Kysymys uskovaisille

jos Jumalalla on sukupuoli, tai erityisesti vain miehinen sukupuoli, niin miten nainen voisi olla jumalan kuva?

siitä yhteydestä jonka Jumala haluaa vallitsevan hänen ja ihmisten välillä. Jumala on rakastaja, ei sellainen lempeä lälly vaan mustasukkainen ja omistushaluinen rakastaja. Jumala haluaa omistaa ihmisen viimeistä sielun mutkaa myöden. Kerran koittavaa taivasten valtakuntaa kuvataan paikaksi jossa "seurakunta" -siis kaikki miehet ja naiset yhdessä - vihitään avioliittoon Kristuksen kanssa. Siellä ihmisten mieheys ja naiseus katoaa ja muuttuu ikään kuin feminiiniseksi. Jeesus on se MIES, se joka omistaa vaimonsa täydellisesti, kyselemättä ja täydellä vallalla. Mutta hän hallitsee hyvin sitä vaimoansa, joka on ollut uskollinen (eli uskonut häneen). Uskoton vaimo (se joka ei uskonut) kyllä tuhotaan, koska hän ei ollut miehensä rakkauden arvoinen.

Tästä syystä myös tämän elämän seurakuntaan ja perhe-elämään kuuuluu tietty ero miehen ja naisen välillä (naisen ei esim. pitäisi olla pappina, se on vääryys Jumalan silmissä). Muistutuksena siitä että Jumalan edessä me emme ole tasa-arvoisia. Siis kyllä tasa-asvoisia keskenämme, mutta ei tasa-arvoisia Jumalan kanssa. vaan hänen omaisuuttaan (vaikkakin hyvin hoidettua sellaista).

Millaiseen jumalakuvaan uskonut? Millaisessa uskonryhmässä toiminut? Kiinnostaa kovasti?

En ole "toiminut" missään uskonryhmässä. Olin ihan perusluterilainen. Perheeni oli ns. tapaluterilainen - uskonto näkyi lähinnä siten, että minulle opetettiin iltarukous ja tiettyjä asioita maailmasta (kuten kuolema, kuolemanjälkeinen elämä, jne) selitettiin kristinuskon käsityksen mukaan. Joskus perheeni kävi joulukirkossa (käsittääkseni lähinnä tavan vuoksi). Teini-ikäisenä uskonnollisuuteni korostui ja kävin muutaman kerran rippikoulun jälkeen jossain nuorten illoissa ja harkitsin isoseksi ryhtymistä - mutta en ollut tarpeeksi innoissani asiasta, joten se jäi.

Omasta taustastani siis puuttuvat kiihkomielisyys ja ahdaskatseisuus. Ja oma jumalakuvani on ollut kai ollut silloin lapsena ja nuorena juuri sen kaltainen, mitä tässäkin ketjussa on kuvattu, eli ihan "positiivinen". Luterilainen kirkkohan onkin kristillisistä krkkokunnista maltillisimpia, käsittääkseni. Omaa elämääni ei uskontoni mitenkään rajoittunut. En ollut mustavalkoisesti ajatteleva uskovainen.

Joten syy, miksi lakkasin uskomasta, ei ollut mikään kamala kokemus lahkon alaisuudesta tai jumalakuvan pelottavuus. Vaan yksinkertaisesti se, että kun pohdin maailmaa, ihmistä, olemassaoloa, yhteiskuntaa ja uskonto(j)a, totesin etten usko. Enää. Lisäksi kristinuskon ja kirkon arvomaailmassa oli liikaa asioita, joita en allekirjoittanut (mm. suhtautuminen homoseksuaalisuuteen - itse olen hetero, mutta silti tämä häiritsi).

Harva 30-40 vuotias esim pitää omasta maailmankatsomuksestaan, mikä on ollut ennen 20 ikävuotta. Sama kypsyminen onneksi tapahtuu myös uskon asioissa. Ihminenhän on hyvinkin mustavalkoinen nuoruudessaan. Vanhetessa tulee esille enemmän harmaan sävyt.

Varmaankin. Mutta kyllä niitä mustavalkoisia uskovaisia on varttuneemmassakin väestössä.

siinä kuvastuu se, että Jumala on kaikkitietävä ja kaikkivaltias, ja että me viisaat ja älykkäimmätkin aikuiset olemme Jumalaan verrattuna pieniä lapsia ymmärryskyvyltämme.



Ja lisäksi lapsen usko on se esikuva kristillisyydessä, eli Jeesuskin kehoitti uskomaan kuin pieni lapsi.

ehkä joipa ratkaisevan traagista, että tuosta tulkinnasta mielestäni puuttuu juuri se, mitä on pidetty kristinuskon historian läpi ainutlaatuisena: "Minä (Kristus) olen Tie, Totuus ja Elämä. Ei kukaan pääse Isän luokse (pelastu) muuten kuin minun kauttani." (Johanneksen evankeliumista)

Tuohan on tunnustuksellista kristillisyyttä, enkä tietenkään ei-kristittynä ajattele noin. Jeesus historiallisena henkilönä ja Jeesus kristinuskon henkilönä kun ovat kaksi eri asiaa.