Lastenpsykiatri: Valta perheissä siirtynyt lapsille

- 10% perheistä on huonoja lapsille

- 80% perheistä on ok, riittävän hyviä lapsille

- 10% perheistä on tosi hyviä lapsille.



Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään. Ongelmien luonne vain vaihtelee aikakausittain. Tosin päihde-, väkivalta-, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat ja pysyvät ja nykyään ne vielä kasaantuvat pienelle joukolle vakavampina ja pitkäaikaisempina. Ja ovat muuten olennaisempi ongelmien lähde kuin tämä curling-vanhemmuus tai mistä tästä artikkelissa onkaan kyse.

urhilijoilla jos heillä olisi ollut äitinä palstamamma. "nyt poika lopetat sen urheilun kun se on liian kallista, kyllä sun pitää nyt oppia luopumaan. Menepä pelailemaan jääkiekkoa tuonne koulun kentälle. Loppuu nuo kalliit urheiluharrastukset"

Meillä saa lapsi jatkaa urheiluharrastuksiaan vielä teininä. Onneksi on rahaa siihen. On surullista jos vanhemmat käskevät lapsiensa juuri murrosiän kriisivaiheessa lopettaa urheiluharrastukset. Ei ihme, että kuluttavat aikaa pussikaljaa lipittämällä ja netissä roikkumalla kun vanhemmat haluaa kovalla kädellä kasvattaa nuortaan.

Ja ihan oikeasti. Minusta olisi sääli jättää lapset pois omalta lomareissulta siksi, että on menossa vaihto-oppilaaksi seuraavana vuonna.

Mutta jokainen tavallaan. Mutta epäilen, oppiiko nuoresi siitä mitään hyödyllistä, että joutuu lopettamaan liigatason jääkiekon tai ei pääse yleisurheilun kisamatkoille kun mamma päättää panna nuorensa kuriin ja herran nuhteeseen.

Ihmettelen edelleen tätä, että ihan vauvoille ostetaan kalleimmat vaunut ja turvaistuimet ja puvut ja vaatteet ja muut. Mutta nuorelta ollaan valmis viemään rakas harrastus ja ei oteta lomamatkoille matkaan ja yritetään viedä kaikki muukin muka kasvatuksellisin tavoittein.

Kummasta nuoresta kasvaa tasapainoisempi aikuinen. Siitä, keneltä viedään harrastukset, ei päästetä minnekään ja pannaan ihan periaattesta kulkemaan kirpparivaatteissa, vaikka on vauvana kuskattu viimeisen muodin mukaisissa vaunuissa ja puettu kalleimpiin toppapukuihin.

Vai siitä toisesta, jota vanhemmat tukee ja kannustaa ja mahdollistaa nuorelle tervehenkiset harrastukset ja jos kiinnostusta riittää avartaa maailmaa vaihto-oppilaana ja sitä kautta solmia tuttavuuksia ulkomaille, sallivat hänen lähteä, eikä kiristä, että "jos nyt lähdet vaihto-oppilaaksi niin ei ole kuule lähtemistä meidän matkaan sitten Thaimaahan."

Rahaa ja töitä ilmeisesti on, älyä sitten sitäkin vähemmän.

ottaa mukaan ulkomaanmatkoille ja päästää kielikurssille. Luojan kiitos viitsin aikoinaan kouluttaa itseni ammattiin, missä on töitä ja suht hyvä palkka.

Varmasti on totta, että elämme maailmanhistorian ensimmäistä aikakautta, jossa lapsia on kasvatettu tasa-arvoisina kumppaneina aikuisten kanssa... ja varmasti sivuilmiönä on tuota rakkauden saamisen tärkeyttä ja rajoittamisen tai moittimisen vaikeutta monessa perheessä.



Mutta kirjoittaja jättää huomioimatta sen, että toveruudellisessa vanhemmuudessa on hyviäkin puolia: lapset oppivat - silloin kun kaikki toimii hyvin - neuvottelemaan, olemaan luovia, perustelemaan, ja ottamaan huomioon vaihtuvia olosuhteita (eikä vain noudattamaan sääntöjä).



Kukaan vanhempi ei pysty poistamaan kaikkia esteitä ja vaikeuksia lapsiltaan, ja jos hyvin käy, vanhemmat jotka pyrkivät lapsen onnellisuuteen eikä vain "opettamiseen", opettavat lapsen käsittelemään pettymyksen tunteita terveesti.



On totta, että jossain vaiheessa lapsuuttaan nämä ei-sääntöjä -lapset ovat kurittomia, mutta eivät läheskään välttämättä vastuuttomia. Monelle on kehittynyt ihan normaali omatunto. Ja aikusiten maailman säännöt kyllä opitaan kun niitä tarvitaan . Näen sen omasta teini-ikäisestä vapaasti ja neuvottelevasti kasvatetusta pojastani, joka juuri opettelee tulemaan toimeen kavereiden kanssa kun nämä eivät aina olekaan häntä kohtaan yhtä ymmärtäviä ja loputtomasti joustavia kuin vanhemmat.

Meidän perheessä on kuusi lasta.



- yksi "vain minulla ja minun haluillani on merkitystä" -tyyppi joka hermostuu heti kun asiat eivät mene niinkuin hän haluaa... hyvänä puolena tarmokas kekseliäisyys ja seurallisuus.

- yksi erittäin mukavuudenhaluinen, väistelee vastuita ja lintsaa töistään mutta tuntee siitä huonoa omaatuntoa, äärimmäisen empaattinen ja keskusteleva tyyppi joka vain ei voi mitään mukavuudenhalulleen

- yksi joka auttaa mielellään muita, ottaa vastuuta liikaakin, ahkera, toisaalta on vähän piiloilkeä kun löytää tilaisuuden

- yksi, joka on todella kiinnostunut säännöistä ja siitä miten asiat tehdään oikein, tunnollinen ja kunnollinen, kiva ja puhelias ja fiksu, kylläkin myös kantelupukki

- yksi, jonka on pakko tehdä aina vähän eri lailla kuin muut oli asia mikä tahansa

- yksi, joka on vasta vauva ja hänestä ei vielä osaa sanoa käyttäytymismalleja, mutta eiköhän hänestäkin tule taas ihan erilainen kuin muista koska on ainakin vauvana ensimmäienn joka ei itke juuri koskaan, naureskelee vain.



Aivan varmasti nämä lapset ovat aikuisenakin yhtä erilaisia, jotkut ovat ärsyttäviä, jotkut vastuuttomia, jotkut tunnollisia puurtajia, toiset vähemmän. Kasvatuksestako tämä nyt sitten johtuu?

Vanhemmat: uskaltakaa olla aikusia! Tuottakaa lapsillenne pettymyksiä, jotta oppivat niitä sietämään! Ja opettakaa (nimenomaan sitä pitää opettaa) empaattisuutta ja toisten ihmisten kunnioitusta! Ja opettakaa lapsillenne myös omien ja muiden tunteiden tunnistamista. esim. ihan pienten lasten kanssa puhutaan ilmeet sanoiksi ("tämä on surullinen ilme, tämä on iloinen ilme") ja isompien kanssa puhutaan miltä missäkin tunnetilassa tuntuu sisimmässä ja miten se vaikuttaa ajatuksiin ja käytökseen. Ja, että kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta niiden mukaan mielivaltaisesti toiminen ei ole sallittua, esim. väkivalta suuttumustilanteessa. t. luokanope Hgistä

Lapsi kohtaa niitä päivittäin ihan tuottamatta, joten minä voin keskittyä opastamaan, miten pettymyksistä selviää.

Itse olen sijaisperheessä kasvanut ja täytyy kyllä sanoa, ettei tuon lapsen kaverina olemisen ja pettymysten välttämisen täysi vastakohtakaan ole hyväksi.



Meillä vastaus oli aina ei, kuri oli kovempi kuin armeijassa ja mitään ei ikinä saanut jos rohkeni jotain pyytää.



Nyt aikuisena tämä näkyy mm. olemattomana itsetuntona, oma-aloitteisuuden puutteena ja äärimmäisenä katkeruutena kasvattivanhempia kohtaan. Sisko on valinnut sen toisen ääripään eli pyrkii välttämään lastensa mielen pahoittamista.

Minusta et ymmärtänyt jutun pointtia oikein. Winterhoff puhuu emotionaalisesti lapsiinsa kiinnittymisestä aikuisista. Vanhemmat kerjäävät rakkautta lapsiltaan epävarmassa maailmassa. Kun aikuinen ei pysty/halua/uskalla todellisiin aikuisiin ihmissuhteisiin, hän kiinnittyy lapseen. Samlla hän kiinnittää lasta itseensä. Tästä on seurakusena se, ettei lapsi pääse kasvamaan vaan häneltä jää elämättä normaaleja kehitysvaiheita. Tästä on sitten seurauksena kerrotun kaltaisia tilanteita.

Harvat kasvatustoimenpiteet kasvattaa lapsen kieroon. Jos lapsi vie hiekkalaatikolla lapion toisen kädestä, ei se muokkaa lasta narstitiksi.

Vanhempien oma epävakaa tunne-elämä on se, mikä lapsen kasvattaa kieroon.

aiheuttaa enempää pettymyksiä tarkoituksella. Niitä tulee jatkuvasti muutenkin.

Vanhemmat: uskaltakaa olla aikusia! Tuottakaa lapsillenne pettymyksiä, jotta oppivat niitä sietämään! Ja opettakaa (nimenomaan sitä pitää opettaa) empaattisuutta ja toisten ihmisten kunnioitusta! Ja opettakaa lapsillenne myös omien ja muiden tunteiden tunnistamista. esim. ihan pienten lasten kanssa puhutaan ilmeet sanoiksi ("tämä on surullinen ilme, tämä on iloinen ilme") ja isompien kanssa puhutaan miltä missäkin tunnetilassa tuntuu sisimmässä ja miten se vaikuttaa ajatuksiin ja käytökseen. Ja, että kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta niiden mukaan mielivaltaisesti toiminen ei ole sallittua, esim. väkivalta suuttumustilanteessa. t. luokanope Hgistä

Lapsi kohtaa niitä päivittäin ihan tuottamatta, joten minä voin keskittyä opastamaan, miten pettymyksistä selviää.

Eikä kenenkään omassa perheessä ole mitään ongelmia...



Vaikka kuitenkin tuon proffan mukaan jopa 60-70 prosenttia lapsista muka on häiriintyneitä.



Eiköhän se ole selvää, että enemmistö lapsista EI voi olla häiriintyneitä. Häiriintyneen määritelmässä on jotain pahasti vialla, jos todellakin muka 60-70 % lapsista on "häiriintyneitä".



Veikkaan, että arvon Winterhoffilta on jäänyt jotakin olennaista huomaamatta yhteiskunnallisessa ja sosiaalipsykologisessa muutoksessa. Nykyään ihmisiltä edellytetään toisenlaista käytöstä kuin vaikkapa hänen lapsuudessaan (hänhän oli muistaakseni jutun mukaan itse 50-luvulla syntynyt).



Toisin sanoen: ihminen on nyt toisenlainen, koska yhteiskunta on toisenlainen. On siten ihan HYVÄ, että nykyihyminen on itsenäisempi, eikä kumarra auktoriteetteja automaattisesti.



Kenties noin.

että mitä enemmän niitä häiriintyneitä lapsia löytyy, sitä enemmän on tarvetta näille diagnoosien ja havaintojen tekijöille... Työt on taattu vuosiksi.

Nykyään tiedetään, että iso osa noista ongelmista on synnynnäisiä neurologisia sairauksia. Kasvatuksella ei aiheuteta aspergeria tai adhd:tä tai dysfasiaa tai...

entäs kun meillä on as poika, joka ei näitä esim. eleitä tunnista tunnetasolla, älyllisellä ehkä pystyy nimeämään.

mihin ryhmään nämä lapset kuuluvat, näihin ei kasvatettuihin vai muuten erityistä huomiota ryhmässä vaativiin.

Meidän as on oppinut iän myötä tunnistamaan ja kuvailemaan tunteitaan kun niistä on paljon puhuttu ja tunneilmaisuun kannustettu. Toisten ihmisten tunnetilojen huomaaminen on yhä haussa, tunnistaa selvät tunteet, jotka näytetään, muttei osaa lukea ihmisiä kovinkaan hyvin eikä huomaa 'hienovaraisempia' tunneilmauksia.

nykypäivän nuorissa ja nuorissa aikuisissa, joiden puheessa v**u esiintyy joka toisena sanan. Roskaus on kansalaisoikeus samoin naapureiden häirintä mopoilla. Jos jotain sanoo niin kosto tulee varmasti.

Kiroilla SAA, se on ihan oma asia miten kavereitten kesken puhut. MUTTA aikuisten seurassa, koulussa, töissä, harrastuksissa eikä ikinä pienten lasten kuullen- EI SAA KIROILLA. Se on epäkunnioittavaa ja antaa huonon kuvan.

O-pet-te-le lu-ke-maan...



t. 49

lapset kasvavat siksi erilaisiksi kuin ennen.



nyt sitten lapset eivät tee kuten sanotaan, vain koska sanotaan vaan kyseenalaistavat esim. kodin tapoja.



siinä sitten on auktoriteettiristiriita valmis, ja vanhemman ja lapsen välinen suhde jää vääntämiseksi. mikä sitten toisaalta tuo sen, että lapsi tottuu tähän eikä kunnioita automaattisesti muitakaan auktoriteetteja.



miten pitäisi kasvattajana toimia? kasvaattaa vanhojen arvojen mukaan vai jotenkin yhdistää vanhat kasvatustavat nykyaikaan. ei ihme, että kasvcattajat on hukassa. itse olen ainakin.



esim. 7 vuotias lapseni sanoo kaverilleen, jonka äiti pakottaa häntä harrastamaan jotain, että sano äidillesi, ettei saa pakottaa, jos et halua harrastaa. minä aikuisena puutun tilanteeseen, että kyllä aikuinen voi ja hänen pitääkin pakottaa 7 vuotiaita asioihin. siihen oma lapseni vastaa, että harrastus ei voi olla sellainen asia, jota pitää tehdä vain siksi, että vanhempi niin haluaa.



miten tähän pitäisi sitten suhtautua. menetänkö auktoriteettini pitämällä lapsen ajattelua järkevänä vai päästänkö itseni symbioosiin lapsen kanssa, jossa hän ottaa osan vanhemmuudestani ja hänestä kasvaa tällainen ongelmalapsi.



kaipaisin mielipiteitä, kiitos!

puhua kaverilleen, mitä sylki suuhun tuo, mutta ei se sinulle tai hänelle kuulu, mitä kaveri harrastaa.



Sanot vain lapsellesi, että muiden perheiden ratkaisut eivät hänelle kuulu.



Se että lähdet keskustelemaan ja selittämään ja pohtimaan on juuri sitä vallan luovuttamista...

jotenkin arvasin, että tähän ketjuun tulee niitä, jotka vetoavat lasten käyttäytymisen johtuvan jostain uusista diagnooseista. Noiden taakse on kyllä helppo lellityn nykyvanhemman verhoutua.

hyvät käytöstavat. Toisten ihmisten kunnioittaminen ja kohtelias käytös muita kohtaan. Se, että koulussa pitää totella mitä opettaja sanoo. Itse olen opettanut haastavalle erityislapselleni hyvät ja kohteliaat käytöstavat ja jo se on helpottanut huomattavasti hänen koulussa oloaan: opettajat ja muut aikuiset kohtelevat kohteliasta lasta erilaisten tempausten jälkeen paljon anteeksiantavaisemmin ja lempeämmin kuin vastaavia luokkatovereita joilla näitä käytöstapoja ei ole.

kun moni vanhempi haluaa olla ikinuori ja näin ollen kaveerata lapsensakin kanssa. Minusta se on väärin. Vanhemman tehtävä ei ole pelkkä ystävyys lapsen kanssa. Vanhemman rooli on aivan eri kuin ystävän: vanhempi kertoo missä on rajat ja pitää huolen, että niitä noudatetaan. Kertoo mitä saa ja mitä ei saa tehdä.



Ystäviä lapsi saa ilman, että iskä tai äiskä alkaa hommaan. Omassa ystäväpiirissäni on eräs nainen, jonka äiti on aina ollut mustasukkainen tyttärensä ystävistä, on tuputtautunut meidän naisten risteilyille ja motkottanut, että kaverini viettää liikaa aikaa meidän kanssa. Mä oon aina miettiny, et miksei toi äippä hommaa omia kavereita? Ja on siis aina elänyt tyttärensä kautta ja halunnut olla "yksi meistä nuorista". No, nyt ollaan jo vanhempia, mutta etenkin teini-iässä ja nuorena aikuisena tuollainen käytös oli todella rasittavaa...



Siis on mullakin läheiset välit äitiini, mutta hän ei ole semmoinen ihminen, jonka haluan mukaan mökkireissuille silloin, kun ystäväni tulevat sinne. Kahdestaan hänen kanssaan voisin hyvinkin mennä. Hän ei vaan kuulu mun ystäväporukkaan. Eikä hän luojan kiitos tuppautuisikaan mukaan.

tosta harrastusjutusta vielä sen verran, että todellakin vanhempi voi tietyn ajan pakottaa harrastamaan eli jos harrastus on aloitettu niin siihen pitää sitoutua esim. vuodeksi eikä lopettaa heti, kun se ei ollutkaan kivaa. Ja pääsääntöisesti vanhemmat voi pakottaa mitä vaan.