Kenellään muulla ei kyllä voi olla samaa ongelmaa: Herkistyy nähdessään LIIKENTEENOHJAAJAN!

Voi apua en tiennytkään että liikutun näin ihmeellisen ihanista asioista joita täällä on lueteltu. Etenkin vanhat reppanat ihmiset ja kaupan edessä istuva koira aiheutti tulvan :'(.

Itseäni liikuttaa kaikki eläinjutut.. Tien yli kulkeva sorsaemo poikiensa kanssa.. Keskellä suurta, pahaa maailmaa se emo hoitaa tehtäväänsä ja poikaset menee sinne minne ikinä emonsakin.  Isäni kertoi kerran töistä tullessaan (olin itse sillon teini) että moottoritiellä oli ollut sorsaemo poikinensa ja autoilijat oli väistäneet pesuetta sen mitä olivat 100km/h vauhdissa ehtineet. Isä kertoi että oli itse onnistunut väistään sorsaperhettä mutta nähnyt sitten taustapeilistä kun perässä ajava auto oli ajanut suoraan päin sorsaemoa joka oli kaaressa lentänyt. Ja sorsanpoikaset olivat jääneet pyörimään hädissään keskelle tietä :'(. Oli pakko vetäytyä huoneeseeni itkemään!

Myös luontodokkareissa vollotan aina kun joku seepraemo koittaa henkensä uhalla pelastaa omaa pienokaistaan 10 leijonan kynsistä vielä siinäkin vaiheessa kun poikanen on jo riekaleina. Nyyh :(

Vanhat ihmiset on varma herkistäjä. Herkistyin heistä jo pikkutyttönä. Muistan kun olin joskus 10 vuotiaana poiminut mummulle hillaa. Mummu oli luvannut maksaa mulle pientä vaivan palkkaa, muutaman markan tai jotain sinne päin. Sitten kun ylpeänä saavuin täyden ämpärin kanssa, mummo oli ilahtunut ja haki lompakkonsa. Muistan aina sen näyn kun hän ryppyisin, vapisevin käsin avasi sen kuluneen, halkeilleen nahkakukkaronsa ja kippasi sisällön pöydälle. Siellä oli muutamia pennosia. Sitten mummu huusi papalleni josko hänellä olisi kolikoita. Pappa nousi päiväuniltaan, meni eteiseen ja kaivoi lakkinsa vuoren sisältä pari markkaa. Mua säälitti niin paljon että en millään kehdannut enää ottaa rahaa vastaan. Toki isovanhempani eivät niin köyhiä olleet mitä tilanne 10-vuotiaan silmään näytti mutta herkisti silti.

[quote author="Vierailija" time="08.07.2011 klo 09:52"]On siis muitakin samanlaisia kuin minä. Mä liikutun kovasti vanhoista miehistä, tai sellaisista keski-ikäisistä, joilla on vähän nuhjaantunut pikeepaita ja takki jostain varastovalinnan laarista ja "siistit kengät", vähän linttaiset mutta puhtaat. Tukka kammattu päätä myöten ja arka katse silmissä. Sellaisia reppanoita, arkisia ja harmaita, ihan liikkiksiä.


Näen ihan silmissäni kun sellainen on lähdössä kaupungille ja valkkaa että minkä paidan laittais ja putsaa kenkiä ja kampaa harvaa tukkansa että olisi hyvän näköinen ulkona.
[/quote]

Mulla on tää ihan sama! Varsinkin kaikkien vanhojen ihmisten kohdalla. Kun nään esim vanhan mummon tai papan kaupassa, tekee mieli mennä kysymään mitä kuuluu ja juttelemaan muutakin. En oo kehdannut.

Liikutun Maamme-laulusta. Suomen jääkiekkopeleissä, kun lauletaan "kotimaa tää POHJOINEN!" Ja tuo pohjoinen oikeen isolla huudetaan, niin kyllä tulee pala kurkkuun. Meijän pieni piskuinen Suomi! 

Samoin usein ristiäisissä laulettavaa Suojelusenkeli-laulua en kykene itkultani laulamaan. "niin pitkä on matka ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy." Jo tämän laulun ajattelu itkettää! Onneksi on suojelusenkelit pitämässä huolta. 

Eih!

http://www.helsinkistreet.fi/etelaesplanadi/

Nostan tätä vanhaa ketjua. Mun on jostain syystä aivan pakko joskus googlettaa tää keskustelu ja lukea aina uudelleen ja uudelleen läpi :) Kiitos ap:lle tästä tunteisiin menevästä keskustelusta.

Olin aikanaan lomittajana eräässä perheessä missä lapset,äiti, isä, isoisä ja isoäiti asuivat kaikki isossa maatalossa keskellä ei mitään. Isoisä oli aina sellainen etäinen, murahteleva, parrakas isovatsainen ja muutenkin isokokoinen mies. Hän ei lapsia juuri sylitellyt tai muutakaan.

Sitten kerran muu porukka lähti kirkkoon paitsi lapset, isoisä ja minä. Lapset leikkivät hippaa pihalla. Olin lähdössä juuri lypsämään. Karjakeittiön ikkunasta sitten yllätyksekseni näin, kuinka tämä isoisä juoksi lasten kanssa hippaleikissä mukana, hänen ja lasten nauru kaikui navettaan saakka :,D

Hän oli ilmeisesti vain liian "järkevä" leikkiäkseen muiden aikuisten nähden. Tuolloin pääsi kyllä pari onnen kyyneltä enkä syytä tästä yksin väsymystä. Ne lapset olivat niin vilpittömän iloisia saadessaan isoisänsä mukaan leikkiin.

Nostanpa tätä.

Äsken koiran kanssa ulkoillessani ylitsemme lensi jokin suurehko lintuparvi (oli jo sen verran hämärää etten nähnyt mikä laji oli kyseessä), niin itku pääsi kun siellä ihan parven perässä, hiukan jäljessä räpisteli yksi. Näytti kuin se tosissaan yrittäisi pysyä muun parven perässä, ja että kuinkahan pitkä matka sillä raasulla on edessä.. Ja entä jos se jää matkasta?

Tämä on ihana ketju, muistan ennenkin lukeneeni läpi. Ja itkeneeni ja liikuttuneeni, kuten jälleen täällä kunnon vesiputouksen teidän kirjoitukset saivat aikaan.

Itsekin liikutun liikenteenohjaajista, varsinkin jos on huono keli. Siellä he yleensä vielä vapaaehtoisina/talkoolaisina seisovat vesi- tai lumisateessa pitkät päivät! 

Olen usein miettinyt etten ole asiakaspalvelutyössäni kassalla ollessani lainkaan omassa paikassani. Vihaan pyytää kallista hintaa juuri vanhemmilta ihmisiltä tai muuten "vähäosaisemman" näköisilta, perheiltä joilla lasten kanssa rahaa kuluu. Tekisi aina mieli antaa alennuusta, joskus teenkin näin. Ja aina työpäivien jälkeen kotona päässä pyörii joku asiakas, jonka takia minulle tuli huono omatunto, vaikka työtähän minä vaan teen. Eikä kenenkään ole pakko minulta mitään ostaa.

Ihana ketju tosiaan, mikäköhän meidän liikuttujien diagnoosi mahtaisi olla? Edellä mainittukin monia muakin itkettäviä, omista liikutuksista oudoimmat on esineisiin, kiviin ym liittyvät. Esim jonkin purkin tms kaupasta ostetun tavaran etiketti alkoi itkettämään, tuntui että se kauppa (esim K tai S-ketju tms halusi ilahduttaa laittamalla kiltinnäköisen etiketin tuotteeseen. Kyseessä oli kyllä nostalgisen tyyliset kirjaimet joten palasin ehkä jonnekin vuoskymmenten päähän. -Joskus kans kun on siirtänyt jotain keppiä tai kiveä on tullutkin paha olo kun joutuu eroon kavereistaan tai kotipaikastaan. (Nää jutut näyttää kirjoitettuna ihan kahjoilta)

Nostetaan tämä ihana ketju ylös. Pitää kertoa tähän jatkoksi, että tänään olen vetistellyt Cujon kohtaloa. Kyllä, sen Stephen Kingin kirjan fiktiivisen raivotautisen tappajakoiran. Luin kirjan eilen loppuun ja oikeastaan koko kirja meni oudosti ihon alle, mutta jälkikirjoituksen maininta "Cujo oli hyvä koira" sai vesihanat auki. En voi tietenkään puhua kenellekään tuosta kirjasta, koska suunpielet alkavat nykiä heti alaspäin. Ei tällainen voi oikeasti liikuttaa ketään, eihän?

Täällä oli muuten toinenkin ihana liikuttumisketju, mutta sitä en löytänyt. Osaisiko joku auttaa?

Tässäpä sellainen jolle kaikki itkee!

Kun olin lapsi, opettaja kysyi luokaltamme mitä saimme joululahjaksi. Jokainen kertoo vuorollaan leluautoista ja nukeista ja yksi ujo hiljainen tyttö ei sano mitään. Opettaja tiedustelee hänen joululahjaansa. Se oli punainen omena.

Liikutun ihmisten jaloista.. Vaikka olisi millainen asema ihmisellä, tai millaiset elämänkokemukset, joutuu hän laittamaan kengät ja sukat jalkoihinsa, kuten muutkin. Ihmiset ovat voineet kulkea vaikeitakin aikoja elämässään, ja iäkkäämmillä jaloista ja kävelystä näkee että askel on raskas, pitkä elämä eletty vaikka kuinka äreäksi olisi muuttunut.

Minä liikutun teineistä. Olen yläkoulun ope ja liikutun aina juhlatilanteissa siitä, miten hienosti nekin joiden kanssa on asioista väännetty, osaavat juhlavissa tilanteissa olla ja miten komeilta ja kauniilta he näyttävät siinä koko elämä edessään. Ajattelen, että heistä tulee varmasti hyviä puolisoita ja ihania isiä ja äitejä ja kummeja ja tätejä ja enoja.

Ja miten tärkeää heille on kaverit ja miten he pitävät ystävistään huolta. Ja miten siellä ollaan kavereita taustoista piittaamatta eri väriset yhdessä. Saa minut uskomaan parempaan maailmaan.

Arkena liikutun aina kun joku tunnilta lähtevä teinari toivottaa hyvää päivänjatkoa. Tai murahtaa jotain epämääräistä takaisin kun toivotan käytävällä kohdatessani huomenta. Tai miten tukioppilaat ovat pienempien apuna ja tukena. Ja liikuttaa myös ne (yleensä pojat), jotka kouluun tullessansa ovat suoraan sängystä kiireellä lähteneitä, tyynynkuva poskessa ja tukka toiselta puolelta pystyssä. Niin liikuttavaa ❤️

Liikutun myös omista lapsista kun lähtevät pihan poikki alakouluun isot reput selässään. Sitä niin toivoo heille kaikkea hyvää. Niisk!

Lähellä asuu myös tosi liikuttava vanha pariskunta, joka kulkee peräkkäin potkukelkoilla ja viillettävät välillä hurjaakin vauhtia mäkeä alas. Mummo edellä punaisella pyöräpotkukelkalla ja pappa perässä sinisellä samanlaisella. Superliikkista ❤️

Jossain Rakel Liehun runossa sanotaan:

Linnun pyrähdys pajuun

nostaa kyyneleet silmiisi.

Terveisiä kaikille kyynelehtijöille!

Vierailija kirjoitti:

siitä kun vaikka huomaan liikenteessä, että ambulanssi on tulossa vilkut päällä ja autot antaa sille tietä... raskausaikana tämä oli pahempaa :)

Tämä muinainen ketju on niin dynamiittia, että oli pakko alkaa kommentoimaan! Kunpa joku muukin innostuisi käymään näitä liikutuksia läpi ja lisäämään omansa...

Itse tunnistan juuri tämän ambulanssiliikutuksen. Minusta siinä hetkessä, kun kaikki autot välittömästi väistävät ambulanssia ties minne pientareille ja liikenteenjakajien päälle, tiivistyy jotenkin kaikkien automaattinen itsestään hyvä tahto toisiaan, tuntemattomia, pulassa olevia kohtaan. Hienoa.

Muistin tämän vanhan ketjun, kun liikutuin tänään kaupassa, itseasiassa Lidlissä.

”Tarina” alkaa siitä, että äitini (78v., jo hieman alkanut raihnaistumaan ts. hänellä oli äskettäin eräs sairaus), oli äskettäin käymässä meillä ja oli muutaman yönkin ja se oli eka tapaaminen koronan alkamisen jälkeen. En ole ylenpalttisen läheinen äitini kanssa, mutta ihan mukavasti meni.

Äidilläni on (liittyy varmaan liikutukseen) pieni eläke ja hän aina joutuu säästämään kaikessa, jotta rahat riittävät.

Äitini tuli mainostaneeksi kahta asiaa Lidlistä, sellaisia irtomyynnissä olevia, suuria cookies-keksjä ja eineskirjolohikeittoa. Hän toi meille molempia maistatukseen ja ne olivatkin yllättävän hyviä. Koska töihin kirjolohikeitto on tosi kätevä ateria, kävin hakemassa useamman keiton itselleni tänään ja päätin ostaa myös niitä cookieseja.

Kun valitsin niitä cookies-keksejä, niin liikutuin yhtäkkiä ihan kamalasti ajatellessani, että äitini on löytänyt Lidlin paistopisteestä nämä keksit ja varmaan valitsee aina huolellisesti, mitä laatuja (niitä on kolmea erilaista) ottaa. Ja ehkä suunnittelee, että päiväkahvin kanssa syö yhden (tai puolikkaan, en tiedä, miten paljon hän herkuttelee. Äiti vielä tarjoili ne keksit siten, että hän jakoi ne neljään osaan.) Ja että se on varmaan sellainen hyvä päivän hetki, melkein ”ihana”.

Niin liikutuin ihan kamalasti ajatellessani tätä!

Toinen liikuttumiseni Lidlissä oli, kun äitini mainitsi myös Lidlin silakkapihvit meillä ollessaan. Kehui niitä. Menin katsomaan sitä kylmätiskiä tai -allasta, missä kalat olivat ja toden totta, siellä kaikkien fileiden ja graavilohien keskellä oli vielä kaksi pakettia silakkapihvejä.

Liikutuin ihan hirveästi ajatellessani, miten äitini on ”löytänyt” mieluiset silakkapihvit Lidlistä. Kaikkien niiden prameiden kalojen keskeltä nostaa kärryynsä niitä, ja on hyvillään ja iloinen, kun saa silakkapihvejä. Äiti niin mainosti niitä meillekin.

En itse vielä ostanut niitä, kun matkaan tarttui sitä keittoa, mutta jollain kerralla kyllä sitten täytyy…

En vain tiedä, miten saan ostettua ne liikuttumatta jälleen kovasti. Vaikka, miksi ne tarvitsisikaan ostaa liikuttumatta…

Kyllä, liikutun liikenteenohjaajista kylmiin väreisiin ja kyyneleisiinkin asti. Parasta on sellaiset tilanteet, missä yksi seisoo pihalla ja käsimerkein opastaa raskaan ajoneuvon kuskia oikeaan suuntaan. Ihan kuin heillä olisi oma salakieli käsimerkkeineen - vähän vasemmalle, nyt voit nostaa kauhan/lavan, ok stoppaa. Tai lentokentällä maapalveluiden henkilö ohjaamassa käsimerkein ja valosauvoin jättimäiset koneet oikeaan kohtaan.