Miksi lapsi kärsisi siitä, että vanhemmat ovat ns. iäkkäitä

Itse sain lapsen siinä vaiheessa, kun velat oli maksettu, parisuhde vakaalla pohjalla, nuoruuden menot juostu jne. Voin täysillä keskittyä lapseeni.

Anteeksi nyt vaan, mutta nämä on mielestäni niiiin kuluneita argumenttejä. Meillä ainakin onnistuu lainanmaksu ihan mainiosti vaikka on myös lapset. Ja ei se tarkoita sitä, jos on lainaa, ettei talous olisi vakaa. Pahan päivän varalle on jemmassa jne.. Ja mä ainakin kyllästyin noihin ''nuoruuden juoksuihin'' jo viimeistään parikymppisenä, ei ollu tarvetta jatkaa niitä kolmeenkymppiin saakka, niinkun nykyään näyttää olevan muodissa! Ja parisuhdekkin on ihan vakaalla pohjalla 9 vuoden jälkeen ja silti olen nuori äiti ja todellakin keskityn täysillä lapsiini :D

Taas saa jäädä tämä palsta vähäksi aikaa. Kuluneita argumentteja? En tiennyt, anteeksi. Minulle vaan oli tärkeää, että talous oli kunnossa ja nuoruuden juoksut juostu (minun kohdallani vasta kolmekymppisenä)eikä se liittynyt kyllä mihinkään muotiin mitenkään. Eipä täällä kannata omista henkilökohtaisista asioistaan avautua, kun aina tulee arvostelua.

Itse olen lapseni tehnyt alle kolmikymppisenä, ja olen havahtunut heidän kasvaessaan vain yhteen plussapuoleen siinä, että heidät olen suhteellisen nuorena saanut. Nimittäin heillä on nuoret ja jaksavat isovanhemmat, mitä ei välttämättä ole vanhojen vanhempien lapsilla.



Pitemmän päälle ei vaan ole minusta hyvä, jos kaikki aina sukupolvesta toiseen saisivat lapsensa nelikymppisinä ja tulisivat isovanhemmiksi kahdeksankymppisinä.



Joo, tiedän että kaikki "nuoretkaan" isovanhemmat eivät vietä aikaansa lapsenlastensa kanssa ja blaa blaa, mutta yli kahdeksankymmpiset nyt vaan suuremman todenäköisyyden mukaan ovat jo niin vanhoja ja raihnaisia, etteivät jaksa toteuttaa isovanhemmuutta kovin aktiivisesti, ja kuolevat kun lapsenlapset ovat vielä pieniä.



Minusta vaan on kiva jos lapset saavat olla tekemisissä isovanhempiensa ja kenties isoisovanhempiensakin kanssa. :) Ja näinhän ei käy, jos kaikki tekevät kovin iäkkäinä esikoisensa. Ette voi väittää tässä asiassa vastaan! :D

itsekkyys painaa liikaa.

Myös 30+ on samalaisia äitejä.

Mä olen mummoäiti ja olen ainut, joka pelaa lasten kanssa ulkona sählyä.

Meidän menot on lasten menoja.

Meille lasten kaverit pääsee kylään, mutta muille ei ole mitään asiaa.

Askarteluun otan lasten kaverit mukaan ja itsekkyyttä mussa ei ole pätkäänkään.

Lisäksi ymmärrän kaiken teinejen muodista ja olen kiinnostunut lasteni asioista ja kevereista.

Huumoria meidän perheessä riittää ja kuopus 7v. on kyllä musta ylpeä.

Olen erittäin kekseliäs ihminen.

Kuivuus on luoteenpiirre, ei ikäkysymys.

En parikymppisenä halunnut pariutua ja alkaa seurustelemaan vakavasti. Ahdisti sellainen ajatus. Halutti nähdä maailmaa ja matkustella ja mennä ja kokeilla erilaisia työpaikkoja.

Oli joku poikaystäväkin siinä iässä, mutta minä koin kauhistuksena jos meidän olisi pitänyt alkaa lapsentekoon ja elämä olisi ollut sitten kotia ja työtä ja parisuhdetta ja lapsenhoitoa.

Vasta kolmikymppisenä koin, että olen valmis asettumaan aloilleni. Samaan aikaan tapasin myös samantyylisen myöhäisherännäisen miehen Englannissa työmatkalla. Nyt meillä on 2 lasta ja olemme olleet yhdessä 9 vuotta. Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Sillä MINÄ en olisi ollut valmis parikymppisenä äidiksi ja vakituiseen parisuhteeseen ja jättämään sinkkuelämää ja kaikkea kokematta, mitä halusin tehdä.

Tämä tämän palstan ärsyttävin puoli on, että jos kertoo, mikä itselle sopi niin heti on kymmenen nuorena äidiksi tullutta huutamassa, että HÄN oli valmis ja HÄNEN ei tarvinnut ryypätä ja nussia koko maailmaa ja matkustaa vielä kolmikymppisenä.

Minun ratkaisuni ei ole käsittääkseni keneltäkään pois. En ymmärrä, miksi minun olisi pitänyt tehdä lapset sille poikaystävälle, kenen kanssa seurustelin parikymppisenä ja jäädä asumaan kotikaupunkiini ja jättää matkustelut ja opiskelut. Uskon olevani parempi äiti kun sain kokea ne asiat, mitä koin.

Itse sain lapsen siinä vaiheessa, kun velat oli maksettu, parisuhde vakaalla pohjalla, nuoruuden menot juostu jne. Voin täysillä keskittyä lapseeni.

Anteeksi nyt vaan, mutta nämä on mielestäni niiiin kuluneita argumenttejä. Meillä ainakin onnistuu lainanmaksu ihan mainiosti vaikka on myös lapset. Ja ei se tarkoita sitä, jos on lainaa, ettei talous olisi vakaa. Pahan päivän varalle on jemmassa jne.. Ja mä ainakin kyllästyin noihin ''nuoruuden juoksuihin'' jo viimeistään parikymppisenä, ei ollu tarvetta jatkaa niitä kolmeenkymppiin saakka, niinkun nykyään näyttää olevan muodissa! Ja parisuhdekkin on ihan vakaalla pohjalla 9 vuoden jälkeen ja silti olen nuori äiti ja todellakin keskityn täysillä lapsiini :D

Taas saa jäädä tämä palsta vähäksi aikaa. Kuluneita argumentteja? En tiennyt, anteeksi. Minulle vaan oli tärkeää, että talous oli kunnossa ja nuoruuden juoksut juostu (minun kohdallani vasta kolmekymppisenä)eikä se liittynyt kyllä mihinkään muotiin mitenkään. Eipä täällä kannata omista henkilökohtaisista asioistaan avautua, kun aina tulee arvostelua.

Eihän kukaan voi vaikuttaa siihen, milloin se oikea puoliso löytyy ja saa perheen perustettua. Mulla se puuttuva puolisko löytyi vasta 35-vuotiaana.



Kukaan tuskin on sitä mieltä, että ne lapset pitää väkisin vääntää maailmaan nuorena jonkun lyhytaikaisen poikaystävän kanssa vain siksi, että päätyis mummoäidiksi! Mulla elämä meni näin ja onnellinen olen. Kaksi ihanaa lasta, sielunkumppani miehenä, unelmien koti ja riittävästi mammonaa, jotta voi nauttia elämästä :).



Eiköhän se pääasia meillä kaikilla ole se, että jos niitä lapsia on siunaantunut, niin pystyy tarjoamaan lapsilleen onnellisen ja tasapainoisen lapsuuden - ja saa kasvatettua heistä hyviä, kunnollisia aikuisia.

Olivat molemmat alaikäisiä kun veljeni syntyi ja minä heti perään noin 1½ vuoden päästä.



Musta vanhempien 'häpeäminen' on aika normaalia nuorilla ja lapsilla. Vanhemmat nyt vaan on 'noloja'. Yksi koulukaverini häpesi lihavaa äitiään.



Jos vielä aikuisenakin häpeää vanhempia niin sitten on aiheeseen huolta. Mulla ainakin on loistavat suhteet vanhempiini, eivät enää ole nuoria vaan melkein eläkeiässä. :-)

- liian suuri ikä ero sukupolvien välillä

-lasta saatetaan kiusata tämän takia

- lapsi joutuu huonossa lykyssä hoitamaan omaa äitiään heti kun tulee itse aikuiseen ikään 20-30.v

- jos eka lapsi saadaan oikein vanhana niin monesti jää ne sisarukset saamatta

- iäkäs äiti = iäkäs mummo... eli oman lapsen kenties saadessa jälkikasvua mummo on jo ihan ikäloppu

-luonnotontahan se on saada lapsi vaikka 45, siinä iässä tullaan kenties mummoksi, ei äidiksi

mieti nyt itsekin äidiksi 45.v kun lapsi täyttää 20.v, äiti on jo 65 = eläkeiässä. Jos oma lapsi saa jälkikasvu vaikka myös 45.v niin mummo onkin sitten jo 90 ellei ole jo haudassa...

Ja näinhän ei käy, jos kaikki tekevät kovin iäkkäinä esikoisensa. Ette voi väittää tässä asiassa vastaan! :D

nykymaailmassa jaksetaan paremmin. Omista vanhemmistani ei ole isovanhempina mitään virkaa, sitä hommaa hoitaa anoppi. Vaikka isäni oli 19v ja äitini 20v kun synnyin ja esikoisen sain 25 v.

Takuulla olen kuopuksenikin lapsille parempi mummu kuin oma äitini koskaan, vaikka olin 41 v kun kuopus syntyi...

tekaista eka lapsi sille naapuriluokan Penalle, ettei vain ole liian vanha äidiksi. Nainen ei missään nimessä saa haaveilla itsenäisestä elämästä, ei opiskelusta, ei urasta, ei matkustelusta, ei sinkkuelämästä.



Kunnon nainen haaveilee, että löytää miehen itselleen alle parikymppisenä ja saa pyöräyttää tenavan heti 20 täytettyään ja keskittyä elämässä lapsenhoitoon ja jonkin pikkusievän ammatin hommaamiseen. Suurin unelma saa olla se, että tulee nuorena mummoksi ja pääsee hoitamaan lapsenlapsia. Niin ja sitten ehkä nelikymppisenä kun lapset on aikuisia, voi käydä ulkomailla joskus.



Naiselta on kielletty reppureissut yksin ja ulkomaan komennukset ja pitkät opiskelut ja sinkkuna eläminen. Kunnon nainen haaveilee vain siitä, että pääsee nuorena äidiksi ja on jo parikymppisenä kokenut niin paljon, että on kyllästynyt matkusteluun ja juhlimiseen ja tyttökavereihin. Ihaninta on saada ihan oma poikaystävä, kuka kosii ja sitten sen, että sen ihanan poikaystävän kans saa perustaa perheen mahdollisimman nuorena.

- Äidin vaihdevuosien ja lasten murrosiän osuminen samaan aikaan on aika rankkaa. Teini tarvitsee kaiken mahdollisen tuen ja hyvähermoiset vanhemmat, ei lähes eläkeläisiä tai hormoniheittelyistä itsekin kärsiviä.



- Sukupolvien välinen kuilu on aina iso. Kahden sukupolven välinen kuilu on jo valtava! Jos tekee lapset vasta siinä iässä, kun biologisesti olisi valmis isovanhemaksi, tuskin enää on kovin hyvin kartalla lasten elämästä. Poikkeustapaukset tietysti erikseen, mutta hyvin harva 50-60v. on oikeasti mitenkään perillä teini-ikäisten jutuista.



- Lapsista on tarkoitus huolehtia muutenkin, pelkkä pikkulapsivaiheesta selviäminen ei riitä. Ensin tulee haastava teini-ikä, sitten opiskelut, perheen perustaminen jne. Toki laki velvoittaa osallistumaan vain ensimmäiseen 18 vuoteen, mutta surkeana pidän sellaisia vanhempia, jotka eivät lapsensa tukena ole pitempään.



Tässä on mielestäni muutama olennainen kysymys, joiden avulla itselleni selviää ainakin jollain tasolla se, miten iäkkäät vanhemmat selviävät vanhemmuudestaan:



Miten meinaatte auttaa lapsianne esim. lastenlasten kanssa? Miten aiotte olla hänen elämässään mukana aikuisuudessa?



Miten aiotte itse selvitä vanhuudenpäivillä, jos omat lapsenne elävät ja tekevät asiat samalla aikataululla kuin te? Miten olette omien vanhempienne elämässä läsnä, ja millainen ikäero teillä on?



Missä (lapsen) iässä sinusta on luonnollista haudata omat vanhemmat? Missä iässä sinusta ihminen pärjää ilman vanhempiaan? Missä iässä sinusta lasten tekeminen on väärin?



Millainen elinaikaennuste sinulla on perimän, elintapojen, sairauksien jne. perusteella?

En tiedä, mitä tähän mielipiteeseesi vastaisin:)

Provosoituisinko vai nauraisinko makeasti. Mutta voin kuitenkin lohduttaa sinua, että minun hormooniheittelyni eivät nyt niin kauheita ole ja se kuilu ei ihan hirveä ole. Ihan olen murrosikäisten jutuissakin mukana:)

Oma äitini on 82v ja on oikein hyvin elämässämme matkassa. Asuu yksin omakotitalossa ja kertoi juuri viimeviikolla pilkkoneensa läjän puita ja vieneen ne kottikärryillä liiteriin. Siinä sivussa oli ajanut nurmikot ja tehnyt muutkin pihatyöt. Kuulemma kiire laitella paikkoja talvikuntoon kun on marraskuussa lähdössä 2,5 kuukaudeksi ulkomaille.

Olen pahoillani, mutta en koe itseäni vielä kovin iäkkääksi, vaikka veteraanisarjoissa juoksenkin kilpaa.

Ai niin, isäni hautasin 44 vuotiaana ja se ei tuntunut pahalta. Uskon, että selviän äitini hautaamisesta, vaikka en olekaan ehkä kuin n. päälle 60 vuotias silloin jos äitini elää yhtä kauan kuin hänen oma äitinsä. En ihan helpolla usko, että äitini vielä muutamaan vuoteen kuolee, koska lääkärintarkistuksessa oli ollut kaikki hyvin ja hän käy joka päivä lenkillä ja talvisin hiihtää (jos siis on talven Suomessa) monta sataa kilometriä.

Joten ole huoletta. Uskon kyllä, että lapsemme eivät aivan kamalasti kärsi, vaikka äitinsä onkin tällainen toinen jalka haudassa oleva vanha kääkkä eli 49 vuotias:)

- Äidin vaihdevuosien ja lasten murrosiän osuminen samaan aikaan on aika rankkaa. Teini tarvitsee kaiken mahdollisen tuen ja hyvähermoiset vanhemmat, ei lähes eläkeläisiä tai hormoniheittelyistä itsekin kärsiviä.

- Sukupolvien välinen kuilu on aina iso. Kahden sukupolven välinen kuilu on jo valtava! Jos tekee lapset vasta siinä iässä, kun biologisesti olisi valmis isovanhemaksi, tuskin enää on kovin hyvin kartalla lasten elämästä. Poikkeustapaukset tietysti erikseen, mutta hyvin harva 50-60v. on oikeasti mitenkään perillä teini-ikäisten jutuista.

- Lapsista on tarkoitus huolehtia muutenkin, pelkkä pikkulapsivaiheesta selviäminen ei riitä. Ensin tulee haastava teini-ikä, sitten opiskelut, perheen perustaminen jne. Toki laki velvoittaa osallistumaan vain ensimmäiseen 18 vuoteen, mutta surkeana pidän sellaisia vanhempia, jotka eivät lapsensa tukena ole pitempään.

Tässä on mielestäni muutama olennainen kysymys, joiden avulla itselleni selviää ainakin jollain tasolla se, miten iäkkäät vanhemmat selviävät vanhemmuudestaan:

Miten meinaatte auttaa lapsianne esim. lastenlasten kanssa? Miten aiotte olla hänen elämässään mukana aikuisuudessa?

Miten aiotte itse selvitä vanhuudenpäivillä, jos omat lapsenne elävät ja tekevät asiat samalla aikataululla kuin te? Miten olette omien vanhempienne elämässä läsnä, ja millainen ikäero teillä on?

Missä (lapsen) iässä sinusta on luonnollista haudata omat vanhemmat? Missä iässä sinusta ihminen pärjää ilman vanhempiaan? Missä iässä sinusta lasten tekeminen on väärin?

Millainen elinaikaennuste sinulla on perimän, elintapojen, sairauksien jne. perusteella?

Lähes poikeuksetta tuntemattomat ihmiset pitivät minua heidän lapsenlapsenaan ja luulivat minua 21v vanhempaa siskoani ja 19v vanhempaa veljeäni minun isänäni ja äitinäni.

Jos saa lapset iäkkäänä, ei suinkaan todellakaan enää vaihdevuodet ja lasten murrosikä osu samaan aikaan.

Olen 49v ja esikoinen on 16 eli parasta murrosikää vietetään

En tiedä, mitä tähän mielipiteeseesi vastaisin:)

Provosoituisinko vai nauraisinko makeasti. Mutta voin kuitenkin lohduttaa sinua, että minun hormooniheittelyni eivät nyt niin kauheita ole ja se kuilu ei ihan hirveä ole. Ihan olen murrosikäisten jutuissakin mukana:)

Oma äitini on 82v ja on oikein hyvin elämässämme matkassa. Asuu yksin omakotitalossa ja kertoi juuri viimeviikolla pilkkoneensa läjän puita ja vieneen ne kottikärryillä liiteriin. Siinä sivussa oli ajanut nurmikot ja tehnyt muutkin pihatyöt. Kuulemma kiire laitella paikkoja talvikuntoon kun on marraskuussa lähdössä 2,5 kuukaudeksi ulkomaille.

Olen pahoillani, mutta en koe itseäni vielä kovin iäkkääksi, vaikka veteraanisarjoissa juoksenkin kilpaa.

Ai niin, isäni hautasin 44 vuotiaana ja se ei tuntunut pahalta. Uskon, että selviän äitini hautaamisesta, vaikka en olekaan ehkä kuin n. päälle 60 vuotias silloin jos äitini elää yhtä kauan kuin hänen oma äitinsä. En ihan helpolla usko, että äitini vielä muutamaan vuoteen kuolee, koska lääkärintarkistuksessa oli ollut kaikki hyvin ja hän käy joka päivä lenkillä ja talvisin hiihtää (jos siis on talven Suomessa) monta sataa kilometriä.

Joten ole huoletta. Uskon kyllä, että lapsemme eivät aivan kamalasti kärsi, vaikka äitinsä onkin tällainen toinen jalka haudassa oleva vanha kääkkä eli 49 vuotias:)

- Äidin vaihdevuosien ja lasten murrosiän osuminen samaan aikaan on aika rankkaa. Teini tarvitsee kaiken mahdollisen tuen ja hyvähermoiset vanhemmat, ei lähes eläkeläisiä tai hormoniheittelyistä itsekin kärsiviä.

- Sukupolvien välinen kuilu on aina iso. Kahden sukupolven välinen kuilu on jo valtava! Jos tekee lapset vasta siinä iässä, kun biologisesti olisi valmis isovanhemaksi, tuskin enää on kovin hyvin kartalla lasten elämästä. Poikkeustapaukset tietysti erikseen, mutta hyvin harva 50-60v. on oikeasti mitenkään perillä teini-ikäisten jutuista.

- Lapsista on tarkoitus huolehtia muutenkin, pelkkä pikkulapsivaiheesta selviäminen ei riitä. Ensin tulee haastava teini-ikä, sitten opiskelut, perheen perustaminen jne. Toki laki velvoittaa osallistumaan vain ensimmäiseen 18 vuoteen, mutta surkeana pidän sellaisia vanhempia, jotka eivät lapsensa tukena ole pitempään.

Tässä on mielestäni muutama olennainen kysymys, joiden avulla itselleni selviää ainakin jollain tasolla se, miten iäkkäät vanhemmat selviävät vanhemmuudestaan:

Miten meinaatte auttaa lapsianne esim. lastenlasten kanssa? Miten aiotte olla hänen elämässään mukana aikuisuudessa?

Miten aiotte itse selvitä vanhuudenpäivillä, jos omat lapsenne elävät ja tekevät asiat samalla aikataululla kuin te? Miten olette omien vanhempienne elämässä läsnä, ja millainen ikäero teillä on?

Missä (lapsen) iässä sinusta on luonnollista haudata omat vanhemmat? Missä iässä sinusta ihminen pärjää ilman vanhempiaan? Missä iässä sinusta lasten tekeminen on väärin?

Millainen elinaikaennuste sinulla on perimän, elintapojen, sairauksien jne. perusteella?

Ei ollut tarkoitus provosoida, mutta ainakin minä puhun ns. oikeasti iäkkäistä vanhemmista, eli nelikymppisenä lapsensa tekevistä. Sinä olet saanut lapsesi reilu kolmekymppisenä, tuskin olisit sen ikäisenä voinut vielä mummuksi tulla...

niin tarkasti on ohjelmoitu meihin..! Jollakin alkaa murrosiän kuohunta 12-vuotiaana, toisellä 17v. Jollakin alkaa vaihdevuodet neljäkymppisenä, toinen ostaa Tampaxeja vielä 55v.

Viestissäni en kokoajan puhunut yhdestä ja samasta (kuvitellusta) perheestä, vaan esitin erilaisia esimerkkejä siitä, millaisia ongelmia voi tulla.

Missään tapauksessa en kuvittele, että automaattisesti kaikki 20v. äidit ovat täydellisiä pyhimyksiä ja kaikki 40v. äidit taas vanhoja epäonnistuneita luuskia.

52

Jos saa lapset iäkkäänä, ei suinkaan todellakaan enää vaihdevuodet ja lasten murrosikä osu samaan aikaan.

ei ole perillä murrosikäisten jutuista. Minä olen 49v. Täytän puolen vuoden päästä 50v. Puolessa vuodessako se nyt sitten tapahtuu, että muutun aivan toisenlaiseksi eli ikääntyneeksi vanhemmaksi, joka ei ymmärrä murrosikäisiä yhtään:)

Olen 49v ja esikoinen on 16 eli parasta murrosikää vietetään

En tiedä, mitä tähän mielipiteeseesi vastaisin:)

Provosoituisinko vai nauraisinko makeasti. Mutta voin kuitenkin lohduttaa sinua, että minun hormooniheittelyni eivät nyt niin kauheita ole ja se kuilu ei ihan hirveä ole. Ihan olen murrosikäisten jutuissakin mukana:)

Oma äitini on 82v ja on oikein hyvin elämässämme matkassa. Asuu yksin omakotitalossa ja kertoi juuri viimeviikolla pilkkoneensa läjän puita ja vieneen ne kottikärryillä liiteriin. Siinä sivussa oli ajanut nurmikot ja tehnyt muutkin pihatyöt. Kuulemma kiire laitella paikkoja talvikuntoon kun on marraskuussa lähdössä 2,5 kuukaudeksi ulkomaille.

Olen pahoillani, mutta en koe itseäni vielä kovin iäkkääksi, vaikka veteraanisarjoissa juoksenkin kilpaa.

Ai niin, isäni hautasin 44 vuotiaana ja se ei tuntunut pahalta. Uskon, että selviän äitini hautaamisesta, vaikka en olekaan ehkä kuin n. päälle 60 vuotias silloin jos äitini elää yhtä kauan kuin hänen oma äitinsä. En ihan helpolla usko, että äitini vielä muutamaan vuoteen kuolee, koska lääkärintarkistuksessa oli ollut kaikki hyvin ja hän käy joka päivä lenkillä ja talvisin hiihtää (jos siis on talven Suomessa) monta sataa kilometriä.

Joten ole huoletta. Uskon kyllä, että lapsemme eivät aivan kamalasti kärsi, vaikka äitinsä onkin tällainen toinen jalka haudassa oleva vanha kääkkä eli 49 vuotias:)

- Äidin vaihdevuosien ja lasten murrosiän osuminen samaan aikaan on aika rankkaa. Teini tarvitsee kaiken mahdollisen tuen ja hyvähermoiset vanhemmat, ei lähes eläkeläisiä tai hormoniheittelyistä itsekin kärsiviä.

- Sukupolvien välinen kuilu on aina iso. Kahden sukupolven välinen kuilu on jo valtava! Jos tekee lapset vasta siinä iässä, kun biologisesti olisi valmis isovanhemaksi, tuskin enää on kovin hyvin kartalla lasten elämästä. Poikkeustapaukset tietysti erikseen, mutta hyvin harva 50-60v. on oikeasti mitenkään perillä teini-ikäisten jutuista.

- Lapsista on tarkoitus huolehtia muutenkin, pelkkä pikkulapsivaiheesta selviäminen ei riitä. Ensin tulee haastava teini-ikä, sitten opiskelut, perheen perustaminen jne. Toki laki velvoittaa osallistumaan vain ensimmäiseen 18 vuoteen, mutta surkeana pidän sellaisia vanhempia, jotka eivät lapsensa tukena ole pitempään.

Tässä on mielestäni muutama olennainen kysymys, joiden avulla itselleni selviää ainakin jollain tasolla se, miten iäkkäät vanhemmat selviävät vanhemmuudestaan:

Miten meinaatte auttaa lapsianne esim. lastenlasten kanssa? Miten aiotte olla hänen elämässään mukana aikuisuudessa?

Miten aiotte itse selvitä vanhuudenpäivillä, jos omat lapsenne elävät ja tekevät asiat samalla aikataululla kuin te? Miten olette omien vanhempienne elämässä läsnä, ja millainen ikäero teillä on?

Missä (lapsen) iässä sinusta on luonnollista haudata omat vanhemmat? Missä iässä sinusta ihminen pärjää ilman vanhempiaan? Missä iässä sinusta lasten tekeminen on väärin?

Millainen elinaikaennuste sinulla on perimän, elintapojen, sairauksien jne. perusteella?

Ei ollut tarkoitus provosoida, mutta ainakin minä puhun ns. oikeasti iäkkäistä vanhemmista, eli nelikymppisenä lapsensa tekevistä. Sinä olet saanut lapsesi reilu kolmekymppisenä, tuskin olisit sen ikäisenä voinut vielä mummuksi tulla...

Jos saa lapset iäkkäänä, ei suinkaan todellakaan enää vaihdevuodet ja lasten murrosikä osu samaan aikaan.

Kyllä se valitettavasti taitaa tapahtua vähän nuorempana lapsensa hankkineille. ;)

mitä vanhempi äiti niin sitä tasapainoisempi aikuisena. tämän olen huomannut kavereistani joilla iäkkäät äidit.



ovat äitinä varmaan tasapainosempia ja omistauneempiä(sovilla tapaa) kuin nuoremmat.



omaavat hyvän elämän kokemuksen ja ehkä siksi osaavat pitää lapsilleen kuriakin eivät ole curling-äitejä.

Minä olen 38-vuotias ja lapseni ovat 5- ja 3-vuotiaat. Kolmaskin tähän sakkiin sopisi, joskaan ei juuri nyt.



Isäni on eläkkeellä, äitini (60v) ei vielä. Oletan, että kun/jos saan kolmannen lapsen, äitini on jäänyt tai jäämässä eläkkeelle ja voi keskittyä lapsenlapsiinsa enemmän, kun kiireinen työ ei vie omaa osuuttaan.



Minusta paras lapsentekoikä on 30 vuoden molemmin puolin. Tällöin omat vanhemmat olisivat jäämässä eläkkeelle ja ehtivät viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Toisaalta ovat vielä virkeitä, energisiä ja terveitä (noin keskimäärin, sairashan voi olla parikymppinenkin) ja jaksavat varmaan matkustaa ja harrastaakin (näin ainakin omat vanhempani ja appivanhempani).



Ihan selkeitä huonoja puolia tulla äidiksi 40+-vuotiaana:

- isovanhemmat saattavat olla jo huonokuntoisia, sairaita tai jopa mahdollisesti kuolleita. Ei aina, mutta riski kasvaa, kun kyse on kuitenkin 70+-vuotiaista.

- Omasta terveydestä pitää pitää enemmän huolta kuin ennen esim. palautuminen raskauksista ei välttämättä suju yhtä helposti kuin aiemmin



Selkeitä huonoja puolia tulla äidiksi alle 20-vuotiaana tai sen molemmin puolin:

- oma itse ei ole vielä muotoutunut, kasvaminen kesken

- kaikki on vielä hakusessa: opiskelut, ammatti, työpaikka, asuinpaikka. Perhe on täysin yhteiskunnan elätettävänä ja vanhempien kasvaminen tiettyihin rooleihin ihan alkutekijöissä

- asioita jää tekemättä. Ei villiä sinkkuelämää, ei parisuhde-elämää matkustamisineen. Kaveripiirin touhut ovat erilaisia

- Talous on tiukoilla ja lapsi ei saa samaa kuin ikätoverinsa ellei ole rikkaita sukulaisia. Tämä taas tekee perheen riippuvaiseksi muista.

- Parisuhteen eka koetinkivi on lapsi eikä suhde oleehtinyt vakiintua ja seestyä. Ero ja uusiokierrokset lähes varmaa eli lapset tehdään lähtökohtaisesti eroperheisiin.



Niin, kai molemmissa on etunsa mutta toisessa on selvästi isommat riskit lapsen kannalta.

nuoret äidit ei jaksa mitään ja eivät halua tukea lastensa kaverisuhteita. Jostain syystä vain iäkkäämpien vanhempien lapsien kotona saa käydä, vanhemmat sietää "metelöiviä toisten mukuloita" ja ymmärtävät, ettei elämässä voi aina olla saamapuolella. Sitten kun on nuorempia vanhempia, niin kohautetaan vaan hartioita ja olkoon lapsi vaikka ilman kaveria, kun vaan ei tarvi ketään ottaa kylään. Ongelmana ei koeta myöskään sitä, että oma lapsi kyläilee jatkuvasti tolkuttomia aikoja kavereidensa luona.



Itse olin 36 ja mies 41, kun esikoinen syntyi. Meillä on aina koti auki ja kaikki kaveritkin haluaisi asua meillä, kun meillä on mukavaa ja äidillä lämpöä ja pääsilitystä myös vieraille lapsille.