vakituinen työpaikka, oli talo ja isä oli edennyt urallaan, joten rahaongelmia ei ollut. Minun lapsuuteen kuului vanhempien kanssa vietetyt koti-illat ja yhteiset luontoretket ja äidin kanssa puuhastelut yms. Minulla oli tosi turvallinen ja hyvä lapsuus.

Ollaan monesti näistä siskon kanssa puhuttu ja sisko sanoi, että vihasi minua joskus juuri siksi, että oli niin kateellinen sille, että sain elää niin toisenlaisen lapsuuden samojen vanhempien lapsena.

nolot! Muistan kaveripiirissä (70-luvun lapsia) oli useampia, joiden äidit oli ollut 16-20 -vuotiaita kaverin syntyissä. Ne perheet oli jotenkin niin hassuja meidän perheeseen verrattuna. Köyhiä, vanhemmat huonosti koulutettuja, röökattiin, asuttiin tyylittömästi, vaatteet oli huonommat, äidit oli tyylittömiä hampputukkia jne. Sen sijaan omat vanhempani olivat olleet kolmekymppisiä mun syntyissä, meillä oli kaunis koti, vanhemmilla hyvät ammatit, ei ryypätty tai poltettu, äiti oli laitettu ja tyylikäs jne. Huoh, ei olisi ikinä tullut mieleen kadehtia niiden kavereiden koteja. Pikemminkin koin empatiaa, koska pidin omia lähtökohtiani niin paljon parempina.

hävetä vanhempiaan! Se on välttämätöntä ainakin jossakin määrin, jotta lapsi kykenee aikustumaan ja kehittymään omaksi itsenäiseksi persoonakseen.



t. eräs, joka häpesi niitä "ihan tavallisen ikäisiä" vanhempiaan aika lailla

mutta jos saa lapset iäkkäänä, ei tasan ole enää millään ilveellä vaihdevuosissa, kun lapset on teinejä.

muualla suomessa 28v

vapaaehtoisesti mummoiässä äidiksi tule.

Ne tekevät lapsia iäkkäinä jotka ovat parisuhteissaan epäonnistuneita, eivät ole kasvaneet aikuisiksi ajallaan tai eivät ole olleet kykeneväisiä hoitamaan talouttaan tai kunnon työpaikkaa itselleen tai kärsivät lapsettomuudesta.

Jos nuorella ihmisellä on hyvä puoliso, vakaa parisuhde, työpaikka ja talous kunnossa niin tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti odottaa 40 ikään tehdäkseen ensimmäisen lapsensa vasta silloin.

Naurettavaa lässytystä aina siitä, että on menot juostu, miestäkään ei baarit ja kaverit enää niin kiinnosta, jää nuoruus elämättä jne. Normaali ihminen kehittyy kyllä teini-iästä aikuiseksi jo aika paljon ennen kun 40 tulee täyteen. Jos tekee lapset esim. 3-kympin tietämissä niin onhan siinä ollut jo aikaa aikuistua ja juosta niitä menoja vaikka kuinka.

Ystäväni tapasi unelmiensa miehen 18-vuotiaana lukiolaisena. Yhdessä elettiin, opiskeltiin, asuttiin 15 vuotta, kunnes kävi ilmi, että mies oli pettänyt jo pari vuotta. Iso shokki ja kriisi ystävälleni. Heillä ei ollut vauvat tulossa, ystäväni itse ei kokenut olevansa vielä valmis vaan nautti opiskelujen jälkeen hyvästä työpaikasta, matkustamisesta, kun oli vihdoinkin varaa jne. Tosin vauvaa hän oli alkanut jo miettiä, kun tiesi, että ikää alkoi olla jo jonkin verran, talous oli kuitenkin kunnossa ja parisuhteenkin piti olla kunnossa. Aikamoinen rysäys! Ystävältäni kesti kolme vuotta löytää uusi unelmien mies, hän oli siis 36-vuotias. Ystäväni ei ole mikään tolkuttoman varovainen luonne, mutta hän ei säntää mihinkään suinpäin eikä todellakaan ruvennut pohtimaan vauvan tuloa juuri tuoreeseen suhteeseen, jossa edettiin kyllä muuten vinhaa tahtia. Alle vuoden seurustelun jälkeen hankittiin yhteinen koti ja siitä vuoden päästä oli häät. Ystäväni on kertonut, että toki hän haluaa lapsen, mutta hän ei halua sitä hinnalla millä hyvänsä. Hänestä on väärin tuoda tänne maailmaan lapsi, jos vanhemmat eivät ole varmoja suhteestaan. Nyt kun he menivät naimisiin, on lapsikin saanut luvan tulla. Ystäväni on nyt 38-vuotias. Voi olla, että he eivät koskaan ehdi saada lasta. Ystäväni ei ole siitäkään huolissaan. Hän on vakuuttunut, että he pitävät aidosti toisistaan myös 20 vuoden kuluttua, oli lapsia tai ei. Lapsi olisi lisäonni mutta ei tarpeellinen.

Minusta ystäväni ei ole epäonnistuja vaan päinvastoin ihminen, joka ei väen väkisin yritä saada tähän maailmaan eroperheen lasta. Se lapsensaanti ei ole hänelle pakkomielle eikä elämän tarkoitus.

Epäonnistunut ihminen ei tajua, että elämässä on monta polkua samaan päämäärään vaan kuvittelee, että se hänen tapansa on ainoa oikea. Jos oikein mietitään, kummassa perheessä lapsi on onnellisempi, alle 20-vuotiaana lapsen saaneen vai yli 40-vuotiaana lapsen saaneen äidin kanssa, niin ihmettelen, jos ei päädytä samaan lopputulokseen kuin minä. MOnenlaisia tapauksia löytyy molemmista ryhmistä, mutta keskimäärin on kai aika selvää, mistä ryhmästä löytyy ne onnellisemmat lapset. Silti vielä en sano, että KAIKKI lapset ovat toisessa onnellisia ja toisessa onnettomia. Molemmissa tapauksissa on niitä epäonnistuneita vanhempia ja niitä onnistuneita. Niin on muuten kaikissa ikäryhmissä. Halveksuttavimpia äitejä ovat ne, jotka uskovat elämän kantavan ja huolettomina hankkivat lapsia mihin elämäntilanteeseen tahansa. Kaikkia lapsia se elämä ei kanna.

sen mukaan vanhat (en muista ikärajoja vanhalle ja nuorelle) äidit KESKIMÄÄRIN kokivat äitiyden raskaampana kuin nuoret äidit. Yksilöllinen vaihteluhan on suurta, tietysti.



Ja tämä EI nyt sitten tarkoita sitä että olisin sitä mieltä ettei yli 35 v. kannataisi hommata lapsia tms.

mutta onhan se kuolema tilastollisesti todennäköisempää esim. 70 v iässä kuin 40 v iässä.

Mietin, että mistähän se häpeän tunne sitten tulee, jos omat vanhemmat on ns. vanhoja? Lähtöhän täältä tosiasiassa voi tulla minkä ikäisenä tahansa, joten tuo on huono "veruke" tähän keskusteluun.

ikää 27 vuotta. Meillä on työpaikalla tet-harjoittelussa teinityttö ka täytyy sanoa, että olen ihan pihalla sen jutuista. Lähinnä niistä saa hyvät naurut.

En usko, että teinit arvostaa sitä jos niillä on vanhempien kanssa samat jutut. Kyllä ne käsittääkseni haluaa ihan omat juttunsa.

Ei mulla ainakaan ole mitään aikomusta olla sitten aikaan teinilapseni kanssa samalla aaltopituudella, koska se koko teini-iän tarkoitus on itsenäistyminen ja vanhemmista irtautuminen.

Miksi joku ylipäätään haluaisi olla teininsä bestis? Eikö sillä ole omia kavereita?

Up

Mulla on itselläni nyt kaksi teiniä ja kaksi on sen iän jo ohittanut. Olen tutustunut omien teinieni kavereihin eikä ole yhdestäkään teinistä ollut pahaa sanottavaa, enkä varsinkaan naura heille ja heidän jutuilleen. Meidän nuorin on 9-vuotias, ja aika viehättävä ikä sekin on. Olen 51-v.

lähtökohtaisesti muuten mitenkään kärsi, mutta saattavat joutua luopumaan äidistään aiemmin, kuin joku muu. Myös riski saada vammainen lapsi on yli 35v. synnyttäjälle suurempi.



Mutta eiväthän nämäkään mitään absoluuttisia asioita ole. Joillakin synnyttäjillä voi olla synnytyksessä vaikeuksia iän vuoksi tai raskautumisessa ongelmaa tmv. mutta eipä kai lapsikaan toivottavasti nykyaikana noista kärsi, ellei nyt jotain hapenpuutetta ehdi syntymään.

Jaksamisen suhteen voi olla ongelmia, jos äiti on kovin itsekkääseen elämään tottunut vuosikausia ennen lasta ja nyt täytyisi elää lapsen tarpeen mukaisesti. Tämä on kuitenkin enemmän ihmisestä, kuin suoranaisesti iästä riippuva ominaisuus.

Kun sukulaisia katsoo, niin kyllä aika monella 50-60veellä on vakava sairaus. Esim. syöpätaudit yleistyy keski-iässä paljon puhumattakaan muista sairauksista. Jos saa lapsen vaikka 40-vuotiaana, niin se muuttaa omilleen vasta suunnilleen kun vanhempi on 60v. Jos oma lapsi saa lapsia samanikäisenä, tulee isovanhemmaksi 80-vuotiaana (eipä siinä montaa vuotta jää nauttia lapsenlapsista..).

Siis hieman vajaa 30 vai? Lasketaanko siihen 26 ylös päin vai mistä ylös päin?





Selkeitä huonoja puolia tulla äidiksi alle 20-vuotiaana tai sen molemmin puolin:

- oma itse ei ole vielä muotoutunut, kasvaminen kesken

- kaikki on vielä hakusessa: opiskelut, ammatti, työpaikka, asuinpaikka. Perhe on täysin yhteiskunnan elätettävänä ja vanhempien kasvaminen tiettyihin rooleihin ihan alkutekijöissä

- asioita jää tekemättä. Ei villiä sinkkuelämää, ei parisuhde-elämää matkustamisineen. Kaveripiirin touhut ovat erilaisia

- Talous on tiukoilla ja lapsi ei saa samaa kuin ikätoverinsa ellei ole rikkaita sukulaisia. Tämä taas tekee perheen riippuvaiseksi muista.

- Parisuhteen eka koetinkivi on lapsi eikä suhde oleehtinyt vakiintua ja seestyä. Ero ja uusiokierrokset lähes varmaa eli lapset tehdään lähtökohtaisesti eroperheisiin.



Itse sain lapseni 25v. ja toisen 27v. en nyt sitten tiedä, kumpaan minut luokitellaan :)

Nyt olen jo n. kymmenen vuotta vanhempi ja koen kyllä olleeni jo riittävästi aikuinen tuolloin. Totta kai persoonallisuus muovautuu ajan myötä, mutta koen olleeni riittävän aikuinen kuitenkin. Osasin huolehtia jo hyvin lapsen perustarpeista ym. ja omasin aivan tavallisen ok ammatin(amk-tutkinto) Töissä ehdin olla pari vuotta ennen ensimmäisen lapsen syntymistä. Kotona olin pari vuotta molempien lasten kanssa ja viihdyin.

Taloutemme ei ollut tiukoilla ja lasten ehdoilla mentiin aina. Meillä oli jo tutkinnot molemmilla ja olimme säästäneet sitä varten, että pystyn olemaan jonkin aikaa kotona.



Lasten kasvettua isommaksi opiskelin itse lisää työn ohessa 1-2 iltaa/vko, nykyisinhän monesti jatkuvaa kehittymistä ja opiskelua vaaditaan monella alalla. Asumme omistusasunnossa. Edelleen parisuhteessa saman miehen kanssa ja onnellisesti, eikä ole aikomusta erota! Lapset ovat jo koululaisia ja molemmat oppineet lukemaan ja laskemaan ennen koulua.



Villiä sinkkuelämää ehdin elää hieman parikympin molemmin puolin ennen mieheni tapaamista. Sellaista en ole kaivannut, eikä baarit ole minun juttuni. Saatuani lapset omistauduin paljon heille, mutta toivuin myös nopsasti synnytyksistä ja raskauksista. Tiedän, että jotkut ystäväni ovat eronneet, eikä heillä vastaava liitto ole kestänyt tai ovat suoranaisesti olleet lapsellisia vanhemmuuteen, että olemme olleet varmasti harvemmassa, mutta kyllä tiedän muitakin.



Lasten kanssa olemme matkustelleet ja muutamia vuosia yhdessä jo ennen lapsia. Koskaan toisia äitejä ei ole häirinnyt se, että olen vuoden-pari heitä nuorempi ja minulla on ystäviä myös 40-50v. äiti-ihmisistä ja työkavereista.



Minulla on ollut miehenvalinnassa myös onnea mukana. Ei kaikkea voi yleistää.

Ai niin, isovanhempien hoitoapua on tarvittu aika harvoin. Lapset ovat olleet yökylässä 1-2 yötä heidän luonaan. Olemme viettäneet yhteistä iltaa yhdessä n.5krt/10v. muuhun aikaan päivästä. Vietämme aikaa muuten yhdessä lasten mentyä nukkumaan.



Ja ihan olemme elämäämme tyytyväisiä, tavallisia ihmisiä. Terkkuja vain tutuille :)