Lapsella äidin sukunimi, miehen suku raivostui

ettei hän halua lapsuudenkodissaan edes kauheasti vierailla ja hänen välinsä vanhempiinsa ovat etäiset.

Meillä llapset saavat minun sukunimeni, koska olen yksi niitä harvoja jotka voivat sukunimeäni jatkaa. Monet muut ovat sukunimensä vaihtaneet naimisiin mennessä. Meitä on Suomessa reippaasti alle sata.

Ja ollaan muuten naimisissa mieheni, lasteni isän kanssa. Hän piti oman sukunimensä ja minä omani. Mies on aina sanonut että tottakai lapset saavat minun sukunimen, koska se on sen verran harvinainen. Ja vaikka miehen äiti siitä alkoikin naputtaa niin mies tokaisi että asia ei hänelle kuulu pätkän vertaa.

Meidän perheemme päätökset eivät tosiaan ulkopuoliselle kuulu.

Mutta sinällään huvittavaa miten moni miettii (moniakin asioita tottapuhuakseni) että "jos tulee ero".

Säälittää katsoa näitä tapojen, arvojen ja perinteiden rapautumista.

Elämme moraalitonta aikaa.

joku arvo sentään pitää antaa miehellekin. Vai miten naiset voivat jatkossa edes lisääntyä jos eivät alistu kantamaan miehensä siementä sisällään.

ettei hän halua lapsuudenkodissaan edes kauheasti vierailla ja hänen välinsä vanhempiinsa ovat etäiset.

Meillä llapset saavat minun sukunimeni, koska olen yksi niitä harvoja jotka voivat sukunimeäni jatkaa. Monet muut ovat sukunimensä vaihtaneet naimisiin mennessä. Meitä on Suomessa reippaasti alle sata.

Ja ollaan muuten naimisissa mieheni, lasteni isän kanssa. Hän piti oman sukunimensä ja minä omani. Mies on aina sanonut että tottakai lapset saavat minun sukunimen, koska se on sen verran harvinainen. Ja vaikka miehen äiti siitä alkoikin naputtaa niin mies tokaisi että asia ei hänelle kuulu pätkän vertaa.

Meidän perheemme päätökset eivät tosiaan ulkopuoliselle kuulu.

Mutta sinällään huvittavaa miten moni miettii (moniakin asioita tottapuhuakseni) että "jos tulee ero".

Että näin ei ole. Mies vierailee äitinsä luona ainakin kerran viikossa. Lapsuudenkotia hänellä ei enää ole, on poltettu ja purettu jo aikapäiviä sitten. (joo viilaan pilkkua koska se on kivaa)

Minä ja lapset käydään myös anoppilassa, mutta kahden viikon välein. Ja kyllä, kaikki olemme lämpimissä väleissä keskenämme. Minulla on (ainakin av-palstan mittakaavassa) keskimääräistä reilumpi anoppi.

Miehen suvussa vain on ollut tapana sanoa asiat suoraan. Jos jokin asia ei hänen mielestään hänen äidilleen kuulu, hän sanoo siitä. Eli ei ole mikään äidinpikkupoika joka nyökkäilee vain kun äiti käskee.

Ja kyllähän tuo anoppikin myönsi ettei hänelle se sukunimiasia kuulu. Nauroi vielä jälkeenpäin että ottihan appikin hänen sukunimensä kun he menivät naimisiin ja hän oli vastannut omalle tädilleen samoilla sanoilla sukunimiasiasta. =)

Katsos kun kaikki eivät tee asioita siksi että suvun "patriarkat" olisivat tyytyväisiä, vaan siksi että se tuntuu parhaalta vaihtoehdolta itselleen.

ettei hän halua lapsuudenkodissaan edes kauheasti vierailla ja hänen välinsä vanhempiinsa ovat etäiset.

Meillä llapset saavat minun sukunimeni, koska olen yksi niitä harvoja jotka voivat sukunimeäni jatkaa. Monet muut ovat sukunimensä vaihtaneet naimisiin mennessä. Meitä on Suomessa reippaasti alle sata.

Ja ollaan muuten naimisissa mieheni, lasteni isän kanssa. Hän piti oman sukunimensä ja minä omani. Mies on aina sanonut että tottakai lapset saavat minun sukunimen, koska se on sen verran harvinainen. Ja vaikka miehen äiti siitä alkoikin naputtaa niin mies tokaisi että asia ei hänelle kuulu pätkän vertaa.

Meidän perheemme päätökset eivät tosiaan ulkopuoliselle kuulu.

Mutta sinällään huvittavaa miten moni miettii (moniakin asioita tottapuhuakseni) että "jos tulee ero".

Että näin ei ole. Mies vierailee äitinsä luona ainakin kerran viikossa. Lapsuudenkotia hänellä ei enää ole, on poltettu ja purettu jo aikapäiviä sitten. (joo viilaan pilkkua koska se on kivaa)

Minä ja lapset käydään myös anoppilassa, mutta kahden viikon välein. Ja kyllä, kaikki olemme lämpimissä väleissä keskenämme. Minulla on (ainakin av-palstan mittakaavassa) keskimääräistä reilumpi anoppi.

Miehen suvussa vain on ollut tapana sanoa asiat suoraan. Jos jokin asia ei hänen mielestään hänen äidilleen kuulu, hän sanoo siitä. Eli ei ole mikään äidinpikkupoika joka nyökkäilee vain kun äiti käskee.

Ja kyllähän tuo anoppikin myönsi ettei hänelle se sukunimiasia kuulu. Nauroi vielä jälkeenpäin että ottihan appikin hänen sukunimensä kun he menivät naimisiin ja hän oli vastannut omalle tädilleen samoilla sanoilla sukunimiasiasta. =)

Katsos kun kaikki eivät tee asioita siksi että suvun "patriarkat" olisivat tyytyväisiä, vaan siksi että se tuntuu parhaalta vaihtoehdolta itselleen.

kirjoitinpas hassusti. Siis mieheni isä otti mieheni äidin sukunimen kun he menivät naimisiin. Ei siis anoppini appi, vaan oma appeni. =DD Kannattaa kirjoittaa väsyneenä.

koska minulla todella harvinainen sukunimi, suomessa vain kolmella muulla(vanhemmillani ja siskontytöllä) joten halusin sen ilman muuta myös lapsilleni.



Olisi tosi ahdistavaa, vielä näin uusperheaikana, jos lapsilla olisi eri sukunimi, kuin äidillä!!!

Jos esim.lehtijutussa näkee naisen ja lapsen eri sukunimellä, ei voi olla varma, onko se nainen lapsen oikea äiti!?

eli olemme naimisissa ja pidimme molemmat oman nimemme. Lapsi sai miehen nimen yhteisellä sopimuksella, mutta kyllä se minua vähän kirpaisi, feministinä ja muutenkin. MUTTA toisaalta mieheni on ollut kotona lapsen kanssa yli vuoden, hoitaa arkea tasan yhtä paljon kuin minä (myös vastuun tasolla), valvoo öitä, herää aamuisin, mahdollistaa rakkaan harrastukseni jne. jne. Vaikka tämä on varmaan useimmille naisille itsestäänselvyys, ja vaikka minäkin teen saman meidän liitossamme, niin koin kuitenkin, että hän "ansaitsee" lapsen omalle nimelleen koska on niin tasa-arvoinen ja hyvä puoliso ja isä. Ja myös siksi, että äidin ja lapsen symbioosi on yleensä, niin myös meillä, voimakkaampi ja jotenkin itsestäänselvä. Niinpä ajattelin, että isän ja lapsen pitää saada tämä yhteys. Mutta kaikki kunnia äideille jotka antavat oman nimensä lapselle. Itse koen, että olen vähän jenginpetturi feministinä.

meillä lapsi sai minun nimeni, siis äidin nimen. Ja meilläkin isä tekee kaikki nuo mainitsemasi asiat, on myös ollut vanhempainvapaalla minun ollessani töissä. Meille nimiasia ei ollut mikään ansiomitali vanhemmuuteen ja parisuhteeseen itsestäänselvästi kuuluvista asioista (enkä edes ymmärrä, miksi juuri mies pitäisi "palkita" siitä, että on hyvä isä ja puoliso - kun se, että saa olla lapsen kanssa ja vastavuoroisesti ottaa kumppaninsa huomioon, sehän jo itsessään on elämän rikkaus). Meille nimiasiaan vaikutti enemmän kaksi seikkaa: minun nimeni on harvinaisempi ja kauniimpi, sekä halu uudistaa perinnettä, tehdä toisin kuin vallitseva käytäntö on - koska muulla tavoin se ei koskaan muutu.

eikä meilläkään ollut mikään itsestäänselvyys antaa miehen nimi. Mä koin sen vaan lopulta jotenkin henkilökohtaisesti (oman luonteeni takia) liian itsekkäänä (siis objektiivisestihan kumpikaan vaihtoehto ei ole sen itsekkäämpi), vaikka rationaalisesti ajateltuna olisi juuri pitänyt perinteen uudistamiseksi tehdä noin. Hienoa että te teitte sen!

-se edellinen

eli olemme naimisissa ja pidimme molemmat oman nimemme. Lapsi sai miehen nimen yhteisellä sopimuksella, mutta kyllä se minua vähän kirpaisi, feministinä ja muutenkin. MUTTA toisaalta mieheni on ollut kotona lapsen kanssa yli vuoden, hoitaa arkea tasan yhtä paljon kuin minä (myös vastuun tasolla), valvoo öitä, herää aamuisin, mahdollistaa rakkaan harrastukseni jne. jne. Vaikka tämä on varmaan useimmille naisille itsestäänselvyys, ja vaikka minäkin teen saman meidän liitossamme, niin koin kuitenkin, että hän "ansaitsee" lapsen omalle nimelleen koska on niin tasa-arvoinen ja hyvä puoliso ja isä. Ja myös siksi, että äidin ja lapsen symbioosi on yleensä, niin myös meillä, voimakkaampi ja jotenkin itsestäänselvä. Niinpä ajattelin, että isän ja lapsen pitää saada tämä yhteys. Mutta kaikki kunnia äideille jotka antavat oman nimensä lapselle. Itse koen, että olen vähän jenginpetturi feministinä.

meillä lapsi sai minun nimeni, siis äidin nimen. Ja meilläkin isä tekee kaikki nuo mainitsemasi asiat, on myös ollut vanhempainvapaalla minun ollessani töissä. Meille nimiasia ei ollut mikään ansiomitali vanhemmuuteen ja parisuhteeseen itsestäänselvästi kuuluvista asioista (enkä edes ymmärrä, miksi juuri mies pitäisi "palkita" siitä, että on hyvä isä ja puoliso - kun se, että saa olla lapsen kanssa ja vastavuoroisesti ottaa kumppaninsa huomioon, sehän jo itsessään on elämän rikkaus). Meille nimiasiaan vaikutti enemmän kaksi seikkaa: minun nimeni on harvinaisempi ja kauniimpi, sekä halu uudistaa perinnettä, tehdä toisin kuin vallitseva käytäntö on - koska muulla tavoin se ei koskaan muutu.

antaa oma nimi. edellinen.

Eli lapsi laitettiin minun, äitinsä, sukunimelle. Tämän takia miehen vanhemmat lopettivat yhteydenpidon meihin, koska "eivät voi olla varmoja, onko lapsi heidän lapsenlapsensa kun edes nimestä ei voi sitä päätellä."



Mieheni ja minä olemme ajatelleet, että miehen vanhemmat menettävät todella paljon kun eivät halua olla missään tekemisissä lapsen kanssa. Näin lapsella on vain yhdet isovanhemmat, minun vanhempani. Onneksi he ovat todella aktiivisesti mukana lapsen elämässä.

niiden sekoilla, jos kerran ovat noin sekopäitä. Eläkää rauhassa omaa perhe-elämäänne.

En ymmärrä heidän käytöstään ollenkaan, vaikka omille lapsilleni valittiin miehen sukunimi.

Ihan samalla tavallahan ne lapset heille sukua ovat riippumatta siitä mikä heidän nimensä.



Sillä tavoin ajattelen omien lastenkin suhteen. Minun lapsiani ovat, vaikka sukunimi ei ole sama. Lasten isän kanssa olen naimisissa, mutta kumpikaan meistä ei halunnut vaihtaa sukunimeänsä.

Lapsille päädyttiin antamaan isän sukunimi, sillä se on lyhyempi, kauniimpi ja helpompi kirjoittaa ja sanoa.

Omassa sukunimessäni on yli 10 kirjainta (yleensä ei mahdu mihinkään lomakkeisiin), ja sen kirjoitusasua joutuu jatkuvasti selittelemään. Itse olen nimeeni tottunut (ja sen vaihtaminen olisi tuntunut oudolta), mutta lapsille halusin helpomman ja kauniimman nimen.

eli olemme naimisissa ja pidimme molemmat oman nimemme. Lapsi sai miehen nimen yhteisellä sopimuksella, mutta kyllä se minua vähän kirpaisi, feministinä ja muutenkin. MUTTA toisaalta mieheni on ollut kotona lapsen kanssa yli vuoden, hoitaa arkea tasan yhtä paljon kuin minä (myös vastuun tasolla), valvoo öitä, herää aamuisin, mahdollistaa rakkaan harrastukseni jne. jne. Vaikka tämä on varmaan useimmille naisille itsestäänselvyys, ja vaikka minäkin teen saman meidän liitossamme, niin koin kuitenkin, että hän "ansaitsee" lapsen omalle nimelleen koska on niin tasa-arvoinen ja hyvä puoliso ja isä. Ja myös siksi, että äidin ja lapsen symbioosi on yleensä, niin myös meillä, voimakkaampi ja jotenkin itsestäänselvä. Niinpä ajattelin, että isän ja lapsen pitää saada tämä yhteys. Mutta kaikki kunnia äideille jotka antavat oman nimensä lapselle. Itse koen, että olen vähän jenginpetturi feministinä.

meillä lapsi sai minun nimeni, siis äidin nimen. Ja meilläkin isä tekee kaikki nuo mainitsemasi asiat, on myös ollut vanhempainvapaalla minun ollessani töissä. Meille nimiasia ei ollut mikään ansiomitali vanhemmuuteen ja parisuhteeseen itsestäänselvästi kuuluvista asioista (enkä edes ymmärrä, miksi juuri mies pitäisi "palkita" siitä, että on hyvä isä ja puoliso - kun se, että saa olla lapsen kanssa ja vastavuoroisesti ottaa kumppaninsa huomioon, sehän jo itsessään on elämän rikkaus). Meille nimiasiaan vaikutti enemmän kaksi seikkaa: minun nimeni on harvinaisempi ja kauniimpi, sekä halu uudistaa perinnettä, tehdä toisin kuin vallitseva käytäntö on - koska muulla tavoin se ei koskaan muutu.

Olemme naimisissa (jo ennen lapsia) ja molemmat pitivät oman sukunimensä. Lapsille tuli minun sukunimeni samoista syistä, miksi muutkin ovat nimiä valinneet, oman sukunimeni kantajat ovat sadoissa, miehen sukunimen kymmenissä tuhansissa. Ja toki se pieni kapinallinen minussa sai nautintoa siitä, että ei kaikkea tarvitse tehdä kuten muut. Mies kyllä harkitsi nimensä vaihtamista naimisiin mennessä, mutta päätyi kuitenkin pitämään omansa. Mitään ongelmia ei ole eri sukunimistä ollut, itselle tosiaan vielä helpompaa kun lapsilla sama sukunimi, kun eniten lasten asioita hoidan.

mua vähän hämmentää kun aina näissä nimiasioissa puhutaan tasa-arvoista ja lapsesta että "kumman omaisuutta" jne.



Meillä koko perheellä mun sukunimi ja olen siis nainen ja naimisissa.



Perusteena se, että mä vaan olen niin tottunut olemaan tietyn niminen, nimi on tavallaan osa omaa identiteettiä. Ei mulle tullut mieleenkään että avioliitto muuttaisi mut niin toiseksi ihmiseksi tai alkaisi niin "eri elämä" tai "eri lehti elämässä" että pitäisi oikein nimi sen merkiksi muuttaa.



Eli minä henkilökohtaisesti voisin ajatella vaihtavani sukunimeni ns. uuden alun merkiksi jos jotenkin asiani menisin pahasti sotkemaan ja sitten ryhdistäytyisin.



Ja sukunimeni on ihan perustavallinen, mutta myös ihan perusnätti.



Mitä tuli lasten nimiin, oli alusta asti selvää että koska minä ne kannan ja synnytän, tulevat minun nimelle. Ajattelin myös sitä että jos joskus tulisi ero ja uusi liitto ja lisää lapsia, niin haluan kaikki lapseni samalle sukunimelle, niin ovat sitten enemmän "samaa sarjaa" (mun nähdäkseni, en väitä että se olisi fakta tai muiden mielipide).



Mies ymmärsi nämä näkökohdat, kun eihän elämästä koskaan tiedä, että kestääkkö liitto jne. vaikka siinä mielessä liittoon mennään että kestäähän se aina kuolemaan asti. Mulle olis sopinut oikein hyvin että hän pitää nimensä, mutta sanoi että haluaa koko perheelle saman nimen ja niin ollen halusi minun sukunimeni naimisiin mennessä.



Kyse ei siis mistään valtapelistä, lasten omistamisista, vanhojen käytäntöjen kyseenalaistamisista, vaan siis herttinen sentään mä koen olevani mä juuri sen nimisenä kuin aina olen ollut. Enhän minä nyt siitä muutu että naimisiin menen.



Ja mitä tulee muiden sukunimiin, niin minulle on ihan herttaisen yhdentekevää mitä nimiä kukin itselleen tai lapsilleen laittaa, ei liity minuun.

miehellä todella yleinen. Lisäksi sukuuni on siunaantunut vähälapsisia taikka lapsettomia -> sukupuutto edessä.



Tähän vedoten aion pitää oman sukunimeni ja myös mahdolliset lapset saavat minun sukunimeni. Mielestäni minulla on tähän varsin pitävät perusteet. Mies voi sitten liittyä joukkoon taikka pitää oman nimensä, kuinka vain haluaa.

Juu, appivanhemmat joten kuten sulattivat sen, että pidin oman nimeni naimisiinmennessä. Mutta kun lapset sai mun nimen, niin johan kuoriutui anopista kamala haahka. Kun on se niin hankala mummon hoitaa lasten asioista, kun on eri nimi. Öööh, olisiko se kätevämpää, jos lapsilla olisi eri nimi kuin äidillään :).



Ottivat toisen lapsen kohdalla erityisesti nokkiinsa, että kun kerta oikein poika tuli, niin se pitää ainakin laittaa isän nimelle. Mutta kas, ne seuraavat lapset kun laitetaan samalle nimelle kuin isosisarus.



Ja nyt tulee se jytky: mies vaihtoi nimensä samaksi kuin muulla perheellä. Yksi ja sama nimi postilaatikossa. Nyt voi sitten appivanhemmat hyvillä mielin kertoa kaikille, että on ne pojan lapset samalla nimellä kuin poikansa ;).

Ihan ymmärrettävää että suuttuu, lapselle kuuluu miehen sukunimi ei äidin jos pitää niitä lehtolapsia värkätä vai äpäriäkö ne nyt on, susipari joka tapuksessa kun ei naimissa ole ja lapsia tekee, halveksun toimintaasi ja kiitä onneasi että et tule minua vastaan.

Luuletko tosiaan vielä nykyään, että jokainen pariskunta joilla on eri sukunimi ovat avopareja? Meilläkin voisi olla tuo tilanne, että lapsi olisi äidin sukunimellä, ja ihan aviopari ollaan. Oltiin naimississa vieläpä jo ennen lapsen syntymää. (Lapsi on kuitenkin miehen nimellä vaikka mies olisi voinut antaa lapselle myös minun sukunimeni)

teillä ei ole sama sukunimi, kun kerran naimisissa olette?

mua vähän hämmentää kun aina näissä nimiasioissa puhutaan tasa-arvoista ja lapsesta että "kumman omaisuutta" jne.

Meillä koko perheellä mun sukunimi ja olen siis nainen ja naimisissa.

Perusteena se, että mä vaan olen niin tottunut olemaan tietyn niminen, nimi on tavallaan osa omaa identiteettiä. Ei mulle tullut mieleenkään että avioliitto muuttaisi mut niin toiseksi ihmiseksi tai alkaisi niin "eri elämä" tai "eri lehti elämässä" että pitäisi oikein nimi sen merkiksi muuttaa.

Eli minä henkilökohtaisesti voisin ajatella vaihtavani sukunimeni ns. uuden alun merkiksi jos jotenkin asiani menisin pahasti sotkemaan ja sitten ryhdistäytyisin.

Ja sukunimeni on ihan perustavallinen, mutta myös ihan perusnätti.

Mitä tuli lasten nimiin, oli alusta asti selvää että koska minä ne kannan ja synnytän, tulevat minun nimelle. Ajattelin myös sitä että jos joskus tulisi ero ja uusi liitto ja lisää lapsia, niin haluan kaikki lapseni samalle sukunimelle, niin ovat sitten enemmän "samaa sarjaa" (mun nähdäkseni, en väitä että se olisi fakta tai muiden mielipide).

Mies ymmärsi nämä näkökohdat, kun eihän elämästä koskaan tiedä, että kestääkkö liitto jne. vaikka siinä mielessä liittoon mennään että kestäähän se aina kuolemaan asti. Mulle olis sopinut oikein hyvin että hän pitää nimensä, mutta sanoi että haluaa koko perheelle saman nimen ja niin ollen halusi minun sukunimeni naimisiin mennessä.

Kyse ei siis mistään valtapelistä, lasten omistamisista, vanhojen käytäntöjen kyseenalaistamisista, vaan siis herttinen sentään mä koen olevani mä juuri sen nimisenä kuin aina olen ollut. Enhän minä nyt siitä muutu että naimisiin menen.

Ja mitä tulee muiden sukunimiin, niin minulle on ihan herttaisen yhdentekevää mitä nimiä kukin itselleen tai lapsilleen laittaa, ei liity minuun.

wow, hyvä teksti

Eli lapsi laitettiin minun, äitinsä, sukunimelle. Tämän takia miehen vanhemmat lopettivat yhteydenpidon meihin, koska "eivät voi olla varmoja, onko lapsi heidän lapsenlapsensa kun edes nimestä ei voi sitä päätellä."

Mieheni ja minä olemme ajatelleet, että miehen vanhemmat menettävät todella paljon kun eivät halua olla missään tekemisissä lapsen kanssa. Näin lapsella on vain yhdet isovanhemmat, minun vanhempani. Onneksi he ovat todella aktiivisesti mukana lapsen elämässä.

voiko tälläisiä ihmisiä ollakaan?

Uskomatonta pikkusieluisuutta.

Minä ja avomieheni saimme ensimmäisen lapsemme. Sairaalassa appivanhemmat huomasivat aivan ensimmäiseksi vauvan ranteessa rannekkeen, jossa luki Poika ********, eli siis minun, äidin. sukunimi. Ja siitä heti kommenttia... Minusta se oli pöyristyttävää. Lapsi sai kuitenkin sitten kasteessa isän sukunimen, mutta varmaan isovanhempia otti koville tuo aika ennen ristiäisiä :-)

Miehen suvusta oli kuulunut päivittelyä, että eihän äidin nimi ole kuin jollain aviottomílla lapsilla joiden isää ei tiedetä. Itse asiassa oltiin nimestä päätettäessä niin tietämättömiä, ettei oltu kuultukaan, että yleinen tapa on antaa miehen nimi. Tämä vain tuntui molemmista luontevalta.