Mä väitän, että monet äidit antavat uskotella itselleen,

tähän ketjuun väittäen, että sosiaalituet ovat oivat vaihtoehto kotona olemiselle. Heidän mielestään kotona on oltava keinolla millä hyvänsä, töihin ei mennä. Mulla on tuttavapiirissä muutamia tällaisia äitejä, jotka ovat olleet vuosia kotona sossun tuella. Mikä siinä on huomioitavaa on se, että nämä kaikki ovat kotoisin perheistä, joissa myös on eletty pitkiä aikoja sosiaalituella. Eli nämä äidit eivät tule ajatelleeksi, että huono elintaso periytyy. Minusta tämä on erittäin huolestuttavaa! Mutta tietysti jos pitää rahan hakemista sossun luukulta normaalina, on siihen itsekin omassa lapsuudessaan tottunut, niin ei kai sille mitään voi. Olen 40-vuotias ja jos mietin missä lapsuuden ystäväni ovat, niin siellä toistuu tosi vahvasti kotoa opittu pärjäämisen malli. Jos äiti oli alkoholisti, jolla ei ollut työtä, eivät lapsetkaan ole töissä (siis nyt 40-vuotiaana), akateemisten lapset taas ovat akateemisia jne. Aika vahvasti lapsista tulee saman sosiaaliluokan edustajia kuin vanhemmistaan. En tiedä, miettivätkö nämä äidit tätä asiaa. Mutta olettaa voi, että jos aikuinen ihminen jättäytyy pienen lapsen kanssa kotiin sosiaalitoimiston tuella, hän pitää yhteiskunnan tuilla elämistä normaalina ja ehkä tiedostamatta opettaa tämän mallin lapselleenkin. Eli minusta tässä on kyse paljon suuremmasta asiasta kuin vain siitä, että haluaa hoitaa lapsensa kotona kolmivuotiaaksi. Jos siihen ei pysty omin avuin (puolison tuloilla), vaan joutuu elämään täysin sosiaalituilla, kyllä ne seuraukset näkyvät vielä siellä lapsen aikuiselämässä.

Juuri näin! Olen itse huomannut saman! Ja usein näillä äideillä on myös se käsitys että kun rahaa tulee, sillä ostetaan turhakkeita, minkäänlaista pitkän linjan rahankäsittelytaitoa ei ole. Eli tulevat 100% myös pysymään köyhinä, mikäli eivät pääse rikkaisiin naimisiin. Ja siinä missä joissakin perheissä lapset oppivat opiskelemaan, yrittämään, iloitsemaan oman työn tuloksista- ja näin oppivat miten elämässä pääsee eteenpäin, näiden äitien lapset oppivat, että sitä rahaa aina jollain keinolla tulee jostain, mutta omilla tekemisillä tai yrittämisillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Ja mihinkähän se oma energia mahtaa kanavoitua kun ei sitä käytetä elämässä kehittymiseen ja oman elämän rakentamiseen- sen voi nähdä ostarilla. Vaikka alle 3v ei ole hyväksi olla liian pitkiä päiviä tarhassa, niin lapsille on todellakin hyvä nähdä että vanhemmat tekevät töitä ja elämässä ylipäätään on tehtävä töitä toimeentulonsa eteen. Jos sinä et tee, niin joku toinen joutuu senkin vaivan näkemään. Sossuunkin rahat tulevat verotuloista, jotka joku toinen on työllään ansainnut. En paheksu avun tarvitsijoita, mutta sitä asennetta ettei muuta tarvitsisi yrittääkään kyllä.

en ensimmäiseksi lähtisi tuomitsemaan niitä, jotka äärimmäisen huonossa taloudellisessa tilanteessa lähtevät töihin ja laittavat sen 9kk ikäisen hoitoon VAAN niitä, joiden "pää ei kestä kotona oloa".



Lapsen kun on saanut, asiasanana on VASTUU ja lapsen hoito sisältää päivittäisiä rutiineja. Ne, jotka menevät töihin karkuun tätä tai juostakseen rahan tai uran perässä, eivät todellakaan ole sopivia vanhemmiksi. Ennen lapsen saamista tätä ei voi tietenkään tietää...



Ihan oikeasti järkyttää kuunnella näitä juttuja kun äiti ei kestä "koulutettuna ihmisenä sitä kakan pyyhintää jne. päivät pitkät". Olen itsekin yliopistoni käynyt, mutta en pidä itseäni niin "hienona" :D, etten pystyisi hoitamaan omia lapsiani kotona edes niin kauan että osaavat kunnolla kävellä ja puhua ja jopa alkavat kaipaamaan ikäistänsä seuraa.

tämä että leimataan joksikin "uraäidiksi" jos nykyään käy töissä ja huolehtii perheen toimeentulosta yhdessä puolison kanssa. Siis ihan tavallinen duunari olen, en edes "luo uraa".

No, vastaan kuitenkin:



Meillä on 3 lasta, joista kukaan ei ole mennyt alle 2 v päivähoitoon päiväkotiin , toisaalta esikoinen on ainoa, joka on aloitanut päivähoidossa lähes 3½-vuotiaana, toiset 2 jo aikaisemmin, juuri 2 v päivän kynnyksellä.



Tällä hetkellä meillä on 3 koululaista, joilla on erilaisia tarpeita ja tiettyjä tarpeita, kuten liikunta- ja urheiluharrastuksia haluamme viimeiseen asti tukea, koska omakohtaisesta kokemuksesta uskomme, että tiiviillä ja antoisalla sekä sitouttavalla harrastuksella kavereineen on paras mahdollinen tuki ennaltaehkäistä esim. teini-iässä tapahtuvaa huonoille poluille siirtymistä.



Sanon ihan suoraan, että lastemme ollessa alakouluikäisiä emme missään nimessä suoriutuisi harrastusmaksuista, jos olisimme lähteneet sille linjalle, että jokainen lapsi olkoon kotona sen 3 v ja sossu ja asumistuki yms. kattakoon loput. En ole edes halunnut. Lapset ovat itselleni tärkeintä maailmassa, mutta haluan opettaa lapsille myös sen asian, että elääkseen täytyy jokaisen tehdä työtä (myös äitien) ja siitä saavalla palkalla voi ja täytyy ostaa asioita.



Ihan pimeä on ajatusmaailma, jossa yhteiskunta elättää kotirouvia hamaan maailman tappiin. Ja ihan turha itkeä siihen, että kuinka paljon kunta maksaa päivähoitopaikasta jne. Luuletteko, että pitkässä jouksussa jotain kunnallista päivähoitojärjestelmää ylläpiudettäisiin jos kaikkien naisten kotiin jääminen olisi yhteiskunnalle niin paljon halvempaa... Tämä on yksinkertaisen ihmisen ajattelumalli, joka ei osaa nähdä syy ja seuraussuhteita isommassa mittakaavassa vaan ajattelee kustannusta päivähoidosta vs. "uhrautujien" kotihoidontukeen unohstaen yhteisöverot yms.

mutta miksi miehesi ei jäänyt kotiin? Olen nimittäin itse ollut täsmälleen samassa tilanteessa kuin sinä ja silloin mieheni jäi kotiin 10 kuukaudeksi, jona aikana väittelin ja aloittelin uutta projektia, ja jäin sitten taas kotiin joksikin aikaa.

Oma lapseni aloitti hoidossa jo 1v3kk iässä. On nyt reilu kaksivuotias ja jäimme juuri kesälomalle. Viihtyi mielestäni ihan mukavasti pienessä seitsemän lapsen ryhmässä, kahden turvallisen ja pysyvän hoitajan hoivissa päivisin. Pidimme mieheni kanssa työaikoja järjestelemällä päivät kuudessa tunnissa, josta lapsi nukkui useimmiten sen kaksi tuntia. En usko, että lapsen kehitys vaarantui tästä, vaan tosiaan tämä vaihtoehto oli tosi hyvä perheellemme.

Syksyllä aloittaessani työt tilanne oli se, että minulla oli väitöskirjakäsikirjoitus tekeillä ja työsuhdetta, määräaikaista sellaista jäljellä helmikuun loppuun. Nyt minulla on väitöskirja valmiina ja töitä tiedossa myös tulevaisuudessa. Jos olisin jäänyt kotiin, väitöskirja olisi tekemättä ja minä työttömänä, eikä tietoakaan jatkopestistä. Olen itse aika suunnitelmallinen ja turvallisuushakuinen ihminen. En uskaltaisi jättäytyä kuvaamaani tilanteeseen. Lisäksi lähipiirissä on aika kurjia esimerkkejä siitä, miten vaikeaa työllistyminen pitkän kotijakson jälkeen voi olla. Virassa ollessa olisi helpompaa uskaltaa jäädäkään kotiin.

Elämä on valintoja, mutta uskoisin, että moni erilainen ratkaisu lapsen hoidon aloittamisen kannalta voi olla perusteltu ja myös hyvä lapselle.

ketjuun, mutta siis kortisooli-testillä voidaan aika yksiselitteisesti todeta ja on todettu että alle kolmevuotiaan paikka ei ole ainakaan päiväkodissa. Kortisooli taso kertoo lapsen stressitasosta ja päiväkodissa lapsen kortisooli-taso nousee kolmivuotiaalla (joskus isommallakin) haitallisen korkeaksi.

Ainakin Sinkkonen on sanonut, että jokainen kuukausi jonka alle 2v saa olla kotihoidossa, on hänen kehitykselleen tärkeää. Missään en ole törmännyt siihen että joku asiantuntija sinun mainitsemallasi tavalla olisi tehnyt ehdottomia rajoja. Mistä olet tuon lukenut??

Ainakin tällä palstalla on esitetty Keltinkangas-Turhasen ajatuksena juuri tätä kolmen vuoden ikärajaa ja jokaisessa keskustelussa on aina se sama kommentti siitä, että alle 3-vuotiaan paikka on psykologien mukaan aina kotona. Googlaa itse jos et usko. Päiväkodissa itsekin harjoittelussa ollessani kävi selväksi, että osalle alle 3-vuotiaista lapsista päiväkoti oli ihan jees paikka, jossa he pystyivät hyödyntämään sen tarjoamia kivoja juttuja ja olivat tyytyväisiä, varsinkin jos hoitopäivät eivät olleet kovin pitkiä. Osa pienemmistä taas oli ihan järkyttyneitä alkuun kun äiti häipyi paikalta. Sanonpahan vaan, että tämän alan 'tutkimustieto' on pelkkää mutua ja propagandaa suuntaan tai toiseen, järkevä ihminen tarkkailee itse oman lapsensa sopeutumista ja vetää johtopäätökset aivan itse.

...kehittymätön puolustusmekanismi. Asioita pitäisi pystyä katsomaan monelta kannalta. Joillakin äideillä ei ole resursseja olla kotona pienen lapsensa kanssa. Jos äiti ei näe vaihtoehtoja, eikä kykene olemaan kotona, niin silloin lapsen on ehkä parempi olla hoidossa.

...kehittymätön puolustusmekanismi. Asioita pitäisi pystyä katsomaan monelta kannalta. Joillakin äideillä ei ole resursseja olla kotona pienen lapsensa kanssa. Jos äiti ei näe vaihtoehtoja, eikä kykene olemaan kotona, niin silloin lapsen on ehkä parempi olla hoidossa.

Siksi onkin niin tärkeää että lapsi hoitoon josta hänelle apua eikä niin että kun äidin rahkeet eivät riitä sitten lapsi siiretään johonkin toiseen paikkaan "varastoon". Äiti joka ei jaksa lastaan hoitaa tarvitsee juuri rinnalleen hyvää apua, ei säilytys paikkaa lapselleen.Tämä ei auta lasta eikä myöskään äitiä.Paha olo vain kasvaa ja mutkistuu.

kiitos vain kysymästä. Ja lapseni hoidin kotona 3v asti. Eipä ole mitään lainoja mitä maksella, vaan eletään vuokralla, ei autoa tai mitään yltäkylläistä elämää. Ihan normaalia lapsiperheen elämää. Tämä oli se valinta jonka tein, joka oli minulle tärkeää, lapsi tulee ennen hulppeaa omakotitaloa ja kultaista noutajaa. Mutta toki voitte itseänne huijata vaikka millä. "Päiväkoti on vain hyväksi" "Ei ole varaa olla kotona"

Varmaan paljon sitäkin enemmän ratkaisee kaikki vuodet sen 3 ikä vuoden jälkeen....

että lapsi viihtyy/pärjää hoidossa hyvin, koska heille itselleen ei ole mahdollista kestää lapsen vaativuutta ja kaikkea sitä, mitä pienen lapsen rinnalle 24/7 vaatii.

Ainakin meillä kaikki lapset ovat olleet vaativimmillaan vauvana, taaperon kanssahan on kivaa!

kiitos vain kysymästä. Ja lapseni hoidin kotona 3v asti. Eipä ole mitään lainoja mitä maksella, vaan eletään vuokralla, ei autoa tai mitään yltäkylläistä elämää. Ihan normaalia lapsiperheen elämää. Tämä oli se valinta jonka tein, joka oli minulle tärkeää, lapsi tulee ennen hulppeaa omakotitaloa ja kultaista noutajaa. Mutta toki voitte itseänne huijata vaikka millä. "Päiväkoti on vain hyväksi" "Ei ole varaa olla kotona"

Varmaan paljon sitäkin enemmän ratkaisee kaikki vuodet sen 3 ikä vuoden jälkeen....

Mitä pienempi lapsi sitä haavoittuvaisempi ja häiriöillä sitä kokonaisvaltaisemmat negatiiviset vaikutukset lapsen emotionaaliseen kasvuun.0-3v kehitystä voidaan verrata talon kivijalkaan. Jos hatarasti rakennettu pysyy talo huonosti pystyssä ja kaikki muutkin rakenteet ovat vaarassa luhistua.Sitten vain paikkaillaan,mutta perustaan ei enään pystytä vaikuttamaan.

kiitos vain kysymästä. Ja lapseni hoidin kotona 3v asti. Eipä ole mitään lainoja mitä maksella, vaan eletään vuokralla, ei autoa tai mitään yltäkylläistä elämää. Ihan normaalia lapsiperheen elämää. Tämä oli se valinta jonka tein, joka oli minulle tärkeää, lapsi tulee ennen hulppeaa omakotitaloa ja kultaista noutajaa. Mutta toki voitte itseänne huijata vaikka millä. "Päiväkoti on vain hyväksi" "Ei ole varaa olla kotona"

Varmaan paljon sitäkin enemmän ratkaisee kaikki vuodet sen 3 ikä vuoden jälkeen....

Mitä pienempi lapsi sitä haavoittuvaisempi ja häiriöillä sitä kokonaisvaltaisemmat negatiiviset vaikutukset lapsen emotionaaliseen kasvuun.0-3v kehitystä voidaan verrata talon kivijalkaan. Jos hatarasti rakennettu pysyy talo huonosti pystyssä ja kaikki muutkin rakenteet ovat vaarassa luhistua.Sitten vain paikkaillaan,mutta perustaan ei enään pystytä vaikuttamaan.

Minä olen juuri tällainen, joka oikein odotan sitä että lapsi menee hoitoon. Olen ollut jo kuukausia kyllästynyt arkielämän kaaokseen, lapsen jatkuvaan sähläämiseen ja arkirutiinien puuduttavaan tylsyyteen. Minun pääni ei kestä kotona olemista.

Alunperin suunnittelimme hankkivamme 2 tai 3 lasta, mutta nyt lapsitoiveista on luovuttu. Minulle tämä äitiys ja perhe-elämä on ihan helvettiä, ja voi olla että oli suuri virhe hankkia lapsi alunperinkään.

Pidän mahdollisena, että minulla on synnytyksen jälkeinen tai muu masennus, ja olen yrittänyt hakea apua neuvolapsykologilta - tuloksetta. Olen jatkuvasti huonolla tuulella ja miehen kanssa tulee riitoja, avioerosta puhutaan viikoittain. Odotan lapsen hoitoonmenoa, että saan edes vähän hengähdysaikaa ja taukoja tähän pahaan olooni.

Minulla vain ei ole työpaikkaa, johon palata. Siitä syystä mies ei ole voinut jäädä kotiin minun sijastani. Mutta miksi sitten olemme hoitaneet lasta kotona, vaikka itse voin näin huonosti? Hyvä kysymys, enkä oikeastaan tiedä. Ehkä olemme vain ajatelleet, että niin kuuluu tehdä. Neuvolassa on kiitelty kotihoitoa ja kannustettu jatkamaan - vaikka olen sanonut, etten kyllä itse jaksaisi. En vaan usko, että se on ollut hyvä ratkaisu.

en ensimmäiseksi lähtisi tuomitsemaan niitä, jotka äärimmäisen huonossa taloudellisessa tilanteessa lähtevät töihin ja laittavat sen 9kk ikäisen hoitoon VAAN niitä, joiden "pää ei kestä kotona oloa".

Lapsen kun on saanut, asiasanana on VASTUU ja lapsen hoito sisältää päivittäisiä rutiineja. Ne, jotka menevät töihin karkuun tätä tai juostakseen rahan tai uran perässä, eivät todellakaan ole sopivia vanhemmiksi. Ennen lapsen saamista tätä ei voi tietenkään tietää...

Ihan oikeasti järkyttää kuunnella näitä juttuja kun äiti ei kestä "koulutettuna ihmisenä sitä kakan pyyhintää jne. päivät pitkät". Olen itsekin yliopistoni käynyt, mutta en pidä itseäni niin "hienona" :D, etten pystyisi hoitamaan omia lapsiani kotona edes niin kauan että osaavat kunnolla kävellä ja puhua ja jopa alkavat kaipaamaan ikäistänsä seuraa.

Mitä pienempi lapsi sitä haavoittuvaisempi ja häiriöillä sitä kokonaisvaltaisemmat negatiiviset vaikutukset lapsen emotionaaliseen kasvuun.0-3v kehitystä voidaan verrata talon kivijalkaan. Jos hatarasti rakennettu pysyy talo huonosti pystyssä ja kaikki muutkin rakenteet ovat vaarassa luhistua.Sitten vain paikkaillaan,mutta perustaan ei enään pystytä vaikuttamaan.

[/quote]

Lapsen psyyke myös korjaa aiheutuneita vaurioita myöhemmissä kehitysvaiheissa. Aivan lapsellinen ajatuskin, että kaikki olisi loputtomasti ohitse kolmen ikävuoden jälkeen. En tietenkään kiistä, etteikö asialla olisi merkitystä kehityksen kannalta. Valitettavasti koti ei kaikille lapsille ole paras paikka, jos vanhemmat eivät viitsi kuitenkaan olla läsnä lapselleen, tarjota edes perushoivaa kunnolla tai sitten isommalle lapselle ei järjestetä iänmukaisia virikkeitä. Pidetään vaipoissa kolmivuotiaaksi, ei anneta lapsen opetella syömään tai pukemaan, tai jutella hänelle(ei opi puhumaan) pelkää toisia lapsia kun ei ole koskaan nähnyt ketään...jne. Näinkin voi käydä, nähty on. Kotihoito siis edellyttää myös viitseliäisyyttä.



Ruotsalaisen tutkimuksen mukaanhan pk:ssa olleet lapset olivat nopeammin kehittyneitä ja myöhemmässä elämässä paremmin menestyneitä. Kuinkas sitten tämän selität?

Minä olen juuri tällainen, joka oikein odotan sitä että lapsi menee hoitoon. Olen ollut jo kuukausia kyllästynyt arkielämän kaaokseen, lapsen jatkuvaan sähläämiseen ja arkirutiinien puuduttavaan tylsyyteen. Minun pääni ei kestä kotona olemista.

Alunperin suunnittelimme hankkivamme 2 tai 3 lasta, mutta nyt lapsitoiveista on luovuttu. Minulle tämä äitiys ja perhe-elämä on ihan helvettiä, ja voi olla että oli suuri virhe hankkia lapsi alunperinkään.

Pidän mahdollisena, että minulla on synnytyksen jälkeinen tai muu masennus, ja olen yrittänyt hakea apua neuvolapsykologilta - tuloksetta. Olen jatkuvasti huonolla tuulella ja miehen kanssa tulee riitoja, avioerosta puhutaan viikoittain. Odotan lapsen hoitoonmenoa, että saan edes vähän hengähdysaikaa ja taukoja tähän pahaan olooni.

Minulla vain ei ole työpaikkaa, johon palata. Siitä syystä mies ei ole voinut jäädä kotiin minun sijastani. Mutta miksi sitten olemme hoitaneet lasta kotona, vaikka itse voin näin huonosti? Hyvä kysymys, enkä oikeastaan tiedä. Ehkä olemme vain ajatelleet, että niin kuuluu tehdä. Neuvolassa on kiitelty kotihoitoa ja kannustettu jatkamaan - vaikka olen sanonut, etten kyllä itse jaksaisi. En vaan usko, että se on ollut hyvä ratkaisu.

Tsemppiä! ELämäsi palaa, kun menet töihin. Sitten koeta omistaa illat ja viikonloput lapselle ja perheelle. Hyvin perhe ja työ toisaalta tasapainottavatkin toisiaan.

jonka lapsi meni hoitoon 1vuoden 5 kuukauden ikäisenä. Töihin oli käytännössä pakko palata toisaalta taloudellisista syistä ja toisaalta siksi, että alallani työkokemus "vanhenee" nopeasti ja pitkien poissaolojen jälkeen on vaikeaa päästä töihin kiinni.



Haimme paikkaa perhepäivähoidosta, mutta päädyimmekin päiväkotiin. Ensimmäinen vuosi alkaa olemaan takanapäin ja täytyy sanoa, että päiväkodin henkilökunta on aivan ihanaa. Meidän elämäämme helpottaa myös se, että taaperon hoitoviikko on ollut 4-päiväinen.



Mä olen nauttinut kovasti siitä, että olen päässyt takaisin työelämään ja toisaalta että nyt on taloudellisesti mahdollista taas matkustaa ja elää taloudellisesti turvatumpaa elämää. Kesälomarahat vapaiksi vaihtamalla saa myös pikkuisen lisää sitä arvokasta vapaa-aikaa.



Ampukaa mut vaan, mutta olen tosi tyytäinen meidän perheemme tilanteeseen. Lapsi ei näytä päivähoidossa kärsivän, hoitajat ovat ihania ja elämä hymyilee.

Mitä pienempi lapsi sitä haavoittuvaisempi ja häiriöillä sitä kokonaisvaltaisemmat negatiiviset vaikutukset lapsen emotionaaliseen kasvuun.0-3v kehitystä voidaan verrata talon kivijalkaan. Jos hatarasti rakennettu pysyy talo huonosti pystyssä ja kaikki muutkin rakenteet ovat vaarassa luhistua.Sitten vain paikkaillaan,mutta perustaan ei enään pystytä vaikuttamaan.

Lapsen psyyke myös korjaa aiheutuneita vaurioita myöhemmissä kehitysvaiheissa. Aivan lapsellinen ajatuskin, että kaikki olisi loputtomasti ohitse kolmen ikävuoden jälkeen. En tietenkään kiistä, etteikö asialla olisi merkitystä kehityksen kannalta. Valitettavasti koti ei kaikille lapsille ole paras paikka, jos vanhemmat eivät viitsi kuitenkaan olla läsnä lapselleen, tarjota edes perushoivaa kunnolla tai sitten isommalle lapselle ei järjestetä iänmukaisia virikkeitä. Pidetään vaipoissa kolmivuotiaaksi, ei anneta lapsen opetella syömään tai pukemaan, tai jutella hänelle(ei opi puhumaan) pelkää toisia lapsia kun ei ole koskaan nähnyt ketään...jne. Näinkin voi käydä, nähty on. Kotihoito siis edellyttää myös viitseliäisyyttä.

Ruotsalaisen tutkimuksen mukaanhan pk:ssa olleet lapset olivat nopeammin kehittyneitä ja myöhemmässä elämässä paremmin menestyneitä. Kuinkas sitten tämän selität?

Uusimmat neurofysiologiset tutkimukset itse asiassa tukevat dynaamista persoonallisuudenkehtysosaamista.Ollaan jokseenkin samaa mieltä siitä että aivojen kehitys on vilkkaimmillaan 1-3 vuotiailla jolloin aivomassa kaksinkertaistuu.Lapsen emotionaaliseen kehitykseen vastaava neurologinen kehitys on riippuvainen riittävän hyvästä emotionaalisesta kasvuympäristöstä.Jos tämä puuttuu tai on hyvin puutteellinen ei tarvittavia yhteyksiä neurologisella tasolla tapahdu ja näiden korjaaminen jälkikäteen on erittäin työlästä ja usein mahdotonta.Adhd ja Asperger diagnoosejen jatkuva lisääntyminen ehkä kuvastaa juuri tilannetta Suomessa jolloin juuri taaperoikäisten tuki kasvatuskäytännössämme ei ole riittävää.

Kyseinen ruotsalaistutkimus on monella tavalla todettu epäluotettavaksi. Tämän jälkeen ollaan hyvinkin luotettavia laajoja seurantatutkimuksia lapsista jotka kasvaneet ryhmähoidossa, sekä USA:ssa että Englannissa.Jopa Unicef on viimeisessä raportissaan juuri huolissaan alle kolmevuotiaiden emotionaalisen kehityksen tuesta ryhmähoidossa.

että kun perheeseen syntyy esim. kolmas lapsi, on järkevää myydä talo ja auto pois ja muuttaa vuokralle kotihoidontuella ja toimeentulotuella elämään? Ihan vaan siksi, että kolmas lapsi saa olla 3v kotona?



Entä se isompien lasten elämä? Muuttaa pois tutulta alueelta kavereiden luota, menettää oma huone, harrastukset yms. ihan vaan se nuorimman lapsen takia?



Vai eikö saa tehdä kolmatta lasta, jos ei ole varaa jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi? Jos ei siis pysty maksamaan lainoja ja elämistä vain toisen palkalla?



Entäpä jos menettää työpaikkansa, jos jää kolmeksi vuodeksi kotiin? Tippuu siis totaalisesti kehityksen kärryiltä, ja on käytännössä mahdotonta palata samaan työhän 3v:n jälkeen? On paljon työpaikkoja, joista voi olla huoletta vaikka 10v pois ja palata vastaavaan hommaan muutaman päivän opastuksella, mutta on myös niitä töitä, joihin ei ole mitään paluuta monen vuoden poissaolon jälkeen.



Mutta ehkäpä tosiaan kaikkien pitäisi vain hankkia yksi lapsi mahdollisimman nuorena, jolloin ei ole vielä ehtinyt hankkia lainoja, ja elää se 3v yhteiskunnan elättinä...



Mä en sitä kiellä, etteikö lapselle varmasti paras paikka ole koti, mutta ei meidän lapset kovin häiriintyneiltä vaikuta nyt isompinakaan, vaikka ovatkin menneet reilu 1v:na hoitoon. Hyvin tasapainoisia lapsia on meillä, vapaa-aika vietetään yhdessä koko perheen kesken, samoin lomat. Isovanhempien ansiosta lapset ovat saaneet paljon ylimääräisiä lomia hoidossa ollessaan.

että kun perheeseen syntyy esim. kolmas lapsi, on järkevää myydä talo ja auto pois ja muuttaa vuokralle kotihoidontuella ja toimeentulotuella elämään? Ihan vaan siksi, että kolmas lapsi saa olla 3v kotona?

Entä se isompien lasten elämä? Muuttaa pois tutulta alueelta kavereiden luota, menettää oma huone, harrastukset yms. ihan vaan se nuorimman lapsen takia?

Vai eikö saa tehdä kolmatta lasta, jos ei ole varaa jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi? Jos ei siis pysty maksamaan lainoja ja elämistä vain toisen palkalla?

Entäpä jos menettää työpaikkansa, jos jää kolmeksi vuodeksi kotiin? Tippuu siis totaalisesti kehityksen kärryiltä, ja on käytännössä mahdotonta palata samaan työhän 3v:n jälkeen? On paljon työpaikkoja, joista voi olla huoletta vaikka 10v pois ja palata vastaavaan hommaan muutaman päivän opastuksella, mutta on myös niitä töitä, joihin ei ole mitään paluuta monen vuoden poissaolon jälkeen.

Mutta ehkäpä tosiaan kaikkien pitäisi vain hankkia yksi lapsi mahdollisimman nuorena, jolloin ei ole vielä ehtinyt hankkia lainoja, ja elää se 3v yhteiskunnan elättinä...

Mä en sitä kiellä, etteikö lapselle varmasti paras paikka ole koti, mutta ei meidän lapset kovin häiriintyneiltä vaikuta nyt isompinakaan, vaikka ovatkin menneet reilu 1v:na hoitoon. Hyvin tasapainoisia lapsia on meillä, vapaa-aika vietetään yhdessä koko perheen kesken, samoin lomat. Isovanhempien ansiosta lapset ovat saaneet paljon ylimääräisiä lomia hoidossa ollessaan.

Turvallisen rakastavan kasvuympäristön turvaaminen elämän alussa on se mitä lapsi tarvitsee.Vanhemman tehtävä ja vastuu on tämän toteuttaminen tavalla tai toisella.Minkälaisiin ratkaisuihin tässä perheessä päädytään vaihtelee varmasti mutta pääasia on että lapsi saa ikätasoa vastaavan tuen, ei se sen kummallisempaa ole.

kai tämä nyt on ollut tiedossakin. Valitettavasti kaikilla se ei vaan ole mahdollista. Onneksi meillä saa lapset olla kotona.