Kenellään muulla ei kyllä voi olla samaa ongelmaa: Herkistyy nähdessään LIIKENTEENOHJAAJAN!

Joskus lapsena lähdimme 2 vuotta nuoremman veljeni kanssa ensimmäistä kertaa kahdestaan kioskille. Äiti oli antanut molemmille vähän rahaa, että voimme ostaa jotain. Veljeni osti itselleen vissypullon, en muista mitä itse ostin. Kotiinpäin kävellessämme joku iso koira hyppäsi meitä vasten niin, että veljeni vissypullo kaatui maahan. Harmitti silloin ihan hirveästi veljeni puolesta ja tulee vieläkin itku kun tätä muistelen, veli kun ei ehtinyt montaa hörppyä edes vissypullostaan ottamaan. Nytkin pyyhin kyyneleitä kun tätä kirjoitan. Mun pikkuveli <3 joka on jo kyllä 32-vuotias. Veli tuskin itse muistaa moista tragediaa. :)

Minua liikutti reilu 50-vuotias sokea mies, joka oli siis selkeästi sokeutunut hiljattain ja vasta harjoitteli omatoimisuutta. Olin bussissa ja mies nousi bussiin, mutta törmäsi kepistä huolimatta sitä ennen pysäkin vieressä olevaan lyhtypylvääseen. 

Koulujen päättymispäivänä näin, miten naapurin lievästi vammainen 7-vuotias tanssi yksikseen kerrostalojemme pihassa, auringon paisteessa,  kukallinen mekko päällään ja aivan omissa maailmoissaan, suloinen hymy kasvoillaan. Alkaa itkettää uudestaan kun kirjoitan tätä vaikka siitä on jo monta vuotta aikaa.

Yleensäkin lapset, vammaiset ihmiset sekä vanhukset eli kaikki apua tarvitsevat saavat minussa aikaan liikutuksen tunteita. Myös ne jäätelötuuttia syövät miehet, mutta kaikki muutkin oikeastaan! Olin joskus kassalla kesätöissä ja oli kauhea hellekesä, niin sain aina nähdä miten äijänköriläät avasivat tuuttinsa ja alkoivat syödä jo heti kassan jälkeen. Oli siinä taas itsensä hillitseminen kun meinasi kyyneleet nousta silmiin.

Lisäksi jostain lehtimainoksista ja kuvastoista minulle on tullut joskus liikuttunut olo, jos niissä on mainostettu jotain tuotetta sellaisilla sanoilla kuten vaikka "hyvän tuulen vanukas", no ei ole hyvä esimerkki mutta jotenkin minulle tulee mieleen joku yksinäinen ihminen joka menee ostamaan hyvän tuulen vanukasta ja syö sitä yksin pienessä keittiössään, nyyh, 

[quote author="Vierailija" time="21.10.2011 klo 11:15"]Varsinkin jotkut rumat. Kun mietin että joku on ollut Kanarialla ja kierrellyt kauppoja ja valinnut tarkasti että tuollaiset kastanjetit olisi tosi hienot. Vertaillut hintaa eri puodeissa ja sitten ostanut ne ekat. Kotona salaa ylpeänä ripustanut ne eteisen seinälle peilin viereen ja ajatellut että siitä kaikki ne huomaa.

Sitten kun joku tulee kylään ja katsoo että ai, olet käynyt Inglesissä, sanoo vaatimattomana että noo, tuli käytyä ja pistin noi tohon kun en nyt kiireessä muutakaan paikkaa keksinyt... Se on liikuttavaa.

[/quote] mä nauran täällä kyyneleet silmissä, ihana ketju ja tää inglesin tuliaiset -teema on kyllä over the top :D

Täällä kanssa yksi keski-ikäisistä miehistä liikuttuja. Varsinkin sellaisista pusakkamiehistä, jotka ostavat jotain herkkuja kaupasta. Ja töissä on yksi keski-ikäinen vähän reppana viiksimies joka syö huolellisesti tehtyjä eväitään kahvihuoneessa. En voi ikinä mennä samaan aikaan syömään etten alkaisi porata.

Mutta mitä sitten tapahtuu kun omasta miehestä tulee keski-ikäinen jäätelönsyöjä? Itkettääkö sittenkin koko ajan?

Tää onhuikea ketju ;:)

Minä liikutun joka kerta lasten laulusta, mitä pienempiä lapsia sen suurempi on liikutuksen määrä. Oman lapsen kevätjuhlat on ihan mahdotonta meininkiä, kyyneleet valuu jo kun tehdään lähtöä ja toinen niin innokkaana ja vähän jännittyneenä miettii tulevaa esitystä.

Sitten tuli mieleen yksi juttu lapsuudesta, äitini lähetti pikkuveljeni pyörällä hakemaan mäkkäristä iltapalaksi hampparit, antoi rahaa ja ohjeisti että mitä sieltä tuodaan. No veli reippaana lähti matkaan ja kaikki suijui hyvin siihen asti kunnes takastullessa raukka kaatui pyörällään ja hampparit levis pitkin teitä. Siitä sitten kotiin hysteerisesti itkien, että hampparit on tuolla tien varressa. Vieläkin liikutun kun mietin tätä, veli oli ehkä suunnilleen 6-vuotias tämän sattuessa.

Veteraanin iltahuuto. Liikutun ja pakahdun ylpeydestä aina kun kuulen kyseisen laulun. Edesmennyt pappani oli sotaveteraani ja kuulin hänen kauttaan monenlaisia tarinoita nuorista (alkaen 17-v) miehistä jotka lähetettiin sotaan. Hänen hautajaisissaan oli kyynelissä pidättelemistä kun kaksi aseveljeä kantoi ristiä solistin laulaessa kyseistä kipaletta.

Lentokoneessa istuminen kun noustaan ilmaan. Jo se kuulutus " Cabin crew, please be seated for take off" saa kyyneleet silmiin. Kyse ei ole lentopelosta vaan liikutun kuinka siivetön ihminen on kyennyt luoda keinon lentää. Myös laskeutuessa liikutun maailman kauneudesta, pilvistä jne.

Yleensäkin vanhukset herkistyttää.

Joulu on sitä pahinta aikaa! En kykene käymään kaupoilla ilman, että tulee illalla itku. Siellä ne vanhat mummut kulkevat hitaasti, tekevät jouluruokaostoksia vähistä rahoistaan, jonottavat kassoille ja hukkuvat ihmistulvaan. Kaikilla tuntuu olevan kamala kiire, mutta nää mummut ja papat ottavat rauhallisesti.

Kerran yhtenä jouluaatonaattona kassalla autoin takanani olevaa mummelia, kun hänellä oli vaikeuksia saada rollaattorikoristaan ostoksensa hihnalle. Olin äitini kanssa kaupassa ja hänellä oli hirveä kiire. Jäin auttamaan tätä mummua ostoksiensa kanssa ja meinas itku päästä, kun hän kiitti.

Minuakin liikuttaa laulavat lapset, vaikkei omia lapsia olekaan. Laulavat lapset ovat liikuttaneet jo yläasteella, jolloin kevät- ja joulujuhlissa pillittäminen oli todella noloa. Itkin myös viime kesänä häissä, joissa olin seuralaisena, vaikka en tuntenut koko pariskuntaa. Se hävetti, sillä istuin sulhasen perheen pöydässä, ja olin ainoa joka kuivaili silmiään.

Kaikista eniten liikutun kuitenkin tosi tv:stä. Joskus useampi vuosi sitten tuli jokin "Amerikan oudoimmat keksinnöt" -sarja, jossa itkin jokaiselle keksijärassukalle. Ohjelman ideana oli siis esitellä oma keksintönsä tuomaristolle ja yrittää saada sille rahoitusta. Voi että säälitti ne keksijäraukat, joiden keksinnöt olivat aivan onnettomia ja he kertoivat siinä, kuinka olivat lopettaneet päivätyönsä ja ottaneet lainaa keksintönsä kehittelyyn! Samoin jos satun avaamaan television kun sieltä tulee esimerkiksi BB:n häätöjakso, alan itkemään, koska säälin sitä, joka joutuu lähtemään talosta. Voice of Kidsiä katsoessani aloin usein itkemään jo ennen ohjelman alkua.

[quote author="Vierailija" time="07.05.2014 klo 23:55"]Oon olevinaan kovakin pimu mutta huh tätä keskustelua. Varsinkin vanhat papat ja ukot ja Teneriffa-tuliaiset aiheutti painetta nenänvarteen.

Mua herkistää aina takuuvarmasti yksinäiset tai siis yksinolevat ihmiset baarissa. En pysty edes katsoa päin kun ovat orvon näköisenä pöydässä tai tiskillä ja hamuilevat katseella jotain tuttua tai menevät iskemään juttua jollekkin porukalle josta näkee ettei oikeen seura kiinnosta. Tulee oikeen maailmantuska ja kauhean surullinen olo. (Sama fiilis kun tuosta vanhat äijät kaupungilla- hommasta)

Ja yksi pahimmista on kohtaus harry potterin vikasta leffasta, missä ne rupeaa loitsimaan suojataikoja tylypahkan ylle ja se macgarmiva komentaa niitä patsaita jotenkin että "tehkää velvollisuutenne, koulu on vaarassa, suojelkaa tylypahkaa" ja kaikki velhot kuiskii suojataikoja kylmänrauhallisesti yhtenä rintamana. Mikään muu elokuva tai kohtaus ei oo aikasemmin itkettäny mutta toi. Huhhuh

Nää tais olla tavallaan vähän off topic mutta menkööt

[/quote]

Tää Harry Potter -kohtaus aiheuttaa mussakin välittömän vollotuksen! Kohtauksen musiikki tekee tilanteesta jotenkin niin mahtipontisen.

Ehkä olen myös kuunnellut tuota samaista kappaletta repeatilla ja vollottanut....

Mä liikutun aina vanhempien hyvästellessä lapsiaan. Vaikeimpia itkunpidätyshetkiä ovat luokkaretkille lähdöt yms. En siis kestä katsoa vanhempia vilkuttamassa lapsileen juna-asemalla tai bussipysäkillä. I

Mielenosoitukset ja paraatit.

Kyynel tulee silmään kun näen vaikka penkkarit tai joulukulkueen. 

Pahimpia ovat kuitenkin pienet ja rauhalliset mielenosoitukset, joihin ei ole saatu paljoa osanottajia. Poliisit kuitenkin kulkevat edessä ja takana.

Kerran näin n.20 iranilaisesta koostuvan rauhanmarssin ja piti purra huulta, etten olisi vollottanut ääneen. Siinä ne kulkivat, vihattu ihmisryhmä, yhtenä pienenä rintamana, -vakavat ilmeet kasvoillaan ja pitelivät "rauhaa" -kylttejään.

Tämä on tosiaan aika paha...:-)

Veteraanien iltahuuto:

[quote author="Vierailija" time="08.05.2014 klo 09:08"]

Veteraanin iltahuuto. Liikutun ja pakahdun ylpeydestä aina kun kuulen kyseisen laulun. Edesmennyt pappani oli sotaveteraani ja kuulin hänen kauttaan monenlaisia tarinoita nuorista (alkaen 17-v) miehistä jotka lähetettiin sotaan. Hänen hautajaisissaan oli kyynelissä pidättelemistä kun kaksi aseveljeä kantoi ristiä solistin laulaessa kyseistä kipaletta.

Lentokoneessa istuminen kun noustaan ilmaan. Jo se kuulutus " Cabin crew, please be seated for take off" saa kyyneleet silmiin. Kyse ei ole lentopelosta vaan liikutun kuinka siivetön ihminen on kyennyt luoda keinon lentää. Myös laskeutuessa liikutun maailman kauneudesta, pilvistä jne.

[/quote]

Tuossa 0:53 sekunnin kohdalla alkaa aina kyyneleet valua :-)

t. se veteraanien iltahuutoitkijä

[quote author="Vierailija" time="08.07.2011 klo 09:52"]

On siis muitakin samanlaisia kuin minä. Mä liikutun kovasti vanhoista miehistä, tai sellaisista keski-ikäisistä, joilla on vähän nuhjaantunut pikeepaita ja takki jostain varastovalinnan laarista ja "siistit kengät", vähän linttaiset mutta puhtaat. Tukka kammattu päätä myöten ja arka katse silmissä. Sellaisia reppanoita, arkisia ja harmaita, ihan liikkiksiä.

Näen ihan silmissäni kun sellainen on lähdössä kaupungille ja valkkaa että minkä paidan laittais ja putsaa kenkiä ja kampaa harvaa tukkansa että olisi hyvän näköinen ulkona.

[/quote]

Awwww :) Mulla taisi käydä pieni kyynel silmäkulmassa kun luin tätä.

Mä itken kun luen näitä. Jatkakaa :)

Olin muutama vuosi sitten juoksemassa ensimmäistä kertaa HCR-tapahtumassa. Olen siis keski-ikäinen ja aika heikkokuntoinen nainen. Olin treenannut juoksua varten kyllä, mutta eihän se mitenkään hienosti mennyt. Kitkuttelin maaliin noin 50 minuuttia myöhemmin kuin juoksun parhaimmisto.. Hölköttelin omaa rauhallista tahtiani ja jossain tien varressa oli lapsia, jotka hurrasivat ja vilkuttivat. Olin niin liikuttunut, että melkein itkin. Myös maaliin tultaessa liikutuksen tunne oli niin vahva. Tuntui siltä, että me "häntäjoukkue", me tavalliset, tehtiin jotain hienoa yhdessä ja voitimme itsemme :)

Kerran kadun vieressä seisoi auto takaluukku auki. Autossa makasi suuri koira, jota vanha omistaja yritti vastahakoisesti houkutella ulos autosta. Jostain syystä tilanne pysäytti minut ja samalla huomasin auton parkkeeraavan eläinlääkärin vastaanoton edessä. Oli sanomattakin selvää, että mies oli viemässä vanhaa koiraansa piikille. Purskahdin sellaiseen itkuun keskellä katua, että hävetti vielä seuraavana päivänäkin...

Mä liikutun jo näitä lukiessa... :D

Toi piikille vietävä koira kyllä sai viimeistään silmät kostumaan :´( Mä myös liikutun siitä lentokoneen "Cabin crew..." kuulutuksesta ja penkkareista. Ambulanssille tietä antavat autot saa melkein vollotuksen aikaan etenkin, jos itse olen bussipysäkillä tai muualla ja seuraan tilannettaa ikään kuin ulkopuolelta. Siinä liikuttaa jotenkin se, kuinka hienosti ihmiset toimivat yhteen. Myös elokuvissa monet isot joukkokohtaukset on aina niitä mun suosikkeja, koska niissä on sellaista yhdessä tekemisen voimaa.

Oon etenkin nuorempana tehnyt paljon soittokeikkoja häissä. Usein esitin esim. kirkossa yhden kappaleen ja sitä varten piti tietysti olla koko vihkitilaisuus paikalla. Vaikka en tuntenut hääparia enkä ketään muutakaan, niin liikutuin AINA. Ikää mulla oli alle 20v. joten tää tuntui aika nololta. Kiva sitten silmät kosteina yrittää saada nuoteista selvää, kun yleensä se soitto sijoittui heti vihkimisen jälkeen.