Miksi lapsi kärsisi siitä, että vanhemmat ovat ns. iäkkäitä

eli varmaan saanut tyttönsä n. 40-vuotiaana, eikä kyllä ikinä ollut lapsen tekemisissä mukana, lähinnä piti kovaa kuria ja pelkäsimme häntä.

itseensä eikä lapsen tulo sitä enää muuta. Kun ikäero on noin suuri ajatusmaailmat eroavat toisistaan liikaa. Lisäksi tietysti kuolema on mummoäidillä lähempänä noin yleisesti ottaen kuin parikymppisellä (ja turha huomauttaa onnettomuuksista ym) jolloin lapsi tietysti jää ilman huoltajia.

olen kyllä lasten touhuissa mukana. Toimin myös kuskina harkkoihin yms. mitä nuoremmatkin äidit tekee.

Jalkapalloharkoissa katsojana usein minä ja toinen ikäiseni äiti.

mun hyvän kaverin vanhemmat olivat iäkkäitä. Kaverin kanssa kun on puhuttu niin hänestä miinusta iäkkäissä vanhemmissa on ollut



-hävetti se kun välillä koulu yms. kaverit luulivat vanhempia isovanhemmiksi

-näillä oli keskimääräistä vanhanaikaisemmat käsitykset verrattuna nuorempiin vanhempiin

-aikuisena on surrut kun lapsenlapsi ei montaa vuotta ehtinyt viettää isovanhempien kanssa (kaverin isä kuoli kun eka lapsenlapsi oli 3 ja äiti kun tämä lapsi oli 7). Kaverin vanhemmat olivat yli 70 kun kuolivat, en muista tarkkoja ikiä. Kaveri sai ekan lapsen 28-vuotiaana.



Painotan vielä että nämä olivat hänen mielipiteitään ja kokemuksiaan, en siis ajattele että kaikilla menisi näin :)

Veljeni on 4 vuotta vanhempi siskoa. Isäpuoli oli kuollessaan 63-vuotias... Eläessään ei pahemmin muksujen hihkumista tai itkemistä sietänyt. Oli onneksi paljon töissä, muuten meillä pikkumuksut saikin hitosti kaikessa periksi yms. ettei vaan olis tullut turhaa mökää...

Ainakaan minä en kärsinyt. Enemmän se on persoonasta, kun iästä kiinni. Minun vanhempiani kiinnosti seurani ja jaksoivat hyvin juttujani. Olen iäkkäiden (molemmat 40v kun minut saivat) vanhempien iltatähti ja sisarukseni olivat reilusti minua vanhempia. Ainoa, mikä harmitti oli se, etten voinut enää saada pikkusiskoa, kun niin monella kaverilla oli. Vaikka sitä nyt ei välttämättä saa nuorenkaan äidin lapsi, joten siitä ei voi vain ikää syyttää. Ikinä en ole vanhempiani hävennyt ja vanhemmista sisaruksistani olin vain ylpeä. Että mun veljelläpäs on jo ajokortti ja mä pääsen sen kyytiin. Läl-läl-lää. :D

paljon enemmän meidän kanssamme kuin kaverin nuori äiti...eipä se iästä kiinni ole vaan ihmistyypistä :D

kyllä se on kuulkaa kiinni ihan muista seikoista esim mun tuttavaporukoissa nuoret isät ovat juuri niitä joita ei isyys kiinnosta. Äidit usein samaa maata kun omat menot kiinnostaa enemmän.

Aina on jonkun mielestä väärän ikäinen tai sisarusten ikäero väärä. Itse pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni pitävät erinomaisen. Olen kaikesta edelleen innostuva ja seuraan kiinnostuneena kaikkien lasteni kasvua ja kehitystä ja tuen heidän harrastuksiaan. Minulla on aikaa ja intoa esim. lukea lapsille ja puhua heidän kjanssaan. Eikä minua epäilytä, että ruoho olisi jossakin muualla kuin arjessani vihreämpää. Kuntoni ja ulkonäköni ovat ihan hyvät, mutta eivät ne kyllä mielestäni ole äitiyden mitta.

itseensä eikä lapsen tulo sitä enää muuta. Kun ikäero on noin suuri ajatusmaailmat eroavat toisistaan liikaa. Lisäksi tietysti kuolema on mummoäidillä lähempänä noin yleisesti ottaen kuin parikymppisellä (ja turha huomauttaa onnettomuuksista ym) jolloin lapsi tietysti jää ilman huoltajia.

Mä sain lapseni 38- ja 40-vuotiaana. Meidän talo tuntuu olevan se paikka, mihin lapset kavereineen kokoontuvat ja koko ajan on kavereita tulossa kylään. Naapuruston nuoremmat äidit eivät ole edes töissä ja silti eivät jaksa näköjään edes omia lapsia kotonaan, saati sitten vieraita.

Ei se iästä ole kiinni, vaan ihan luonteesta. Jotku on vaan aktiivisempia ja jaksaa enemmän.

Mun äiti oli 41-v minut saadessaan ja oli kyllä mielestäni liian vanha.



Jotenkin tuntui, että hän oli täysin unohtanut millaista on olla lapsi ja miten lapsen kanssa ollaan. Pelotteli vaan saadakseen tottelemaan jne. Saattoi tietty olla vain oman aikansa äitimalli taustalla eikä niinkään ikä kysymys.



Toinen syy minun mielestä (tiedän että monet pitää pöljänä) on se, että elämä/aika on rajallista. Oma äitini kuoli ollessaan 50-v, jäin siis 9-v:na äidittömäksi. Kukaan ei tietty tiedä milloin lähtö tulee, mutta mun logiikalla on todennäköisempää, että lapset jää nuorena osa- tai koko-orvoiksi, jos on jo valmiiksi iäkkäät vanhemmat.

kun olen hyvin kartalla ja perillä teinien maailmasta ja pienempienkin

t. 49 v

itseensä eikä lapsen tulo sitä enää muuta. Kun ikäero on noin suuri ajatusmaailmat eroavat toisistaan liikaa. Lisäksi tietysti kuolema on mummoäidillä lähempänä noin yleisesti ottaen kuin parikymppisellä (ja turha huomauttaa onnettomuuksista ym) jolloin lapsi tietysti jää ilman huoltajia.

Mä sain lapseni 38- ja 40-vuotiaana. Meidän talo tuntuu olevan se paikka, mihin lapset kavereineen kokoontuvat ja koko ajan on kavereita tulossa kylään. Naapuruston nuoremmat äidit eivät ole edes töissä ja silti eivät jaksa näköjään edes omia lapsia kotonaan, saati sitten vieraita. Ei se iästä ole kiinni, vaan ihan luonteesta. Jotku on vaan aktiivisempia ja jaksaa enemmän.

oma havaintoni lisäksi on, että nuoret äidit eivät oikein jaksa osallistua, oli kyseessä sitten hiekkalaatikko tai leikkipuisto - ne vanhemmat äidit siellä ovat aktiivia lastensa kanssa.

itse en ainakaan ole kärsinyt. Isäni on lähes saman ikäinen kuin mieheni isovanhemmat ja isäni on kyllä heitä paljon nuorekkaamman oloinen. Joskus lapsena ja teininä jotkut kaverini ihmettelivät kun isäni oli lähes saman ikäinen kuin heidän isovanhempansa, mutta ei mitenkään negatiiviseen sävyyn. Moni ei meinannut uskoa kun kerroin isäni iän, luulivat paljon nuoremmaksi.

sillä vanhemmuus ei ole iästä kiinni. Ei nuori ikä takaa hyvää vanhemmuutta, usein jopa päinvastoin. Nuorena tehdään lapsia, erotaan ja taas tehdään uuden kumppanin kanssa lapsia. Kolmekymppisenä sitten on jo sinun, minun, meidän ja ties kenen lapsia.

mun hyvän kaverin vanhemmat olivat iäkkäitä. Kaverin kanssa kun on puhuttu niin hänestä miinusta iäkkäissä vanhemmissa on ollut -hävetti se kun välillä koulu yms. kaverit luulivat vanhempia isovanhemmiksi -näillä oli keskimääräistä vanhanaikaisemmat käsitykset verrattuna nuorempiin vanhempiin -aikuisena on surrut kun lapsenlapsi ei montaa vuotta ehtinyt viettää isovanhempien kanssa (kaverin isä kuoli kun eka lapsenlapsi oli 3 ja äiti kun tämä lapsi oli 7). Kaverin vanhemmat olivat yli 70 kun kuolivat, en muista tarkkoja ikiä. Kaveri sai ekan lapsen 28-vuotiaana. Painotan vielä että nämä olivat hänen mielipiteitään ja kokemuksiaan, en siis ajattele että kaikilla menisi näin :)

Mä komppaan tätä, itselläni on ollut myös iäkkäät vanhemmat.

koskaan ja jaksavat määräämättömästi

vanhat on rumia lihavia laiskoja juoppoja

Itsellä ainakin kurinpito pikemminkin löystynyt vanhemmiten, enkä ymmärrä vanhanaikaisia ajatuksiakaan lastenhoidossa eli miten "nuorekkaammin" muka hoisin esikoistani 25 veenä kun kuopusta 42 veenä?



Omat vanhempani sai mut alle kakskymppisenä ja kiroan ikuisesti niitä lapsellisia vanhempia, jotka eivät osanneet pitää huolta toisistaan sen enempää kuin meistä lapsistakaan...

varsinkin, kun vaikuttaa siltä, että nuoret äidit ovat niitä helpommin väsyviä. Joskus oli puhetta työterveyshuollossa raskaudesta ja sairaslomista, ja manitsivat, että nuoret raskaana olijat hakevat joka kolotukseen saikkua, mutta vähän vanhemmat eivät.



Samoin tuntus olevan tuon vauva-arjen jaksamisen kanssa, kyllä ne on näillä palstoilla ne nuoremmat, jotka päivittelee vauva-arkea ja yöheräämisten kanssa jaksamista ja vauvan sitovuutta.



Väittäisin, että meille vähän vanhemmille asiassa ei ole mitään yllättävää, kun on nähnyt ja kokenut ja yhtä sun toista. Eikä mieli vedä enää kotoa mihinkään. Mulla ainakin kaikki muu tarvittava oli tehty ja koettu ennen lapsia, ja en voi nyt ihan heti keksiä mitään parempaa, kun touhuta pienien kanssa kotona. Lapset tehty vähän yli 36-vuotiaana ja just 38 täytettyä. Vielä huolisin mielelläni yhden touhuajan tähän porukkaan!!



Tässä iässä on hyvä juttu vielä sekin, että kun miehelläkin on jo vähän ikää, meidän tapauksessa jonkun matkaa yli 40, niin miestäkään ei kiinnosta kavereiden kanssa pörrääminen tai baarireissut, vaan lasten ja perheen kanssa oleminen.



Miten sitä muka putoaa kärryiltä? Osataan nykynuorison kirosanat hienosti, tiedetään nykypäivän harrastukset ja vaateet. Nykyihmiset kohtaavat monia asioita työelämässä, mediassa ja omien ystäväperheidensä kautta jo etukäteen. Ei enää kukaan asu jossain peräkylällä, missä kauhistellaan sitten porukalla, että voi näitä nykynuoria, kun joku tulee goottivermeissä vastaan, nauraa sanalle pipari tai harrastaa parkouringia.

mutta meillä kyllä ihan toisin päin (lapset sain 39 ja 41-vuotiaina)

itseensä eikä lapsen tulo sitä enää muuta. Kun ikäero on noin suuri ajatusmaailmat eroavat toisistaan liikaa.

Nimenomaan jaksoin keskittyä lapsiin, kun olin saanut olla ja mennä vuosia. Olin kotona paljon kauemmin, kuin naapuruston nuoremmat äidit.

Olen myöskin ihan hyvin ajan hermolla, eikä ajatusmaailmani lapsenkasvatuksellisesta näkökulmasta eroa nuorempien äitien ajatusmaailmasta.