Leena Lehtolainen: kuka äiti ei olisi halunnut joskus heittää lastansa seinään.

mulla 3 lasta eikä vielä koskaan ole ollut halua heittää heitä seinään ei edes mitään halua satuttaa lievästi. Olenko sitten poikkeus en tiedä...

ja suuttumuksen puuskassa mielesäs käväissyt ajatus ovat ihan eri asia. Ainakin minusta haaveilu on sellaista jota ajatelleen usein ja pidempiä aikoja ja jonka haluaisi toteuttaa, ei mitään sekunnin pari kestävää ajatusta jota ei missään nimessä edes haluaisi oikeasti toteuttaa.

lapselle suuttumista ja sitä, että haaveilee, kuinka heittää lapsensa seinään. Moni näyttää ajattelevan, että sellainen seinään heittäminen ja lapsen vammautuminen sitä kautta on yhtä pikku juttu kuin pieni suuttuminen uhmikselle.

Ei ihme, että suomessa pahoinpidellään lapsia niin paljon, koska raja on näin häilyvä mammoille.

musta ja valkoinen. Joko pelkkiä iloisia ajatuksia tai sitten haaveillaan, millä keinolla tappaisi lapsensa.



Ei taida av.lla käydä tavallisia ihmisiä lainkaan.

Ei ehkä jokainen, mutta useimmat. Itseltä meinasi pimetä päässä kun uhmis kiskaisi minulta hiuksia juurineen irti. Sattui ihan helvetisti ja silloin oli sekunnin murto-osista kiinni, etten antanut samalla mitalla takaisin. Pystyin hillitsemään itseni, mutta säikähdin aika lailla.

"Huh kun olen väsynyt, voi kun nukkuisit joskus, minä en jaksa"



kuin tämä palstamammojen rakastettava tapa ajatella lapsistaan "vitun kakara kun huudat, vinttaan sut seinään saatana niin siinäpä opit, etkä häiritse mua enää ja saan olla rauhassa"



Ihan oikeesti, kaikki mammat ei ajattele tällä jälkimmäisellä tavalla lapsistaan, vaikka Lehtolainen ja Lehtolaisen seuraajat yrittäis niin vakuuttaa. Näissä ajattelutavoissa on vinha ero.

että "saatanan lehmä, vedän sulta hampaat kurkkuun, jollet pidä sitä turpaasi kiinni"



Varmaan kaikkien kun tämä suomalainen tapa ajatella väkivaltaisesti on niin yleinen.

Lapsi (tai kuka tahansa läheinen) vaistoaa ajatuksesi. Ei ehkä sitä selkeää sisältöä vaan sen, että tekosi, sanasi ja eleesi eivät ole ristiriidatomat. Voit hymyillä lapselle, mutta silmäsi eivät hymyile ja leukaperät ovat kiristyneet.

Lapsen on pakko olla aina iloinen, koska hän tietää, että äiti voi minä hetkenä hyvänsä raivostua. Eleesi osoittavat, että kohta tulee tukkapölly (koska ajattelet, että ihan pian kyllä nostat kätesi ja kiskaiset hiuksista).

Eivät lapset ole tyhmiä. Aika pian sen esim. päiväkodissa näkee, kenen perheessä lapset on "opetettu" pelkäämään vanhempia ja missä vanhemman sanat ja eleet eivät ole samassa linjassa. Ei ihme, että meillä on mielenterveysongelmia, koska sinäkään et tajua, mitä kaikkea kerrot ilman sanoja.

Lapsi, jota ei ole tukisteltu, ei tasan pelkää tukkapöllyä, vaikka äidillä vähän kiristyisivät leukapielet itseä hillitessä.

Sinä peilaat nyt tässä - ja edellisessä "odottavat että lyö" viestissäsi - omaa kokemustasi. Suomessa on myös paljon lapsia, joita ei ole tukisteltu, nippailtu tai muuten ruumiillisesti kuritettu. Vaikka äiti/isä suuttuisikin.

Meillä skenaario menee niin, että äiti (jota lapsena tukistettiin 70-luvun tyyliin) mielessään sihisee itselleen kuinka niin pirusti tekisi mieli tuota yhtä tossa tukistaa, vaikkapa ne leukapielet kiristyen - ja samalla on niin tiukasti sitä mieltä, että ruumiillinen kuristus ei ole KOSKAAN sallittua, että ei todellakaan tukista lasta.

Tällaisissa keskusteluissa on hankalaa jo sekin, että ihmsillä on niin totaalisen erilaiset viitekehykset. Yhdelle "suuttuminen lapselle" = tukistamista/lyömistä tms lapseen kajoamista. Toiselle "suuttuminen lapselle" = sitä, että on vihainen hetken aikaa. Mikä ei sille toiselle todellakaan tarkoita esim. tukistamista.

Minä voin käsi sydämellä vannoa, että meillä eivät lapset pelkää vanhempiaan, vaikka minäkin joskus heilel suutun. Vaikka kuinka tajuaisivat, "mitä kaikkea kerron ilman sanoja". Jaa-a, onpas kauheata, jos joku tajuaa että vihaisena ollessani olen vihainen.

Vihainen katsos voi olla vaikka siten, että sanoo lapselle ääneen "nyt mua kyllä suututtaa ihan sikana". Ja kertoo miksi. Ei tarvitse kiljua, ei tarvitse tukistella. Voi ihan verbaalisesti kertoa suuttumuksesta.

Näin meillä on toimittu. Ja lapset ovat oppineet saman tavan. Tässä kohtaa voipi todeta myös, että lapsista kaksi (2) on jo yli 20-vuotiaita. Joten jonkinlaisella kokemuksella puhun tässä jo. (Nuorin sitten taas on juuri aloittanut koulun.)

olo, että haluaisi tehdä tehdä lapselle jotain pahaa. Itse en kyllä kuulu tähän joukkoon, sillä neljästä lapsestani kolme on kyllä onnistunut ärsyttämään vauvana tai vähän isompana jossain vaiheessa aika paljonkin jostain syystä. Niin raivona en ole ollut, että olisin tehnyt mitään väkivaltaista, mutta toiseksi nuorimman uhmakohtausten kanssa on ollut kyllä välillä hermot sen verran kireällä, että itsehillinnän kanssa on saanut skarpata.



Mutta nuorin lapseni on nyt puolivuotias eikä hän ole ärsyttänyt minua merkittävästi juuri koskaan. Pisin itku on kestänyt varmaan kymmenen minuuttia ja tällaisia pitempiä itkuja on ollut tosi vähän, vauva on nukkunut läpi yön alle pari kuukautta vanhasta ja hän ollut aina tosi aurinkoinen, helppohoitoinen ja hurmaava eli ei ole iskenyt ikinä sellainen epätoivoinen olo, mitä noiden muiden kanssa on joskus tullut. Eli jos on tuollainen vauva, ei todellakaan tule sellainen olo, että sitä haluaisi koskaan mitenkään vahingoittaa edes ajatuksen tasolla.

tässä nyt puhutaan mielikuvasta tyylin "Annan tämän lapsen ekalle vastaantulevalle adoptioon hetipaikalla" Eli tuo mielikuva ei ole mitenkään toteuttamiskelpoinen, mutta helpottaa paineita sillä sekunnilla. Ja nyt puhutaan juuri tollaisesta toteuttamiskelvottomasta paineenpurkaustavasta, ei ajatuksesta tehdä lapselle väkivaltaa ja sillä hekumointia.

Mulla herää ennemminkin kysymys, onko aivan normaalia, jos ei koskaan salli itsensä edes ajattelevan mitään synkkiä aatoksia...

Jos äidille ei ole koskaan tullut mieleen, että haluaisi heittää lapsensa seinään, on hän pahasti estynyt eikä salli itsensä kokea synkkiä aatoksia.

Ihmiset nyt vaan sattuu olemaan erilaisia, eikä kaikille tule samanlaisia ajatuksia päähän =D

Minulla pahin ajatus lapsistani oli kotiäitinä ollessani, että laitan lapset päiväkotiin virikehoitoon.

Isompia aggressioita olen kokenu muutamaa muuta ihmistä kohtaan. Silloin mielessä on käynyt, että tekisi mieli käydä potkimassa ko. henkilöitä.

Omien lasten kohdalla ei vastaavia ajatuksia kuitenkaan ole käynyt mielessä. Tekeekö se minusta huonon ja estyneen ihmisen?

Minulla pahin ajatus lapsistani oli kotiäitinä ollessani, että laitan lapset päiväkotiin virikehoitoon.

Mun tekis mieli potkia sua.

Kyllä ne teinit osaavat sen tiskikoneen tyhjentää, vaikka äidiltä ei mene hermot (ja aika surullista, jos teinin täytyy yrittää hyvitellä sitä, että äitinsä ei tule yhteiskunnan kanssa toimeen vaan purkaa kaunojaan lapsiinsa). Ei äidistä tule täydellistä sillä, että ei vihaa ja raivoa ja toivo lapsilleen pahaa. Noin ajattelee vain sellainen äiti, joka ei ole koskaan edes yrittänyt olla lapsilleen ihminen kaikkien henkilökohtaisten raivonpurkaustensa keskellä. Raivoavan ja myrtsin äidin lapsilla on yleensä aika paha olla, koska he eivät ymmärrä, miksi äiti on tuollainen, vaikka he miten yrittävät olla hiljaa ja kulkea seinänvieriä pitkin, että äiti ei löisi.

"että äiti ei löisi". Jep jep. Esimerkissäni esiteini halusi auttaa äitiä, jota väsytti. Ei siis mennyt hermot, vaan väsytti. Se murkku puolestaan halasi äitiä, jolla oli menossa hermot. Molemmat osoittivat mielestäni empatian kykyä + kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. "Raivoavan ja myrtsin äidin" antaa ymmärtää, ettei äiti ole muuta kuin raivoava ja myrtsi. Olenko oikeassa kun tulkitsen, että sinusta äiti on joko vain "raivoava ja myrtsi" (taustalla nyt se "lyö") tai sitten hän on aina täydellisen iloinen ja ihana. Vai tulkitsinko nyt liikaa? Minä en oleta lapsieni olevan koko ajan aurinkoisia ja ihania. Enkä oleta itsekään sitä olevani. Ihminen SAA suuttua. Merkitystä on sillä, kuinka suuttumustaan toteuttaa. Alkuperäisessä Leena Lehtolaisen lainauksessa ei puhuttu siitä, että äiti heittäisi lapsen seinään. Vaan siitä, että äiti _ajattelee_ heittävänsä lapsen seinään. Puuttumatta nyt siihen, ajattelevatko _kaikki_ äidit joskus elämässään niin, ajattelu ja toteuttaminen ovat täysin eri asioita. Juuri sitä pienet lapset opettelevat esim. suuttumuksen/aggression osalta: kuinka oppia olemaan ilmaisematta aggressiota esim. tinttaamalla kaveria. Tai saamalla itkupotkuraivarin. Väsynytkin muuten saa olla, äitikin. Väsymyksessäkään ei ole mitään pahaa. Voi tulla kotiin vaikkapa töistä ja sanoa, että mulla oli tänään kyllä niin hurja päivä, että huh huh. Missä muualla noita asioita sanoisi? Enkä tällä tarkoita, että purkaa väsymystä 8-vuotiaaseen. Vaan että esim. 16-vuotias voi jo kyllä tajuta, että äitiäkin väsyttää joskus, eikä vain häntä.

Onko ihan oikeasti väärin, jos ei ikinä koskaan ajattele lapsistaan niin, että ajatuksissaan tekisi heille pahaa, haluaisi äkkiä eroon tms.? Ajattelu ja toteuttaminen ovat eri asioita, mutta osa meistä ei ikinä ajattele/kuvittele/mieti tekevänsä lapselleen mitään pahaa. Eikä se tee meistä huonoja äitejä!

En ymmärrä, miksi lapselle on ensisijaisen tärkeää nähdä suuttumista, vihaa ja raivoa, kun suurin osa hyvistä asioista (kuten se, että eipä suutukaan) pitää piilottaa tai ainakin sijoittaa mahdollisimman kauas lapsesta (tyyliin viikonloppuvapaa lapsesta, että kerrankin on aikaa itselle).

Lapsi oppii käsittelemään suuttumustaan, vaikka äiti ei harkitse hänen heittämistään seinään. Ja uskon, että lapsi oppii paljon terveempiä tapoja tunteidensa ilmaisemiseen, jos ei joudu silmittömien raivokohtausten ja tunteenpurkausten kohteeksi vaan oppii pienestä pitäen, että tunteita saa olla, mutta oman pahan olon vuoksi ei saa vahingoittaa tai syyttää muita. Hakattu lapsi lyö ja äidistä epävarma saa itkupotkuraivarin.

PS. se raivoava äiti oli suoraa edellisestä, viittaamastani tekstistä. Siellä ei puhuttu väsymyksestä.

Minulla pahin ajatus lapsistani oli kotiäitinä ollessani, että laitan lapset päiväkotiin virikehoitoon.

Mun tekis mieli potkia sua.

tai johonkin muuhun hoitoon =D

Se on niin kamalan tiukassa se rakastava ja hellivä äiti -myytti vieläkin. Että äidit jaksavat ja jaksavat ja jaksavat. Että äidit eivät väsy lapsiinsa, eivät jatkuvaan saatavilla olemiseen, univelkaan jne. Ihanaa, että näistä muistakin tunteista puhutaan ääneen. Vielä enemmänkin sitä raadollista realismia kehiin vaan, niin monien aivan turhaan syyllisyyttä tuntevien äitien olo helpottuu. Äitikin kun on ihminen, ei kone. Äitikin saa väsyä, suuttua ja ärsyyntyä niihin kaikkein rakkaimpiinkin ihmisiin eli omiin lapsiin. Tärkeintähän on, että ei tee mitään. Ajatuksista on vielä miljoona kilometriä tekoihin. On varmasti niitäkin naisia, jotka eivät ikinä ole ajatelleet moista kauheutta. Mutta heillä varmasti on ollut aika helpot lapset, todella kärsivällinen luonne, ja varmasti joidenkin kohdalla pitää paikkansa sekin, että he eivät vain uskalla edes itselle myöntää, että tällainen on käynyt mielessä. Ehkä juuri nämä naiset ovatkin sitten niitä, jotka hanakammin tuomitsevat meitä "pahoja" äitejä.

äitiydestä eikä väsy, suutu tai ärsyynny. Heitäkin on, paljon. Heidän lapsensa tunnistaa siitä, että lapsilla on hyvä olla, he ovat tyytyväisiä ja iloisia. Äidin asenne ja ajatukset heijastuvat lapsiin ja syntyy hyvän kierre. Ei ole olemassa helppoja tai vaikeita lapsia. ON vain äitejä, jotka joko haluavat olla lastensa äitejä tai sitten ei. Ihan oma valinta, miten suhtautuu lapsiinsa ja mitä vastakaikua lapsiltaan saa!

Onneksi äitinäkään oleminen ei ole musta-valkoista, joko tai. Äitikin voi olla välillä väsynyt, raivona, myrtsi. Ja silti suhtautua lapsiinsa myönteisesti. Hyvän kierre on olemassa siinäkin kohtaa, ei se mihinkään katoa. Jotain on mennyt hyvin siinäkin kohtaa, kun murkku käy halaamassa äitiä, jolla alkaa mennä hermot :-). Tai että esiteini ehdottaa tyhjäävänsä tiskikoneen, kun äitiä väsyttää. Lapsilla on ihan oikeus tajuta, että äitikin on ihminen. Ei äidinkäään tarvitse olla täydellinen, vaikka rakastaakin lapsiaan. Luojan kiitos. Jotenkin olettaisin, että ihan täydellisen äidin lapsilla mahtaa olla melkoisia paineita, kun pitää olla yhtä täydellisiä.

Kyllä ne teinit osaavat sen tiskikoneen tyhjentää, vaikka äidiltä ei mene hermot (ja aika surullista, jos teinin täytyy yrittää hyvitellä sitä, että äitinsä ei tule yhteiskunnan kanssa toimeen vaan purkaa kaunojaan lapsiinsa).

Ei äidistä tule täydellistä sillä, että ei vihaa ja raivoa ja toivo lapsilleen pahaa. Noin ajattelee vain sellainen äiti, joka ei ole koskaan edes yrittänyt olla lapsilleen ihminen kaikkien henkilökohtaisten raivonpurkaustensa keskellä. Raivoavan ja myrtsin äidin lapsilla on yleensä aika paha olla, koska he eivät ymmärrä, miksi äiti on tuollainen, vaikka he miten yrittävät olla hiljaa ja kulkea seinänvieriä pitkin, että äiti ei löisi.

että voisi heittää lapsensa seinään on äiti pahoinpitelevä kauhea äiti jota lapset pelkäävät? Se ajatusko sen lapsen pahoinpiteli? Jos se äiti ei siihen lapseen oikeasti sormellaankaan koskenut? En ihmettele miksi Suomessa on mielenterveysongelmia, kun ajatuksistakin jo joutuu vankilaan ja on tuomittu pahoinpitelijä. Tajuatko sinä että nyt keskustellaan AJATUKSESTA ei teosta, kukaan ei sitä lasta ole oikeasti pahoinpidellyt eikä heittänyt seinään. Se lapsi on ihan iloinen ja hyvin hoidettu, ei pelkää äitiään sillä lapsella ei ole aavistustakaan siitä että äidin mielessä oli joskus vuosia sitten kerran pienen hetken että "heitän tuon lapsen kohta seinään". Älkää nyt herranjumala sentään liioitelko tätä asiaa, ajatukset on ajatuksia. Ei niillä ketään vahingoiteta.

syyttämällä muita samanlaisiksi.



Mulla oli kerran esimies joka ei ikinä uskonut mun poissaolosyitä vaikka vein ne hänelle kirjallisina lääkärintodistuksina. Hän oli sitä mieltä, että mä valehtelen. Kyllä mä sitä vähän ihmettelin mutta tulin siihen tulokseen, että hän itse on ehkä jopa patologinen valehtelija ja siksi luulee samaa muista.



No tässä Lehtolaisen väitteessä on ihan sama juttu. Sellainen joka ajattelee pahoja luulee, että kaikki muutkin ajattelevat vaikka asia ei tietenkään ole niin. Ihmiset ovat erilaisia onneksi.

Mulla ei ole pitkää kokemusta terkkarina, mutta kaikilta kysyn miten heillä menee ja miten äiti jaksaa. Yleensähän kaikki sanoo, että "ihan hyvin". Sitten kun siihen sanoo, että onpas mukava kuulla, mutta onhan niitä päiviä varmasti sinullakin, että tekis mieli heittää mukula hankeen parvekkeelta. Tässä vaiheessa osa purskahtaa suoraan itkuun ja osa vetää henkeä ja antaa tulla täydeltä laidalta. Kaikilla on tunteita, että lapsi ärsyttää. Jos ei ole, niin jotain on vialla.

Sä olet mun terkkari? Se sanoi just noin ja vastasin, että "onneksi olen jo paljon aikuisempi kuin sinä ja tiedän, että kaikilla ei ole tuollaisia tunteita. Jos ne painavat kovasti, niin varmaan parempi hakeutua terapiaan kuin etsiä asiakkaista rikoskumppaneita". Ihmeesti terkkari punastui.

opettajia ja muita vastaavia tällaisilta itsensä paremmuudesta vakuuttuneilta paavoväyrysvanhemmilta :D

Se on niin kamalan tiukassa se rakastava ja hellivä äiti -myytti vieläkin. Että äidit jaksavat ja jaksavat ja jaksavat. Että äidit eivät väsy lapsiinsa, eivät jatkuvaan saatavilla olemiseen, univelkaan jne. Ihanaa, että näistä muistakin tunteista puhutaan ääneen. Vielä enemmänkin sitä raadollista realismia kehiin vaan, niin monien aivan turhaan syyllisyyttä tuntevien äitien olo helpottuu. Äitikin kun on ihminen, ei kone. Äitikin saa väsyä, suuttua ja ärsyyntyä niihin kaikkein rakkaimpiinkin ihmisiin eli omiin lapsiin. Tärkeintähän on, että ei tee mitään. Ajatuksista on vielä miljoona kilometriä tekoihin. On varmasti niitäkin naisia, jotka eivät ikinä ole ajatelleet moista kauheutta. Mutta heillä varmasti on ollut aika helpot lapset, todella kärsivällinen luonne, ja varmasti joidenkin kohdalla pitää paikkansa sekin, että he eivät vain uskalla edes itselle myöntää, että tällainen on käynyt mielessä. Ehkä juuri nämä naiset ovatkin sitten niitä, jotka hanakammin tuomitsevat meitä "pahoja" äitejä.

äitiydestä eikä väsy, suutu tai ärsyynny. Heitäkin on, paljon. Heidän lapsensa tunnistaa siitä, että lapsilla on hyvä olla, he ovat tyytyväisiä ja iloisia. Äidin asenne ja ajatukset heijastuvat lapsiin ja syntyy hyvän kierre. Ei ole olemassa helppoja tai vaikeita lapsia. ON vain äitejä, jotka joko haluavat olla lastensa äitejä tai sitten ei. Ihan oma valinta, miten suhtautuu lapsiinsa ja mitä vastakaikua lapsiltaan saa!

Onneksi äitinäkään oleminen ei ole musta-valkoista, joko tai. Äitikin voi olla välillä väsynyt, raivona, myrtsi. Ja silti suhtautua lapsiinsa myönteisesti. Hyvän kierre on olemassa siinäkin kohtaa, ei se mihinkään katoa. Jotain on mennyt hyvin siinäkin kohtaa, kun murkku käy halaamassa äitiä, jolla alkaa mennä hermot :-). Tai että esiteini ehdottaa tyhjäävänsä tiskikoneen, kun äitiä väsyttää. Lapsilla on ihan oikeus tajuta, että äitikin on ihminen. Ei äidinkäään tarvitse olla täydellinen, vaikka rakastaakin lapsiaan. Luojan kiitos. Jotenkin olettaisin, että ihan täydellisen äidin lapsilla mahtaa olla melkoisia paineita, kun pitää olla yhtä täydellisiä.

Kyllä ne teinit osaavat sen tiskikoneen tyhjentää, vaikka äidiltä ei mene hermot (ja aika surullista, jos teinin täytyy yrittää hyvitellä sitä, että äitinsä ei tule yhteiskunnan kanssa toimeen vaan purkaa kaunojaan lapsiinsa). Ei äidistä tule täydellistä sillä, että ei vihaa ja raivoa ja toivo lapsilleen pahaa. Noin ajattelee vain sellainen äiti, joka ei ole koskaan edes yrittänyt olla lapsilleen ihminen kaikkien henkilökohtaisten raivonpurkaustensa keskellä. Raivoavan ja myrtsin äidin lapsilla on yleensä aika paha olla, koska he eivät ymmärrä, miksi äiti on tuollainen, vaikka he miten yrittävät olla hiljaa ja kulkea seinänvieriä pitkin, että äiti ei löisi.

että voisi heittää lapsensa seinään on äiti pahoinpitelevä kauhea äiti jota lapset pelkäävät? Se ajatusko sen lapsen pahoinpiteli? Jos se äiti ei siihen lapseen oikeasti sormellaankaan koskenut? En ihmettele miksi Suomessa on mielenterveysongelmia, kun ajatuksistakin jo joutuu vankilaan ja on tuomittu pahoinpitelijä. Tajuatko sinä että nyt keskustellaan AJATUKSESTA ei teosta, kukaan ei sitä lasta ole oikeasti pahoinpidellyt eikä heittänyt seinään. Se lapsi on ihan iloinen ja hyvin hoidettu, ei pelkää äitiään sillä lapsella ei ole aavistustakaan siitä että äidin mielessä oli joskus vuosia sitten kerran pienen hetken että "heitän tuon lapsen kohta seinään". Älkää nyt herranjumala sentään liioitelko tätä asiaa, ajatukset on ajatuksia. Ei niillä ketään vahingoiteta.

Lapsi (tai kuka tahansa läheinen) vaistoaa ajatuksesi. Ei ehkä sitä selkeää sisältöä vaan sen, että tekosi, sanasi ja eleesi eivät ole ristiriidatomat. Voit hymyillä lapselle, mutta silmäsi eivät hymyile ja leukaperät ovat kiristyneet.

Lapsen on pakko olla aina iloinen, koska hän tietää, että äiti voi minä hetkenä hyvänsä raivostua. Eleesi osoittavat, että kohta tulee tukkapölly (koska ajattelet, että ihan pian kyllä nostat kätesi ja kiskaiset hiuksista).

Eivät lapset ole tyhmiä. Aika pian sen esim. päiväkodissa näkee, kenen perheessä lapset on "opetettu" pelkäämään vanhempia ja missä vanhemman sanat ja eleet eivät ole samassa linjassa. Ei ihme, että meillä on mielenterveysongelmia, koska sinäkään et tajua, mitä kaikkea kerrot ilman sanoja.

ja syynä on se, että hän itsekin pettää. Näin yritetään puolustaa omaa tekoa, että eihän tää vieraissa käynti niin pahaa oo kun kaikki muutkin käy.

Hauska keskustelu. Onneksi en näe mitään mieltä alkaa vakuutella, ettei ole haluttanut tappaa omia lapsia. Mutta kuten joku tuolla aiemmin totesi niin muutama lapsien koulukaveri olisi haluttanut kyllä heittää seinään.

syyttämällä muita samanlaisiksi.

Mulla oli kerran esimies joka ei ikinä uskonut mun poissaolosyitä vaikka vein ne hänelle kirjallisina lääkärintodistuksina. Hän oli sitä mieltä, että mä valehtelen. Kyllä mä sitä vähän ihmettelin mutta tulin siihen tulokseen, että hän itse on ehkä jopa patologinen valehtelija ja siksi luulee samaa muista.

No tässä Lehtolaisen väitteessä on ihan sama juttu. Sellainen joka ajattelee pahoja luulee, että kaikki muutkin ajattelevat vaikka asia ei tietenkään ole niin. Ihmiset ovat erilaisia onneksi.

pimeitä hetkiä synkkine ajatuksineen tulee. Mutta ajatus on vain ajatus ja meille aikuisille on annettu myös itsehillintä, jolloin teko jää ajatuksen asteelle. Kyllä, koliikkivauvan äitinä tuntikausien itku yksin vauvan kanssa tuntui raastavalta. Olisin halunnut vaan jättää lapsen jonkun muun huostaan. Kyllä, uhmaikäisen tunnin kestäneen nukutustemppuilun jälkeen on tehnyt mieli läpsäistä. Mutta toisaalta, on sitä ollut aggressiivisia ajatuksia myös koulukiusaajia kohtaan, ärsyttäviä työkavereita ja jopa omaa puolisoa kohtaan. Lapsi ei ole siten poikkeus, tilanne on vain eri. Lapsi nostaa ajatukset esiin väsymyksen kautta, koulukiusaaja nöyryyttämisen, työkaveri kateuden kautta. Raadollisista tunteista syntyy raadollisia ajatuksia. Jotka aikuisella yleensä jäävät ajatuksen asteelle. Jos meillä ei olisi tunteita, emme olisi ihmisiä. Lukekaa kirja "Äidin vaietut tunteet", siinä kerrotaan äitimyytistä ja juuri noiden myyttiä ylläpitävien tunteiden piilottamisesta.

mutta on se samaan tapaan käynyt joskus mielessä kuin esim. jos on suuttunut miehelle ja ajattelee että kylläpä tekis mieli mäjäyttää päin näköä.

On kuin omasta elamastani joitakin vuosia sitten...

Mukava kuulla etta muillakin:-)

jotka sanotte, että "sairasta" ja "en minä ainakaan" on ollut hyvin nukkuvat lapset? Kyll ämuistan elävästi kun esikoinen oli 2,5 v ja kuopus vauva, niin useinkin aamupäivällä puistoon lähtiessä, itsellä silmät ristissä yövalvomisesta ja olisin vaan halunnut nukkumaan, molemmat huutaa ja pitäis isaada toppavaatteet päälle, se alkukantainen raivo mikä jostain syvätlä tulee. Se on oikeastaan pelottavaa, miten voi tuntea omaa lasta kohtaan. Mutta kuten moni edellä sanoi, AJATUS on hyvin kaukana TOTEUTUKSESTA.

Itse olen muuten hyvin tyyni ja rauhallinen, eikä varmaan kukaan tuttu uskoisi millaissa fiiliksissä yliväsyneenä voi olla!