Kenellään muulla ei kyllä voi olla samaa ongelmaa: Herkistyy nähdessään LIIKENTEENOHJAAJAN!

Minulle nousee aina pala kurkkuun, kun missä tahansa tilanteessa alkaa soida mahtipontista musiikkia. Oli kyseessä mainos, keijuelokuva, ihan mikä vaan! Ja usein itkettää myös lastenkirjat, etenkin yksi äiti- ja lapsinallesta kertova, jossa äidin piti todistaa surulliselle isosiskolle tai -veljelle, kuinka hänkin on äidille rakas, vaikka nyt on uusi vauva talossa. Oikein purskahdin itkuun ja halasin tuota pientä uunituoretta isosiskoa, ajatellen "kyllä äiti sinua rakastaa!" Mieheni tuli huoneeseen katsomaan, tajusi tilanteen ja hymyili taas tuota "voi kun sä olet älytön liikuttaja, rakastan sinua" -hymyään. Ja tuota ilmettä nähdään tässä talossa kyllä lähes päivittäin :).

Minuakin itkettää vanhat jäätelöä syövät miehet, mikä ihme siinä on että vastaavat mummot eivät juuri hetkauta? :D

Alkukesä ja loppukesä liikuttavat aina suuresti. Kuinka lemmikit ja omenankukat alkavat kukkia, kaikkialla tuntuu sellainen onnenvire... ja toisaalta loppukesällä kun näen, että pihlajanmarjat ovat jo oransseja. Aina tulee liikutus!

Vimeksi pillahdin itkuun leikkipuistossa kun esikoiseni 1.8v meni keinujen vieressä seisovan tyttölauman luokse ja huusi reippaana ja iloisesti kättä heiluttaen "heippa!"Ja lähti juoksemaan, ehti muutaman aaskeleen ottaa kun kompastui ja kaatui mahalleen, nousi äkkiä ylös ja iloisesti sanoi 'hoppa' ja tytöt van nauroivat, se ilme esikoisen kasvoilla saa mut vieläkin itkuun. :( se otti jotenkin niin kipeetä sydämestä. Lapsetovat nniin viattomia ja ihania mutta tää maailma on niin ilkeä . :(

Minua liikuttavat kirpputoreilla myynnissä olevat pehmolelut. Varsinkin vanhat ja kuluneet nallet, jotka katselevat nappisilmillään, saavat minut liikuttumaan. Kuvittelen kuinka joku lapsi on niitä joskus rakastanut ja toivon että ne löytävät nopeasti uuden kodin.

Sen jälkeen kun olen saanut omia lapsia, Evakon laulu saa aina vollottamaan (jo sen ajatteleminen). Jotenkin se tilanne että lasten kanssa pitää pienten nyyttien kanssa lähteä ties minne, mies on sodassa... "Kirje tuli isältä 'Mie pääsen pian siviiliin'. Tulikin ja kirkon viereen sankarhautaan haudattiin.". Mitään karjalaisia sukujuuria tai sidoksia ei ole.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2014 klo 11:41"]

Ihana ketju ja kyllä piti herkistellä ja liikuttua tätä ketjua lukiessa :) <3

Minua liikutti viimeksi aamulla, kun ihailin päiväkodilla taidenäyttelyssä lasten vaivalla askartelemia liikuttavan hienoja teoksia :,)

Usein itken tv-sarjoille ja elokuville jne. mutta viimeisin liikuttava tv-sarja oli juuri päättynyt Toisen kanssa. Joka jaksossa olen itkua tuhertanut, mutta äätösjaksossa piti oikein ääneen itkeä, kun oli jotenkin niin ihanaa, kun kaikki lopulta järjestyi :,) Ihana sarja!

Ja itsekin liikutun ap:n tavoin liikenten ohjaajista, tenkin onnettomuuspaikoilla, mutta myös ihan esim. isommissa tilaisuuksissa, jossa liikentenohjaaja näyttää, että mistä löytyy vapaita paikkoja vielä :)

Ambulanssit ja niiden väsitäminen liikuttaa kovati joka kerta ja joskus pelkkä sireenien ääni saa kyyneleet silmiin. Reppanat ihmiset liikuttaa myös ja kirppareilla mullekin tulee sellaisten pöytien kohdalla, jossa tavarat ei ole menneet kaupaksi ja tavaratkin ovat kaikki nyppyisiä ja vanhoja ja kauhtuneita, niin liikuttunut tunne, että tekisi mieli ostaa niitä ihan vaan ilahduttaakseen tavaroiden myyjää. Tuntuu pahalta, että jonkun tavarat ei kelpaa kenellekään ja varmasti myyjä on kuitenkin tehnyt ison työn tuodessaan tavarat kirpparille ja hinnoitellessaan ne ja toivoo niistä saavansa kipeästi tarvitsemiaan rahoja :,(

[/quote]

Ihana oli se vauva siinä Toisen kanssa -sarjassa, kun se lopussa hymyili!

[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 08:39"]Minua liikutti reilu 50-vuotias sokea mies, joka oli siis selkeästi sokeutunut hiljattain ja vasta harjoitteli omatoimisuutta. Olin bussissa ja mies nousi bussiin, mutta törmäsi kepistä huolimatta sitä ennen pysäkin vieressä olevaan lyhtypylvääseen. 

Koulujen päättymispäivänä näin, miten naapurin lievästi vammainen 7-vuotias tanssi yksikseen kerrostalojemme pihassa, auringon paisteessa,  kukallinen mekko päällään ja aivan omissa maailmoissaan, suloinen hymy kasvoillaan. Alkaa itkettää uudestaan kun kirjoitan tätä vaikka siitä on jo monta vuotta aikaa.

Yleensäkin lapset, vammaiset ihmiset sekä vanhukset eli kaikki apua tarvitsevat saavat minussa aikaan liikutuksen tunteita. Myös ne jäätelötuuttia syövät miehet, mutta kaikki muutkin oikeastaan! Olin joskus kassalla kesätöissä ja oli kauhea hellekesä, niin sain aina nähdä miten äijänköriläät avasivat tuuttinsa ja alkoivat syödä jo heti kassan jälkeen. Oli siinä taas itsensä hillitseminen kun meinasi kyyneleet nousta silmiin.

Lisäksi jostain lehtimainoksista ja kuvastoista minulle on tullut joskus liikuttunut olo, jos niissä on mainostettu jotain tuotetta sellaisilla sanoilla kuten vaikka "hyvän tuulen vanukas", no ei ole hyvä esimerkki mutta jotenkin minulle tulee mieleen joku yksinäinen ihminen joka menee ostamaan hyvän tuulen vanukasta ja syö sitä yksin pienessä keittiössään, nyyh, 

[/quote]

Ensimmäinen kokemus tässä ketjussa, joka oikeasti herkisti mutkin oli tuo, missä miehenköriläät avaavat tuuttinsa heti kassan jälkeen. ♡

Mä en pysty koskaan kattomaan Leijonakuningasta itkemättä. Kun sen leijonakuninkaan isä kuolee ja se leijonakuningas yrittää auttaa isäänsä tuloksetta:`(

Ja mä kans aina liikutun kun luen pojalle iltasatua. Kun keskittyy siihen eläytymiseen, niin se tilanne jotenkin saa aina kyyneleet silmiin.

[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 17:34"]Mä itkin ihan kunnolla, kun lapsi katsoi kakkoselta Milliä ja Mollia. Jakso kertoi vanhasta pariskunnasta, Mammasta ja Papasta. Alussa he lopettivat toistensa lauseet ja olivat onnellisia yhdessä.

Sitten Pappa sairastui ja lääkäri sanoi hänelle, että hän ri elä kauaa ja pitää ottaa rauhallisesti. Pappa ei kertonut Mammalle, vaan teki paljon hommia; kylvi perunoita, pilkkoi puita ym.

Seuraavana yönä Pappa nukkui pois ja jätti mammalle kirjeen "Kaikki tarvikkeet riittävät kunnes olet 100-vuotias.

Jonkin ajan kuluttua Mammalla oli 100-vuotispäivä ja hän teki viimesistä perunoista ruokaa, käytti viimeiset hillot ja illan päätteeksi laittoi viimeisen halon takkaan. Yöllä hänkin nukkui pois. Mamma haudattiin Papan viereen heidän kotitilallaan olevan tammen alle.

Itkin Papan kuolemasta asti koko jakson. :D Yritin kirjoittaa mahdollisimman hyvin jakson tarinan, että muutkin pääsevät tunnelmaan. :D Lapsi oli muuten ihan ihmeissään, että mitä toi äiti nyt vollottaa kesken hyvän ohjelman!

[/quote]

Voi itku!!!! :`(

Mun mies saa mut liikuttumaan. Sen ajatteleminen, että siellä hän remontoi meidään perheen yhteistä kotia. Joka päivä tunnollisesti hakkaa nauloja ja vasaroi, että saa valmiiksi meidän yhteisen pesän. :`(

Silloin kun asuin eri paikkakunnalla kuin lapsuudenkoti oli, niin siinä vaiheessa kun mun oma asuinkaupunkini lähestyi lähestymistään kilometri kilometriltä ja tutut maamerkit rupesivatcnäkymään, samalla kun lapsuudenkoti jäi kokoajan kauemmas selän taakse, herkistyin aina kun mietin tätä asiaa. Sinne ne äiti ja isä taas jäi kauas kauas.

Metsään eksyneet harhailevat pikkulapset saa mut liikuttumaan. Ja se, miten koira sitten vihdoin ja viimein löytää pelokkaan ja kylmissään värjöttelevän lapsen.

Joku päivä sitten lehdessä oli juttua koirasta, joka oli suojellut juuri näin eksynyttä pientä poikaa makaamalla hänen päällään samalla lämmittäen poikaa.

Ja sitten muistan joskus lukeneeni kokemuksen tytöstä, joka oli joutunut karhun raatelemaksi ja syömäksi. Tyttö oli soittanut äidille:"äiti auta! Karhu syö minua! Sattuu..." Ja sitten ääni oli hiljentynyt. Se tuska, mikä äidin on pitänyt tuntea kun tietää, että ei voi auttaa tytärtään mitenkään ja kuulee puhelimen kautta tyttären viimeiset tuskanhuudot. :`(

Myös pensaiden alle ja penkeille jätetyt vauvat saavat liikuttumaan. Se viimeisinkin, missä se äiti oli hylännyt vauvansa siihen kerrostalon pihalla olevalle penkille. Ihan näen silmissä, miten se vauva itkee sydäntäsärkevästi, kun kukaan ei nosta häntä syliin...

Mua liikuttaa meidän 5v poika kun hän yrittää selittää jollekin vieraalle jotain asiaa tärkeänä ja tohkeissaan, mutta vieras on keskittynyt juttelemaan jollekin toiselle. Sitten poika tulee surullisena mun luo: "ei se kuullut mitä mä sanoin..." :`(

No niin. Nyt mä liikutuin ajatellessani kaikkia niitä av-mammoja ympäri Suomen, jotka istuu koneillaan ja tirskuu ja itkee ja nauraa yhtäaikaa, jakaa omia höpsöjä liikutuksen aiheitaan ja liikuttuu toisten vähintään yhtä höpsöistä aiheista. Ihana ketju!

Nosto

Up

Meillä on isot ikkunat ja kolme lasta, eli ikkunat on aina täynnä sormenjälkiä. Aina niitä pyyhkiessä vetistelen. Joskus olen jopa pessyt ikkunan niin, että olen jättänyt yhden pienen käden jäljen ikkunaan ja siis pyyhkinyt vaan siitä ympäriltä. Mun ihanat lapset siinä ikkunassa aina niin innoissaan katselee pihalle. Ja kohta ne kasvaa isoiksi, eikä enää lääpi ikkunoita... :'(

Odotin toista lastamme ja olin kannustamassa siskoani juoksukilpailussa. Olimme sopineet etukäteen useamman paikan juoksureitin varrelta, mistä tiedämme bongata toisemme. Aina, kun hän juoksi ohitseni, minulla oli todella vaikeuksia olla itkemättä. Pala kurkussa ajattelin, miten reippaasti pikkusiskoni juokseekaan.

Disneyn eka autovideo on myös aika itkettävä. Monet muutkin elokuvat ja myös kirjat itkettävät minua aivan putousmaiseen itkuun asti.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2014 klo 18:20"]

Eih!

http://www.helsinkistreet.fi/etelaesplanadi/

[/quote]

Eikä, mua kanssa liikuttaa ihan hirveästi jos keski-ikäiset tai vanhat ihmiset syö jäätelöä tai karkkia, meinas tulla itku tuostakin kuvasta.

Vähän sellainen vähemmän outo on auton alle jääneet eläimet, niitä jään murehtimaan joskus pitkäksikin aikaa ja kuvittelemaan kuinka jollain orava-raukalla on jäänyt kevätpuuhat ihan kesken, ehkä se oli hakemassa pehmustetta pesäänsä tai jotain sellaista (joo ja nytkin tuli itku tuota tuossa maalailallessa :D)

Katsottiin miesystävän kanssa elokuva Hiljaiset sillat ja molemmat itkettiin ihan hirveesti. Muistan kun katsoimme toisiamme ja naurettiin toistemme itkulle ja itkettiin samalla.

Alkoi itkettää tosissaan kun luin jostain somesta että kotieläinpihan avajaisiin ei ole saatu kuin yksi poni, joten vain 25 ekaa pääsee ratsastamaan. Onneksi uutisen avulla saivat lisää poneja sinne.

Ihana ketju, palautti uskoni ihmisiin. On meissä vielä hyvyyttä ja herkkyyttä!