Kenellään muulla ei kyllä voi olla samaa ongelmaa: Herkistyy nähdessään LIIKENTEENOHJAAJAN!

Mua liikuttaa huuruiset puut ja kun hanki kimmeltää,
kun pikkuisen sormet hamuaa omiani samalla kun hän imee rintaa,
koiran surullinen katse,
yksin potkukelkalla liikkuvat mummot,
isoa reppua kantavat pikku koululaiset...

Meillä päin on tapana pysähtyä(jos se liikenteen puolesta on turvallista), kun näkee ruumisauton ja minua liikuttaa syvästi, kun näen tällaisen hetken. Tai kun vanha herra seisoo tien poskessa lakki kädessä ja ruumisauto ajaa hiljaa ohitse.

Voi tässä ketjussa on niin monta asiaa, jotka saavat minut liikuttumaan. Erityisesti jäätelönostajat ja vanhat miehet... Itse liikutuin viimeksi, kun näin äitini nukkuvan. Olin kyläilemässä äidin luona ja äitini meni jos sänkyyn lukemaan kirjaa. Hetken päästä mulla tuli äidille jotain asiaa ja menin makuuhuoneen ovelle. Äiti oli kuitenkin jo nukahtanut ja nukkui peiton alla käpertyneenä ihan pieneksi. Itkin sitten hiljaa siinä ovella ja katsoin äitiä. Se varmaan itketti, kun äiti näytti nukkuessaan niin hauraalta ja pieneltä ja kun olen tottunut hänet näkemään tomerana ja rohkeana. :'(

Sellaiset miehet ja erityisesti nuoret miehet, joilla on puku päällä ja jotka selvästi eivät pukua usein käytä. Ovat jotenkin juhlavan ja komean näköisiä, mutta kuitenkin samalla aikaa hirvittävän arkoja ja varovaisia sen puvun kanssa.

Luin eka ilahtuneena ja hämmentyneenä kommentteja tuntien, että kerrankin minä oisin se "normaali". Mutta muistin pian, että itse joudun pidättämään itkua ambulanssin tai paloauton mennessä kovaa. Myöskin eräs kappale "lasken matkaan toiveen kauneimman, se saa lentää, tuulien teitä" saa minut herkistymään, kuten suvivirsi. Ja nyt pelkkä kirjoituskin sai silmät vetisiksi..

 kun laittaa keräyslippaseen roposia, joutuu kokoamaan itsensä että pystyy olemaan ettei alahuuli väpätä. Joskus joutuu jättämään välistä kun tuntee että itku tulee.

Mun mies on sukunsa ensimmäinen korkeakoulusta valmistunut. Välillä kaivan sen valmistujaisjuhlakuvat esiin ihan vaan parkuakseni. Sukulaiset, varsinkin miehen kouluttamattomat ennen sotaa syntyneet vanhemmat on niin uskomattoman onnellisen, ylpeän ja liikuttuneen näköisiä etten kestä.

Ihan hirveä ketju, olen parkunut kaksi viimeistä sivua, ihan hirveetä. Liikutun kaikista näistä, en edes tiedä miksi, mutta nämä ihmisyyden haurauden välähdykset ovat jotain niin liikuttavaa etten kestä. Olen kyllä "herkkis" kuulemma ja niinhän olenkin, tunneherkkä ja muutenkin aistin herkästi ihmisten tunnetilat ja tarpeet. Usein osun paikalle, kun joku ihan ulkopuolinen tarvitsee apua ja huomaan sen jostain pienestä eleestä tai ilmeestä. Olen soittanut ambulansseja, istunut syliini kaatuneen vanhuksen kanssa odottaen apujoukkoja, opastanut eksyneitä lapsia, soitellut karanneista koirista jne. Rankkaa jotenkin, mutta en vaihtaisi tätäkään osaa, sillä en osaa kuvitella elämää ilman tätä herkkyyttä.

Yksi minua kalvava asia, joka on ehkä liiankin henkilökohtainen tänne, on mieheni lapsuusaikainen trauma, kun hänen äitinsä kuoli yllättäen, eikä asiaa käsitelty kodissa mitenkään. Hänen isänsä ei pystynyt lohduttamaan lasta omassa surussaan ja tunnekylmyydessään mitenkää, Äiti yllättäen vain häipyi olemasta, eikä isä halannut, ottanut syliin tai mitään. Ilmoitti vaan että äiti on nyt sitten kuollut. Mies on itkien kertonut näitä asioita - alkoi kertoa vasta vuosien päästä kun oltiin oltu yhdessä. Tunnen suunnatonta raivoa miehen isää kohtaan, ja niin sanomatonta surua ja liikutusta pientä poikaa kohtaan, joka jätettiin suunnattoman surun ja ahdistuksen kanssa yksin selviämään tuskastaan.

Kiitti vaan tälle ketjulle.. juuri ennen nukkumaanmenoa luin tätä ja vollotin näitä juttuja ja lopulta omaa elämäänikin. Mukava herätä silmät turvonneina..onneksi on vapaapäivä

[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 20:34"]

Tämä ketju sais mun äänen, jos äänestettäs kaikkien aikojen parasta AV-ketjua :) Hyvä mieli tulee näitä lukiessa  :)

[/quote]

Samaa mieltä. Liikutuin siitäkin kun ihmiset pyytelevät anteeksi vahingossa tulleita alapeukkuja. En ole moiseen törmännyt muissa ketjuissa. :)

Minä en voi käydä kirjaston poistomyynneissä, sillä minua säälittää ne kirjailijat ja kirjat, joita kukaan ei enää lainaa. Ennen oli kirjojen takakannen sisällä vielä ne laput, joista näki kuinka monta kertaa kirja oli lainattu, ja voi niitä kirjoja, jotka oli lainattu kerran joskus kymmenen vuotta aiemmin :( Ajatelkaa sitä kirjailijaa, joka on kirjoittanut sitä kirjaa monta vuotta, laittanut siihen kaikkensa, saanut vihdoin sen julkaistua ja loppujen lopuksi kukaan ei lue sitä kirjaa.

Ihana ketju ja kyllä piti herkistellä ja liikuttua tätä ketjua lukiessa :) <3

Minua liikutti viimeksi aamulla, kun ihailin päiväkodilla taidenäyttelyssä lasten vaivalla askartelemia liikuttavan hienoja teoksia :,)

Usein itken tv-sarjoille ja elokuville jne. mutta viimeisin liikuttava tv-sarja oli juuri päättynyt Toisen kanssa. Joka jaksossa olen itkua tuhertanut, mutta äätösjaksossa piti oikein ääneen itkeä, kun oli jotenkin niin ihanaa, kun kaikki lopulta järjestyi :,) Ihana sarja!

Ja itsekin liikutun ap:n tavoin liikenten ohjaajista, tenkin onnettomuuspaikoilla, mutta myös ihan esim. isommissa tilaisuuksissa, jossa liikentenohjaaja näyttää, että mistä löytyy vapaita paikkoja vielä :)

Ambulanssit ja niiden väsitäminen liikuttaa kovati joka kerta ja joskus pelkkä sireenien ääni saa kyyneleet silmiin. Reppanat ihmiset liikuttaa myös ja kirppareilla mullekin tulee sellaisten pöytien kohdalla, jossa tavarat ei ole menneet kaupaksi ja tavaratkin ovat kaikki nyppyisiä ja vanhoja ja kauhtuneita, niin liikuttunut tunne, että tekisi mieli ostaa niitä ihan vaan ilahduttaakseen tavaroiden myyjää. Tuntuu pahalta, että jonkun tavarat ei kelpaa kenellekään ja varmasti myyjä on kuitenkin tehnyt ison työn tuodessaan tavarat kirpparille ja hinnoitellessaan ne ja toivoo niistä saavansa kipeästi tarvitsemiaan rahoja :,(

Lasten piirustukset herkistävät. Opiskeluaikoina tein kuvataidenäyttelyn niistä ja olin ihan tunnemyrskyssä muutamat päivät.

Tämä ketju liikuttaa <3

Mieheni on liikunnanohjaaja, ja vetänyt mm. Seniorijumppaa. Erään kauden päätteeksi ryhmänsä 80v mummeli antoi miehelleni lahjaksi kutomansa villasukat. Mulla tuli tippa linssiin, kun ajattelin kuinka se mummeli on miestäni varten kädet vapisten ja ruttuisina kutonut niitä villasukkia! Ja kun mieheni ei koskaan käytä villasukkia! Nyyh. :( En millään halua luopua niistä, ja käytänkin niitä välillä itse vaikka ovatkin monta numeroa liian isot!

Myös oma mummini on liikuttava. Sain häneltä 15-vuotis lahjaksi neon-musta kirjavan villapaidan. En varmaan kyennyt tuolloin peittämään kauhistustani, ja melkein purskahdin itkuun kun mietin mummia etsimässä minulle mieluista lahjaa ja sitten valinnut tuon paidan. :(

Tai kun mummini kertoo kuinka olin 5-vuotiaana nukahtanut bussiin, eikä ollut jaksanut kantaa minua pysäkiltä kotiin, niin tilasi sitten taksin tuolle 100m matkalle ja pyysi kuskia kantamaan minut ylös kerrostaloasuntoonsa.

Mummi myös aina nukahti elokuviin ja kuorsasi kovaan ääneen mm. Mulan elokuvan aikana :D

Mummini myös tuki minua rahallisesti vaikeina aikoina ja välillä itkettää kun mietin miten mummi oikeasti haluaa auttaa meitä muita ja välittää meistä kaikista ihan oikeasti.

Meillä on pikkuveljen kanssa 14vuotta ikäeroa.

Työskentelen kioskilla, ja pikkuveljeni haluaa aina välillä tulla moikkaamaan minua, kun olen töissä. Välillä olen melkein purskahtanut itkuun, kun esimieheni tai työkaverini kertoivat että taas veljeni oli käynyt kysymässä olenko minä töissä. Kun en ole ollut, niin vähän surullisena sanonut että "aijaa... no minä voisin ostaa tämän tikkarin/purukumin"

Kerran hän taas tuli moikkaamaan minua ja taas melkein vollotin kun näin kuinka iloiseksi veljeni tuli minut nähdessään. Osti sitten vissyä ja suklaapatukoita ja jonkun sarjakuvalehden. Meni ovelle pakkaamaan tavaroita ja sydäntä särki kun katsoin häntä huolellisesti asettelemassa tavaroita reppuunsa, astuu ulos ovesta ja lähtee potkulaudalla takaisin kotiin!

Eräänä päivänä veljeni soitti ja ei meinannut innostuneelta änkytykseltään saada mitään sanotuksi. Sitten hän kajautti ilmoille "Paljon onnea vaan" laulun. Mä aloin itkemään ihan hulluna siinä puhelimessa ja veli kysyy että mikä mulla on hätänä. Kun mulla ei ollut silloin syntymäpäivät, vaan tädillämme! Ja kuulin äänestä kuinka veljeni pettyi ja varmaan vähän nolostuikin "ai... no minä soitan sitten hänelle... mutta odota! Milloin sitten sinulla on synttärit?" Veljeni tosiaan puhuu vähän kirjakielellä.

Kaksi viikkoa myöhemmin sain varovausen puhelun että joko tänää on mun synttärit. Ja kun oli nii taas kajahti iloinen "Paljon onnea vaan" ilmoille.

Voih, pitää varmaan soittaa sille, tuli ihan kamala ikävä!

Tämä on aivan ihana ketju <3 tulee kyyneleet silmiin näitä viestejä lukiessa...

Kuulin tänään radiosta jonkun Nightwishin kappaleen Tarja Turusen ajalta ja menin lukemaan huvikseni Tarjasta Wikipediaan. Liikutuin kovasti hänen elämäkerrastaan, esim. miten hän oli lapsena jo ollut musiikillisesti lahjakas ja harrastanut koulussa ja sen ulkopuolella musiikkia jne. Jotenkin näin hänen elämänsä tapahtumat kuin elokuvana mielessäni ja ajattelin miten paljon hän on antanut raskaalle musiikille. Ihan siinä silmät kostuivat :D. Ja en ole edes fani, vaikka arvostan Tarjan taitoja ja saavutuksia.

Maailman ihanin ketju. <3

Kerran joskus lapsena olin viettänyt äidin kanssa todella mukavan päivän kahdestaan. Illalla äiti oli viemässä minua mummolaan ja kiskalla pistäytyessämme äiti kysyi, haluanko ostaa jonkun lastenlehden itselleni. Pyysin kallista Pokemon-lehteä ja äiti suostui ostamaan sen. Myöhemmin huomasin, että lehti käsittelikin vain jotain Pokemon-peliä ja lehdessä siis annettiin vinkkejä sen pelaamiseen. Koska minulla ei ollut tuota peliä, ei lehdestäkään ollut minulle mitään hyötyä. Minua alkoi itkettää ihan kamalasti, kun ajattelin, että äitiparkani oli ostanut minulle hyvää hyvyyttään haluamani kalliin lehden, josta ei sitten ollut minulle mitään iloa. En siis harmistunut siitä, ettei lehti ollutkaan minulle mieluinen, vaan liikutuin siitä, kun äitini oli sen minulle turhaan ostanut. (Tapahtumasta aikaa yli 10 vuotta, ja alan vasta nyt päästä siitä yli. :D)

Joskus Raxissa yksi työntekijä oli oikein iloinen ja hymyileväinen ja aloin ajatella, että toivottavasti hänellä on oikein paljon rakkaita ihmisiä ympärillään ja hyvä elämä. Siinä sitten lopuksi tyrskin nurkkapöydässä ja vollotin puolison ihmetellessä, että toivottavasti tuolla työntekijällä on ystäviä... Se ystävällisyys vain jotenkin liikutti.

Kerran koulussa katsottiin maantiedon tunnilla video, jossa kerrottiin, kuinka Vesuviuksen purkautuminen tuhosi Pompeijin kaupungin. Muut oppilaat vaikuttivat lähinnä pitkästyneiltä, mutta minä se kyynelehdin salaa videota katsellessani. :D

Ai niin. Tietyt tosi-tv-ohjelmat saavat minut todella liikuttuneiksi. Jos vaikka joku ihminen, jolla on huono itsetunto, pääsee johonkin muuttumisleikkiin ja tulee onnelliksi niin minun kyynelkanavani ovat auki satavarmasti. Joskus pelkät mainoksetkin saattavat saada minun liikuttumaan ja jopa itkemään.

Liikutuin kyyneliin kun James Potkukelkka esiintyi äsken Putouksessa :,)