Lastenpsykiatri: Valta perheissä siirtynyt lapsille

Ja juuri tämän tajuaminen helpotti päätöstä pitää lapsi kotihoidossa näillä näkyminen 2-vuotiaaksi, vaikka lapsettomana ajattelin että yksivuotiaankin on ihan luonnollista mennä päivähoitoon (kuten onkin, mutta oma henkilökohtainen valintani on nyt toinen).

mutta juuri se yhteiskunta on muuttunut turvattomaksi - ja käytännössä kaikkia aikuisia, jotka ovat lapsen kanssa tekemisissä stressaa turvattomuus.

Päiväkodeissa ja kouluissa on sijaisia ja sijaisen sijaisia, neuvoloissa samaten, ei ole enää mitään pysyvää missään, oma koulukin voi lakakta olemasta kun taas säästetään.

Eli vanhemmat eivät myöskään saa mitään tukea yhteiskunnalta enää. Pysyvyyden luominen on tavattoman työlästä!

Tätä juuri tarkoitin, mutten osannut näin täsmällisesti sanoa. En halua tarkoituksella pahoittaa lapsen mieltä, joten työnnän vaihvihkaa sivuun sellainen esineen, jota hän ei saa, mutta jos jotenkin onnistuu saamaan käsiinsä jotain kiellettyä, sitten se vaan otetaan samantien pois.

T. Se yksivuotiaan tahtolapsen äiti

lapset kyllä joutuvat säännöllisesti kokemaan pettymyksiä ja mielipahaa. Ei niitä kannata totuttaa siihen että aina saa mitä haluaa jos toki ei myöskään tarkoituksella pahoittaa lasten mieltä.

Kyllä näiden vähän isompien lasten ehdotukset ja pyynnöt nyt ylipäätään ovat sellaisia että päivittäin joutuu kymmeniä kertoja sanomaan ei, muutenhan elämä olisi pelkkää karkkia, Linnanmäkeä, kavereita, telkkaria katsomista ja pelaamista.

Ja jos sovittuja hommia ei tehdä niin sitten se näkyy jonkun "etuoikeuden" peruuttamisena, vaikkapa viikkorahan.

lapset kyllä joutuvat säännöllisesti kokemaan pettymyksiä ja mielipahaa. Ei niitä kannata totuttaa siihen että aina saa mitä haluaa jos toki ei myöskään tarkoituksella pahoittaa lasten mieltä. Kyllä näiden vähän isompien lasten ehdotukset ja pyynnöt nyt ylipäätään ovat sellaisia että päivittäin joutuu kymmeniä kertoja sanomaan ei, muutenhan elämä olisi pelkkää karkkia, Linnanmäkeä, kavereita, telkkaria katsomista ja pelaamista. Ja jos sovittuja hommia ei tehdä niin sitten se näkyy jonkun "etuoikeuden" peruuttamisena, vaikkapa viikkorahan.

ja EI on aika harvoin käytössä. Joskus on pakko sanoa, että "lehti ei ole vielä tullut" tai "jääkaapissa ei ole maitoa", mutta esim. Linnanmäelle meillä ei päivittäin haluta.

stressaannun pysyvyyden puutteesta! Minun elämäni on tähän asti ollut tällaista; pätkätyöläisenä jatkuvasti vaihtuva työpaikka/osasto. Jatkuvaa tsemppaamista, oman paikkansa löytämistä työyhteisössä ja työyhteisön kulttuurin ymmärtämistä (joka muuten vaihtelee todella paljon eri paikoissa..). Uusia asuinalueita/paikkakuntia, uusien kavereiden etsintää. Ikinä ei voi tietää, mikä on tilanne ensi vuonna tai jopa ensi kuussa. Tällainen elämä stressaa ja väsyttää. Aikuisetkin palaa siinä loppuun. Se, että lapsi joutuu yhä uudestaan ja uudestaan uusiin lapsiryhmiin joissa hakea paikkansa, sopeutumaan uusien hoitajien työtapoihin jne. on hänelle ihan yhtä stressaavaa, jollei stressaavampaakin. Aikuisetkin oireilee pysyvyyden puutetta vaikka heillä on paljon parempi kyky käsitellä asioita kuin lapsilla!

että koko muu maailma on sekaisin ja koko ajan näyttää, että lapsella tai lapsen vanhemmilla ei ole mitään arvoa.



Eikä se kodin ulkopuolinen turvattomuus ole hetkellistä, vaan jatkuvaa.



Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän se korostuu.

[/quote]

ja EI on aika harvoin käytössä. Joskus on pakko sanoa, että "lehti ei ole vielä tullut" tai "jääkaapissa ei ole maitoa", mutta esim. Linnanmäelle meillä ei päivittäin haluta.

[/quote]

No se Lintsihän nyt oli vain yksi esimerkki muiden joukossa.



Mutta esim. tietsika- tai konsolipelit näyttävät useassa perheessä olevan se keino, jolla saadaan lapset pois jaloista ja vanhemmille "omaa aikaa".



Eilenkin 7-vuotiaan pojan kaverit tulivat hakemaan poikaa. Halusivat tulla meille pelaamaan mutta lähtivät äkkiä pois kun en antanut lupaa olla kauniilla ilmalla sisällä pelaamassa.

äitini ja isosiskoni kanssa lastenkasvatuksesta. He haluaisivat kasvattaa juuri noin - ja kasvattivatkin pikkusiskoni noin. Tämä muutti pois äidin luota nelikymppisenä ja on nyt ekaa kertaa oikeassa työssä... Ja silti saan vääntää äitini ja isosiskoni kanssa esimerkiksi pettymysten tuottamisesta ja syy-seuraussuhteiden näyttämisestä jatkuvasti kättä. Lapsia ei saisi rangaista mistään, mitään ei saisi vaatia ja jotenkin pitäisi koko ajan ostaa kiintymystä ja hyvitellä jotakin.

Vanhemmat: uskaltakaa olla aikusia! Tuottakaa lapsillenne pettymyksiä, jotta oppivat niitä sietämään!



Ja opettakaa (nimenomaan sitä pitää opettaa) empaattisuutta ja toisten ihmisten kunnioitusta!



Ja opettakaa lapsillenne myös omien ja muiden tunteiden tunnistamista. esim. ihan pienten lasten kanssa puhutaan ilmeet sanoiksi ("tämä on surullinen ilme, tämä on iloinen ilme") ja isompien kanssa puhutaan miltä missäkin tunnetilassa tuntuu sisimmässä ja miten se vaikuttaa ajatuksiin ja käytökseen. Ja, että kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta niiden mukaan mielivaltaisesti toiminen ei ole sallittua, esim. väkivalta suuttumustilanteessa.



t. luokanope Hgistä

entäs kun meillä on as poika, joka ei näitä esim. eleitä tunnista tunnetasolla, älyllisellä ehkä pystyy nimeämään.



mihin ryhmään nämä lapset kuuluvat, näihin ei kasvatettuihin vai muuten erityistä huomiota ryhmässä vaativiin.

Helposti oltiin ainakin alkuun peesaamassa professoria, sillä mielellä että kyllä kyllä nuoriso on niiiin pahatapaista nykyään koska vanhemmat tekee x y ja/tai z. Helposti ihan kaikki lasten käyttäytyminen limittyy johonkin ympäripyöreään tai ympäripyöreästi ymmärrettyyn kertomukseen kasvatuksen ongelmista, vaikka asioilla ei olisi mitään tekemistä keskenään ja ne oletetut syytkin lasten "käytöshäiriöille" olisi keskenään mahdottomat.



Minusta aikuisen tehtävä on opettaa lapsiaan niin että lapset pärjäisivät lapsina ja myöhemmin aikuisina tässä muuttuvassa maailmassa. On vaikea kuvitella että olisi erityisen hyödyllistä välttää asioiden selittämistä. Jopa uhmaikäisen ruokapöydässä kiukkuavankin pikkumuksun kanssa voi keskustella aiheesta miksi limsa ei ole terveellinen ruokajuoma ja miksi on hyvä juoda maitoa. Tai jopa että miksi äiti ei nyt anna sinulle limsaa, mutta saat valita otatko maitoa vai piimää. Ei se tarkoita ettäkö olisi täysin lapsen vietävissä eikä osaisi sanoa ei, tai että asia pitäisi täysin lapsen ehdoilla neuvotella. Voi selittää ja opettaa ja silti pitää oman päänsä, että limsaa ei tule, mutta täytyykö joka asiassa ottaa yhteen ilman perusteluja ja tehdä auktoriteettikysymys, mielestäni ei jos vaihtoehtona olisi rauhallisesti "neuvotellen" samaan lopputulokseen päätyminen.

Asian laita on juurikin noin. Linkkasin jutun omaan Facebookiin ja kirjoitin vähän perusteluja perään...



OImassa lähipiirissä tapahtuu just tuota, lapsille ei mitään rajoja tai korkeintaan jotain pientä yritystä mikä sitten yritykseksi jääkin. Ja lopputulos tosiaan on se, että lapset ovat sitten päällikköjä perheessä.



Sain aika erikoisia kommentteja. Taisi kalikka kalahtaa :D

-jos vanhempi huutaa v**ttua ja *tanaa niin todennäköisesti huutaa lapsikin -Jos vanhempi sanoo kiitos oven avaajalle lapsikin sanoo todennäköisesti kiitos. -Jos vanhempi haukkuu opettajia, koulua tai tiettyä ainetta niin varmasti lapsi ei sen kummemmin arvosta näitä -jos vanhempi pelkää vettä niin luultavasti lapsikin pelkää kannattaa jokaisen miettiä mitä asenteita lapseensa siirtää, sillä lapset ovat pesusieniä, joka imevät kaikki vanhempien asenteet itseensä.

Seuratkaas vähän aikaa tuttavaperheiden vanhempia ja lapsia. Ja jos seurassa vanhemmat ovatkin nätisti ja kiiltokuvamaisesti, niin voitte miettiä, millaisia ovat kotona!

Itse olen ollut vähän aikaa opettajana, ja vielä yläasteella lapset puhuvat täysin vanhempiensa suulla. Asenteet elämään ja kouluun lähtevät sieltä kotoa.

Onneksi elämä ei mene aina ihan niin suoraan, etteikö omien vanhempien juttuja ryhtyisi kyseenalaistamaan teininä. Mutta sitten teini-iän jälkeen taas palaillaan siihen tuttuun, jos on tarpeeksi luja pohja. Tietysti sitä irtaantuu osasta vanhempiensa mallista, kun aikuiseksi kasvaa, mutta taustalta löytyy omien vanhempien käytöstä.

Kiroilusta esimerkiksi voin sanoa, että meillä ei kotona koskaan kiroiltu, mutta teini-iässä itse päästelin veetä ja muuta. Mutta se ei oikein lopultakaan istunut suuhuni, joten on jäänyt sitten pois.

Vaikka opettaja olisi kuinka elämäänsä kyllästynyt ja leipiintynyt, lastesi kannalta ikävä tosiasia vain on se, että siellä tunnilla pidetään suu oikeassa kohdissa kiinni, seurataan sitä tylsääkin opetusta ja annetaan muille työrauha. On se nyt jumalauta kumma, jos joka jessica-jannicalle ja perttuli-pärttylille pitää erikseen tehdä jotain taikatemppuja, jotta he viitsisivät tehdä sen, mikä heidän työnsä oppilaina on!

Mä inhosin koko yläasteen ja lukion ajan uskonnontunteja (vaikka olin aktiivinen srk-nuori), nimenomaan opettajan takia. Ei mulle silti olisi tullut mieleenkään alkaa huudella tunnilla ja vaatia joka välissä jotain viihdytystä. Ussantunnit nyt vaan olivat osa koulua, jotain mikä piti suorittaa pois alta ja josta en nauttinut. Kävin silti ja lukion kursseista sain muistaakseni kaikista kympin.

Elämässä pitää aina tehdä asioita, joista ei nauti. Mitä nopeammin lapsesi oppivat sen, sitä helpompaa heillä tulee olemaan.

No mä varmaan olen täysin kusipäävanhempi, mutta kyllä minusta on aika oleellista kyetä motivoimaan oppilaat ja saada se oma oppiaine kiinnostavaksi.

Helposti oltiin ainakin alkuun peesaamassa professoria, sillä mielellä että kyllä kyllä nuoriso on niiiin pahatapaista nykyään koska vanhemmat tekee x y ja/tai z. Helposti ihan kaikki lasten käyttäytyminen limittyy johonkin ympäripyöreään tai ympäripyöreästi ymmärrettyyn kertomukseen kasvatuksen ongelmista, vaikka asioilla ei olisi mitään tekemistä keskenään ja ne oletetut syytkin lasten "käytöshäiriöille" olisi keskenään mahdottomat. Minusta aikuisen tehtävä on opettaa lapsiaan niin että lapset pärjäisivät lapsina ja myöhemmin aikuisina tässä muuttuvassa maailmassa. On vaikea kuvitella että olisi erityisen hyödyllistä välttää asioiden selittämistä. Jopa uhmaikäisen ruokapöydässä kiukkuavankin pikkumuksun kanssa voi keskustella aiheesta miksi limsa ei ole terveellinen ruokajuoma ja miksi on hyvä juoda maitoa. Tai jopa että miksi äiti ei nyt anna sinulle limsaa, mutta saat valita otatko maitoa vai piimää. Ei se tarkoita ettäkö olisi täysin lapsen vietävissä eikä osaisi sanoa ei, tai että asia pitäisi täysin lapsen ehdoilla neuvotella. Voi selittää ja opettaa ja silti pitää oman päänsä, että limsaa ei tule, mutta täytyykö joka asiassa ottaa yhteen ilman perusteluja ja tehdä auktoriteettikysymys, mielestäni ei jos vaihtoehtona olisi rauhallisesti "neuvotellen" samaan lopputulokseen päätyminen.

ihan taaperolle en ryhdy selittämään, miksi limpparia ei voi juoda, vaan se on vain ei. Sitten myöhemmin, kun se sama ei tulee, niin voi selittää sokerista jne. Meillä on toiminut esim. yhdessä hammaslääkäriaikojen kanssa: kun hammaslääkäri sanoo, että pitää välttää sokeria, niin sitten on helppo vahvistaa asiaa, että sokeria on juuri tässä limpparissa ja siksi sitä ei juoda.

Näistä kaiken selittävistä vanhemmista muistan, kun olin kassalla töissä yhden kohtauksen. Kävelevä taapero halusi karkkia kaupasta ja isä laskeutui taaperon tasolle selittämään, miksi kaupasta ei voi ostaa karkkia maksamatta ja miksi nyt ei osteta sitä. Mulla kassana jono kasvoi tämän miehen takia ja lopulta selitin miehelle, miksi hänen pitää siirtyä edestä, että mä saan muiden tavarat ja jonon liikkumaan. Silloin musta olisi hyvin riittänyt se ei.

Vaikka opettaja olisi kuinka elämäänsä kyllästynyt ja leipiintynyt, lastesi kannalta ikävä tosiasia vain on se, että siellä tunnilla pidetään suu oikeassa kohdissa kiinni, seurataan sitä tylsääkin opetusta ja annetaan muille työrauha. On se nyt jumalauta kumma, jos joka jessica-jannicalle ja perttuli-pärttylille pitää erikseen tehdä jotain taikatemppuja, jotta he viitsisivät tehdä sen, mikä heidän työnsä oppilaina on! Mä inhosin koko yläasteen ja lukion ajan uskonnontunteja (vaikka olin aktiivinen srk-nuori), nimenomaan opettajan takia. Ei mulle silti olisi tullut mieleenkään alkaa huudella tunnilla ja vaatia joka välissä jotain viihdytystä. Ussantunnit nyt vaan olivat osa koulua, jotain mikä piti suorittaa pois alta ja josta en nauttinut. Kävin silti ja lukion kursseista sain muistaakseni kaikista kympin. Elämässä pitää aina tehdä asioita, joista ei nauti. Mitä nopeammin lapsesi oppivat sen, sitä helpompaa heillä tulee olemaan.

No mä varmaan olen täysin kusipäävanhempi, mutta kyllä minusta on aika oleellista kyetä motivoimaan oppilaat ja saada se oma oppiaine kiinnostavaksi.

Monesti se just inhottava ope ja oppiaine jääkin mieleen. Itse inhosin vielä yliopistossa enkun opea, mutta jostain kumman syystä sitten se opetus jäikin mieleen! Olen kiitollinen, että tein sen ikävän homman, että istuin tunnit.

Olen opiskellut yliopistossa kieliä käymättä sitä ennen yhdelläkään kielikurssilla. Se on mahdollista kenelle tahansa, jolla on sen verran kielipäätä, että kielten opiskelu ylipäänsä olisi järkevää.

Älä viitsi olla naurettava.

Kielikurssille ei kannata edes haaveilla, vaikka olisi haavenaa päästä yliopistoon lukemaan vaikka englantia, koska se on liian kallista.

Kunpa muistaisin tämän itsekin sitten kun lapseni ovat teini-iässä :)

Ei vaan laitan lapseni valitsemaan. Haluaako hän esimerkiksi ulkomaan lomamatkan vai kielikurssin? Jos hän haluaa harrastaa kallista urheiluharrastusta, hän ei saa jotakin muuta, esim. omaa läppäriä. Jos taas hän harrastaa tietokoneita, ostan laadukkaan tietokoneen, mutta en maksa kallista urheiluharrastusta. Opetan, että elämässä asiat ovat vaihtoehtoisia. Tärkeisiin asioihin voi sijoittaa rahaa enemmänkin, mutta asiat pitää priorisoida. Teini saa laittaa asiansa tärkeysjärjestykseen, ja kaikkea ei tule saamaan. Jo nyt lapseni joutuu valitsemaan. Hän miettii ja pohtii, valitsee ja on tyytyväinen. Itselläni on peruspuhelin, maksoi 24 euroa. Puhelinlaskuni ovat 10 euroa/kk. Pidän ihmisiin yhteyttä netin kautta. Jos teinilläni olisi oma läppäri, hänellä toki olisi oma puhelin, mutta se olisi vain perusmalli, kuten itsellänikin, ja edellyttäisin, että hän pääsääntöisesti pitää yhteyttä ihmisiin tietokoneensa kautta. Mutta jos taas teini haluaa kalliin puhelimen, hän saa sen, mutta omaa läppäriä ei tipu. Olkoon sitten sillä kännykällä yhteyksissä ihmisiin. Samoin muiden asioiden suhteen, kavereiden, merkkivaatteiden jne. Itse esim. ostan hyvät kengät ja laadukkaat ulkovaatteet, mutta arkivaatteet ovat H&M:lta. Teinikin saisi laadukkaita merkkivaatteita, mutta vain osan. Samoin kavereiden kanssa hengailu. Jos haluaa käydä toistuvasti leffassa ja ravintolassa, ei kyllä enää mennä festareille. Tai sitten voi nähdä kavereita edullisemmissa merkeissä arkisin ja tehdä harvakseltaan festari- tai jonkin muun kallimman reissun kavereiden kanssa.

Tai muutenkaan hajua mistään lapsiperheen arkeen liittyvästä asiasta?



Ja ei kai normaaliruokapöydässä edes tarvitse neuvotella mistään limsasta. Miten se taapero voisi sitä edes haluta, jos sitä ei kukaan perheessä juo??



Eli todella teoreettinen ongelma jostakin hypervieraudesta