Leena Lehtolainen: kuka äiti ei olisi halunnut joskus heittää lastansa seinään.

Ja minä kyllä olen kuullut vanhempiekin äitien kertovan siitä että joskus on tullut mieleen nakata parkuva vauva tai karjuva uhmaikäinen ikkunasta. Kukaan ei kuitenkaan ole sitä tehnyt, tai oikeasti edes halunnut tehdä.

ja mietittiin, miksi negatiiviset tunteet on jotenkin ylpeilyn aihe. Me ollaan joukko "vanhoja äitejä" eikä yksikään ole edes ajatuksen tasolla halunnut vahingoittaa lapsiaan. Perhekerhossa äidit suorastaan kilpailivat tiistaina sillä, kuka on kamalampia ajatuksia ajatellut ja karmeimmin kuvitellut lastaan kiduttavansa.

Mitä hienoa on siinä, että toivoo lapselleen pahaa? Sillä kysehän on toiveesta, ei teosta.

Väkivaltainen ajatus on kuitenkin lähempänä tekoa, kuin jos väkivaltaista ajatusta ei ole laisinkaan. En tietenkään tarkoita, että te, jotka olette ajatelleet heittää lapsenne seinään, todennäköisesti myös tulisitte sen tekemään.



Itse kuitenkin kokisin olevani terveempi ja tasapainoisempi, jos näitä aatoksia en kokisi. Ja hiukan huvittavaa, jos psykis kertoo, ettei luota ihmiseen, joka ei seinäänheittoajatuksiaan myönnä.... No ehkä hän sitten tietää paremmin :D

Miten se voi olla niin vaikeaa ymmärtää?

Uskot siis siihen, että pedofiili ei ajattele naivansa lapsia vaan ryhtyy tuosta vain puuhiin, sen enempiä unelmoimatta?

MIten voi olla niin vaikea ymmärtää?

Leena Lehtolainen on taiteilija, joka käyttää sanoja eri tavalla kuin me.



Oikein hyvin hän lapsiaan kohteli vaikka olikin jotenkin boheemi äiti. Terveisin espoolainen joka huomasi tuon.

kuin hyviä, koska siten varmistaa, että lapsi ymmärtää olla kaukana äidistä. Saa sitä tärkeää omaa aikaa.

"Ne, jotka ajattelevat, eivä tee"

Miten se voi olla niin vaikeaa ymmärtää?

Uskot siis siihen, että pedofiili ei ajattele naivansa lapsia vaan ryhtyy tuosta vain puuhiin, sen enempiä unelmoimatta?

MIten voi olla niin vaikea ymmärtää?

Mä kuvittelin että nykyisin vallitsee avoin ilmapiiri tunteiden suhteen. Mutta ei. Olenkin näemmä poikkeuksellisen hyvällä tunneälyllä varustettu ihminen. Tietenkään kaikkien ei tarvitse tuntea vihaa samalla tavalla, eikä se nyt automaattisesti mitään tunteiden kieltämistä ole jos ei lapsi herätä kuohuttavaa vihaa. Ja jos tuntee raivoissaan halua satuttaa jotakuta, puhutaan täysin eri asiasta kuin halusta satuttaa.



Minäkin olen kärsinyt lapsettomuudesta mutta se että teimme esikoista 6 vuotta, ei tee minusta itselleni epärehellistä. Myönnän että esikoiseni tulistuva tempperamentti on saanut useita kertoja minut tuntemaan suuria vihan tunteita. Olen vain yllättynyt että vielä tänä päivänä elää ihmisiä jotka luulevat sen tarkoittavan minun olevan väkivaltainen.

Eikö kuitenkin olisi normaalimpaa ajatella vaikka että nyt jätän teidät lapset ja lähden kylpylään hemmotteluun päiväksi. Tai jotain.

Mutta seinään heittäminen cmon! Siinä on jo peli menetetty, kontrolli hukassa. Pitää tehdä jotain aikaisemmin niille tuhoisille ajatuksille. Ne ovat merkki syvästä masennuksesta ja uupumuksesta. Hälytysmerkki!

Voivat myös olla muistoja omasta kurjasta lapsuudesta jotka nousevat väkisin pintaan.

ryhdytään heittämään ihan oikeesti seinään. Kuten niin moni, ja niin moni asiantuntijakin, on sanonut - ajatus on vain ajatus, ajatukset tulevat ja menevät. Haaveilu ei ole sama asia, eikä se että joku asia vilahtaa päässä tarkoita, että sen toteuttaisi.

Jarruja nyt arvoisille kyökkisykolokeillekin!

Aloin miettiä, millaisia persoonia nämä ihmiset, jotka jyrkästi kieltävät ikinä saaneensa minkäänlaisia ikäviä ajatuksia lapsistaan, oikein ovat. Onko heillä täysin tasamallinen temperamentti? Tekevätkö he elämässään kaiken varman päälle? Miten he toimivat, jos joku asia ei mene kuten on suunniteltu? Käyvätkö he töissä? Mitä he harrastavat? Pitävätkö he siivoamisesta?

pelästyisin aika helvetisti, jos alkaisin ajatella vaikka vääntäväni kissalta niskat nurin tai hukuttavani sen lätäkköön. Sama jos alkaisin ajatella viskovani lastani pitkin seiniä, tai että hakkaisin naapurin rouvaa kattilalla päähän. Tollasissa ajatuksissa ei ole mitään hyvää, eikä niistä ole mitään hyötyä.



Joojoo, ette tee sitä, mutta olette varmaan ylistressaantuneita ja todella väsyneitä. Itse pyrkisin hakemaan apua samassa tilanteessa.

Suomessa pahoinpidellään paljon lapsia.



Eikö ennaltaehkäisy ole kuitenkin fiksuinta? Heti vaan ajatusten tullessa tartutaan toimeen. Äidille tukijoukkoja, lepoa, terapiaa.



Pahempaa on, että hyssytellään että joo joo ihan normaalia. Suljetaan silmät Suomen pahoinpitelytodellisuudelta.

Eikö kuitenkin olisi normaalimpaa ajatella vaikka että nyt jätän teidät lapset ja lähden kylpylään hemmotteluun päiväksi. Tai jotain. Mutta seinään heittäminen cmon! Siinä on jo peli menetetty, kontrolli hukassa. Pitää tehdä jotain aikaisemmin niille tuhoisille ajatuksille. Ne ovat merkki syvästä masennuksesta ja uupumuksesta. Hälytysmerkki! Voivat myös olla muistoja omasta kurjasta lapsuudesta jotka nousevat väkisin pintaan.

ryhdytään heittämään ihan oikeesti seinään. Kuten niin moni, ja niin moni asiantuntijakin, on sanonut - ajatus on vain ajatus, ajatukset tulevat ja menevät. Haaveilu ei ole sama asia, eikä se että joku asia vilahtaa päässä tarkoita, että sen toteuttaisi. Jarruja nyt arvoisille kyökkisykolokeillekin! Aloin miettiä, millaisia persoonia nämä ihmiset, jotka jyrkästi kieltävät ikinä saaneensa minkäänlaisia ikäviä ajatuksia lapsistaan, oikein ovat. Onko heillä täysin tasamallinen temperamentti? Tekevätkö he elämässään kaiken varman päälle? Miten he toimivat, jos joku asia ei mene kuten on suunniteltu? Käyvätkö he töissä? Mitä he harrastavat? Pitävätkö he siivoamisesta?

eikä siihen rakkauteen todellakaan mahdu sadistisia ajatuksia.

Minä mietin, millaisia vanhempia ovat nämä, jotka ahattelevat tekevänsä lapselleen pahaa. Ovatkohan he samoja, joiden mielestä on OK, että hoitaja päiväkodissa teippaa lapsen kiinni pöytään tai niitä, joiden mielestä isoäiti saa sulkea lapsen pimeään komeroon. He itse jättävät teon ajatuksen tasolle, mutta ihailevat niitä, jotka uskaltavat. Aivan kuten Suomessa tälläkin hetkellä sadat ihailevat koulusurmaajia. Mutta vain ajatuksen tasoilla, ei teoilla, ja sehän ei ole vaarallista, eihän?

Joku ajattelee, että haluaisin heittää jne.

Lehtolainen on ajatellut niin.



Joku ei ajattele niin. Minä en ole ajatellut niin.





Ketuttaa kaikki yleistykset.

Eivätkö lapset ole taaskaan minkään arvoisia? Miksi äideistä ei haluta uskoa mitään pahaa? Tapaus Auer on selkeä esimerkki, ihmiset eivät millään halua uskoa että äiti pystyy sellaiseen.



Kyllä terapeutit kauhistelevat jos ajatukset kohdistuvat muihin kuin lapsiin. Eräs tuttu oli terapiassa kertonut ajatuksestaan kalauttaa miestä kaljuun päähän jollain esineellä ja myös että halusi iskeä myyjäkaverin kurkkuun sakset. Tähän terapeutti ihan kauhuissaan reagoi.



Mikä vapauttaa ÄIDIT kaikista oletuksista että he toteuttaisivat ajatuksensa?

Eivätkö lapset ole taaskaan minkään arvoisia? Miksi äideistä ei haluta uskoa mitään pahaa? Tapaus Auer on selkeä esimerkki, ihmiset eivät millään halua uskoa että äiti pystyy sellaiseen.

Kyllä terapeutit kauhistelevat jos ajatukset kohdistuvat muihin kuin lapsiin. Eräs tuttu oli terapiassa kertonut ajatuksestaan kalauttaa miestä kaljuun päähän jollain esineellä ja myös että halusi iskeä myyjäkaverin kurkkuun sakset. Tähän terapeutti ihan kauhuissaan reagoi.

Mikä vapauttaa ÄIDIT kaikista oletuksista että he toteuttaisivat ajatuksensa?

samaa mieltä!

t. 179

Eikö kuitenkin olisi normaalimpaa ajatella vaikka että nyt jätän teidät lapset ja lähden kylpylään hemmotteluun päiväksi. Tai jotain. Mutta seinään heittäminen cmon! Siinä on jo peli menetetty, kontrolli hukassa. Pitää tehdä jotain aikaisemmin niille tuhoisille ajatuksille. Ne ovat merkki syvästä masennuksesta ja uupumuksesta. Hälytysmerkki! Voivat myös olla muistoja omasta kurjasta lapsuudesta jotka nousevat väkisin pintaan.

ryhdytään heittämään ihan oikeesti seinään. Kuten niin moni, ja niin moni asiantuntijakin, on sanonut - ajatus on vain ajatus, ajatukset tulevat ja menevät. Haaveilu ei ole sama asia, eikä se että joku asia vilahtaa päässä tarkoita, että sen toteuttaisi. Jarruja nyt arvoisille kyökkisykolokeillekin! Aloin miettiä, millaisia persoonia nämä ihmiset, jotka jyrkästi kieltävät ikinä saaneensa minkäänlaisia ikäviä ajatuksia lapsistaan, oikein ovat. Onko heillä täysin tasamallinen temperamentti? Tekevätkö he elämässään kaiken varman päälle? Miten he toimivat, jos joku asia ei mene kuten on suunniteltu? Käyvätkö he töissä? Mitä he harrastavat? Pitävätkö he siivoamisesta?

eikä siihen rakkauteen todellakaan mahdu sadistisia ajatuksia. Minä mietin, millaisia vanhempia ovat nämä, jotka ahattelevat tekevänsä lapselleen pahaa. Ovatkohan he samoja, joiden mielestä on OK, että hoitaja päiväkodissa teippaa lapsen kiinni pöytään tai niitä, joiden mielestä isoäiti saa sulkea lapsen pimeään komeroon. He itse jättävät teon ajatuksen tasolle, mutta ihailevat niitä, jotka uskaltavat. Aivan kuten Suomessa tälläkin hetkellä sadat ihailevat koulusurmaajia. Mutta vain ajatuksen tasoilla, ei teoilla, ja sehän ei ole vaarallista, eihän?

AJATUS on siis eri asia kuin TEKO. Ajatus ei ole vielä koskaan vahingoittanut ketään. ihminen voi ajatella itsekseen mitä karmeimpia asioita ilman, että sillä on mitään vaikutusta ympäristöön. Toki tekoon tarvitaan aina myös ajatus, mutta ajatukseen ei tarvita tekoa. Ajatukset ovat usein kuin unia: niitä vain pulpahtelee tietoisuuteen jostain mielen sopukoista ja ne on hyvä tiedostaa ja käsitellä.

Jos jatkuvalla syötöllä ajattelee haluavansa satuttaa jotakuta tai omat ajatukset pyörivät selkeästi liikaa negatiivisten asioiden ja tunteiden ympärillä, on syytä pitää pieni hengähdystauko ja pohtia, mistä kyseinen ajatus oikein tulee? Mitä fiiliksiä siihen liittyy? Mihin psyykeni haluaa minun kiinnittävän huomioni näillä tuhoisilla ajatuksilla? Onko elämässä jokin asia huonosti ja mitä sille voisi tehdä? Miltä minusta tuntuu juuri nyt ja miksi?

Mikäli jokin asia elämässä tuntuu liian rankalta, siihen pitää tehdä muutoksia ja hakea apua.

pelästyisin aika helvetisti, jos alkaisin ajatella vaikka vääntäväni kissalta niskat nurin tai hukuttavani sen lätäkköön. Sama jos alkaisin ajatella viskovani lastani pitkin seiniä, tai että hakkaisin naapurin rouvaa kattilalla päähän. Tollasissa ajatuksissa ei ole mitään hyvää, eikä niistä ole mitään hyötyä.

Joojoo, ette tee sitä, mutta olette varmaan ylistressaantuneita ja todella väsyneitä. Itse pyrkisin hakemaan apua samassa tilanteessa.

ajatus, joka vilahtaa mielessä ja mielestä pois saman tien. Kun alkaa ajatella, tekee tieten tahtoen sitä ajattelemista. Pelkät ohimenevät ajatukset eivät tee pahoja eivätkä saa tekemään pahoja. Silloin on syytä huolestua, jos alkaa oikeasti ajatella pahantekoa.

Viitaten erääseen kommenttiin ylempänä: ammattitaitoinen terapeutti EI kauhistele asiakkaansa puheita. Ei koskaan. Se on aikamoinen emämoka. Terapiassa jokainen saa ilmaista ja kertoa syvimmätkin ajatuksensa ilman kauhistelun pelkoa. Saa olla täysin avoin ja täysin oma itsensä joka tasolla.



Vain jos asiakkaan puheiden perusteella vaikuttaa siltä, että joko asiakas itse tai joku muu on vaarassa (esim. insesti, tappo, raiskaus, jne) on terapeutilla lupa rikkoa vaitiolovelvollisuutensa ja viedä asia eteenpäin. Silloinkin ilman kauhistelua.

"Alkaa ajatella on täysin eri asia kuin ajatella"



Selvä.



Korjaan siis: Pelästyisin aika helvetisti, jos päässäni vilahtaisi ohimenevän hetken ajatus, että nirhaisin kissan väkivalloin, että paiskaisin lapseni seinään, mäiskisin naapurin rouvaa paistinpannulla. En väitä, että on superkohtalokasta, tai että nämä aatokset tekisivät murhaajan tms., mutta eihän niissä mitään hyvääkään ole ja uskon, että nämä OHIKIITÄVÄT HETKELLISET TOISTUMATTOMAT väkivaltaiset AJATUKSET (kelpaako termit nyt?) kannattaisi ottaa vakavasti käsitellä (=päästä niistä eroon)



Mutta tämä onkin vain tavismaallikon mielipide, olkaa vapaasti eri mieltä. Omat kellot kyllä soisi ja olisin onnellinen jos vastaavassa tilanteesa osaisin hakea apua, ihan vaikka jo arjen helpottamisen muodossa.

ja maalaa piruja seinille, miten muiden äitien päässä viuhuu tuhoajatuksia alvariinsa.



Yksittäinen ohimenevä ajatus, siitähän tässä on koko ajan ollut puhe.

Täällähän niin moni puolustaa Aueria. On totta kai luonnollista läpsiä ja vihata lapsiaan niin, että haaveilee pahoinpitelevänsä niitä ja antavansa mieskaverilleen seksileluksi. Ihan normaali jokamamman haaveitahan nuo ovat. Ei tippaakaan vaarallisia.

Voi olla että ensin vain yksi ajatus, sitten pakkomielle -> teko.

Mutta hänen mielestään poskille läpsiminen oli ihan tavallinen juttu. Hitto kun saisivat sen lukkojen taakse pian.