Olen lopen kyllästynyt lapsettomuudesta kärsiviin

mutta ei se ole minun vikani jos minä ja mieheni olemme kykeneviä saamaan lapsia ihan ilman yrittämsitäkin.



Saimme esikoisen ja lähipiiristämme yksi lapseton sanoi miehestäni tulevan huono isä koska hän ei kuulemma ole valmis isäksi.

He tulivat lopulta kummeiksi lapsellemme.



Kappas, aloimme odottaa toista. Esikoisemme ei ole sen jälkeen enää ole ollut oikeen mitään heille, muita kummilapsia kyllä lellitään ja hellitään mutta meidän lasta ei tarvitse huomioida. Varsinkaan kun saatiin se kolmaskin heti perään vahingossa.



Kyllä se on vaikeaa seurata vierestä kun kerta toisensa jälkeen hedelmöityshoidot epäonnistuvat mutta rajansa kaikella! Yksikään lapsia saava ei ole syypää siihen ettei joku lasta saa!



Ps. Olen sitä mieltä että kaikella on tarkoitus.

kehtasi valittaa äidillemme, kun tulin raskaaksi, että: "Miksi ei hänelle, vaan blaablaa..." Nimitti minua heti kättelyssa huonoksi äidiksi, kun kävin baareissa ja elin aika huolettomasti ennen raskautta. Nyt odotan toista, eikä olla muutamaan vuoteen oltu missään tekemisissä siskon kanssa. Ei todellakaan ole mun syy, että hän ei saa lapsia.

kaupassa entiset naapurimme joiden kanssa olimme olleet kovinkin läheisiä. Olin viimeisilläni raskaana ja VATSA OLI VALTAVA. He eivät sanallakaan kommentoineet eivätkä edes siis onnitelleet. Kovasti kertoivat omista työuristaan jne. Myöhemmin sain tietää ettei heiltä lapsen saaminen ole onnistunut...toisaalta ymmärrettävää mutta en silti tajua huonotapaisuutta ja suoranaista ylenkatsetta.

että aika moni on eläny onnensa ohi. Kun eletään sillä periaatteella että ensin koulutus, vakityö ja ok-talo pystyyn ja uus VOlvo pihaan ja SITTEN on lasten aika, niin voi olla että lapsia ei sillä iällä sitten enää tulekaan. itseäni kans ärsyttää erityisesti tämä ryhmä lapsettomia. Itsepä ovat arvojärjestyksensä valinneet ja sen mukaan eläneet. Ei se oo enää niin sanottua että 35vuotiaana tärppää. Parhaat hedelmällisyysvuodet meni sen uran luomiseen ja talon rakentamiseen.

ei,en tunne.



eiväthän ne lapsettomatkaan tunne onnea minun puolestani,että minulla on lapsia.



vuoroin vieraissa jne.....

vanhempiin naisiin, jotka kohdistavat katkeruutensa nuoriin äiteihin parjaten näitä "KUNNON pariskunnat eivät saa lapsia vaikka kuinka yrittävät ja kaikenmaailman teinit poikivat minkä kerkeävät!!!" -tyylisillä kommenteillaan. Ei ole nuorten äitien syy, jos nämä vanhemmat naiset päättivät olla hankkiutamatta raskaaksi ollessaan parhaassa hedelmällisyysiässä. Se on voi voi ja adoptiohakemus käteen!

Tunnen muutaman kohta 30-vuotiaan pariskunnan, jotka selittävät ihan pokkana, että "vielä ei ole lasten aika, kun pitää ensin elää omaa elämää".

Tunnen myös 35-vuotiaita pariskuntia, jotka kärsivät lapsettomuudesta, keskenmenoista ja lapsen kaipuusta, kalliista ja rankoista hedelmöityshoidoista.

Mielestäni niiden joiden lapsettomuus on ihan itsestä kiinni (tyyliin olisi 10 vuotta aikaisemmin voinut saada lapsen) on täysin turha itkeä asiasta yhtään.

Eriasia on se, jos nuori ihminen kärsii lapsettomuudesta.

Sanat on vain sanoja. Minä olen opetellut elämään sillä tavoin etten välitä mitä toiset sanoo tai puhuu.

Mutta olen itsekkin niin tuulella käypä ihminen että puhun asioita mitä en tarkoita jos olen vaikka väsynyt tai huonolla tuulella, niillä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa välttämättä. Ja iloisena teen samoin...



Älkää välittäkö!



Mekin muuten aloimme yrittämään lasta kun olin 22 vuotias, täytin juuri 28 kun esikoinen syntyi. Halusin olla nuori äiti mutta elämä järjesti toisin.

voivat olla aika ilkeitä. Itse tulin vahingossa raskaaksi ja todella monet perheemme sellaisista tuttavista ovat olleet suorastaan vihamielisiä minulle sen jälkeen....

Itse sain ekan lapseni seitsemäntoistavuotiaana. Ja ole hoitanut lapseni ihan ilman sossun luukkua ja isovanhempien hätistelyjä. En ole edes äitiltäni ikinä rahaa pyytänyt. Ja jos joskus on pitänyt joltain lainata, niin olen kans maksanut takasi. Ja lapset on ollu mummulassa hoidossa tasan niin usein kun mummut ovat ITSE pyytäneet saada niitä kylään. Ja koulut sain käytyä(kokiksi, hyvin arvosanoin) ja vuorkat maksettua IHAN itse. Että turha haukkua teiniäitejä. Kyllä nekin osaa jos annetaan osata eikä aina mollata!

on vähän tabuaihe.

Toisaalta empatiaa on aina jos joku kärsii, ja on hieman yksioikoista sanoa että oma vika, juna meni jo.

Toisaalta suhteuttaisin asiaa hieman, biologisen lapsen saamisen tuskaa sinällään en ole koskaan ehkä täysin käsittänyt (jääköön oma tilanteeni arvoitukseksi).



Minun on vaikea ymmärtää miksi lasta ei voisi adoptoida. On paljon lapsia jotka tarvitsevat kotia ja näitä tulee olemaan vaikka politiikassa muuta päätettäisiin.

Siksi ehkä on vaikea käsittää miksi ehdoin tahdoin yhteiskunnan tukemana käytetään hedelmöityshoitoja (joissa riskit siitä millaista jälkikasvua tulee ovat toisinaan samat kuin adoptiossa), kun lapsia kodin tarpeessa olisi jo.



Puhumattakaan sijaisperheiden tarpeesta.



Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, mutta joskus tuntuu että luonnolla tai biologialla ei ole juurikaan virkaa nykymaailmassa, kun lähes kaikki voidaan "parantaa", yhden hedelmöityshoitoklinikan mainos onkin autamme luontoa onnistumaan. Entä jos onkin niin että on syy sille, jos kaksi ihmistä eivät saa lapsia keskenään? Entä jos kumppanin olisi hyvä olla toinen? Entä jos luonto abortoi suoraan keskenmenoilla tai aloittamatta raskauksia mahdolliset epämuodostumia sisältävät yhdistelmät? (Ne siis sellaiset joista tulisi keskenmeno kuitenkin, ei siis selektiivinen abortti.)



Pakkomielteet eivät kai koskaan ole hyvästä oli asia mikä tahansa. Eniten ne kertovat meistä itsestämme jotain, mutta mitä, sen todellinen kysyminen ja siihen vastaaminen voisi olla niin vaikea asia että harva haluaa sitä tehdä, vain toteuttaa ensisijaista ajatustaan.



En tuomitse mutta perspektiivin hakeminen voisi tuoda mielekkyyttä elämään uudella tavalla. Kuinka moni meistäkin pitää vanhempia ominaan, vaikka eivät biologisesti olisikaan meille sukua, ja vain luulemme niin?

ja tulin äidiksi 33-vuotiaana. Ehdin toki hankkia koulutuksen ja vakityön tuohon mennessä (omakotitalo hankittiin vasta vähän myöhemmin mutta mökki löytyi), mutta voi, miten paljon mieluummin olisin sen lapsen ottanut. Yritys aloitettiin, kun vielä opiskelin, ja kun valmistuin ja pääsin töihin, koko palkkani hupeni lapsettomuushoitoihin.



Varmasti näyttää teistä, jotka olette tulleet helposti tai jopa vahingossa äideiksi, että olen arvojärjestykseni valinnut ja saan siitä kärsiä. Mutta minäkin uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Tätä ketjua lukiessani tajuan, että olen reilusti empaattisempi kuin keskivertomamma niitä kohtaan, joilla on elämässään hankalaa ja jotka eivät syystä tai toisesta ole saaneet hankittua sitä normielämää. Koen, että näistä vaikeuksista selviydyttyämme olen vahvempi ja parisuhteemme on vahvempi. En tunne tarvetta haukkua toisten arvojärjestystä, en sitä, minkä ikäisenä lapsensa saavat ja saavatko ekasta yrityskerrasta tai vasta vuosien päästä.



En pidä ihmisistä, jotka katkaisevat elämästään ihmissuhteita esim. lapsettomuuden vuoksi. Se on mielestäni hyvin itsekeskeistä. Mutta sen voin sanoa, että se lapsettomuuden tuska on jotain niin järkyttävää, että ennemmin yrittäisin itse tuntea jotain empatiaa kuin ruikuttaa ja valittaa täällä keskustelupalstalla, miten en voi saada tarpeeksi tukea tältä lapsettomalta omalle onnelleni. Oletteko te itse vasta todella onnellisia lapsistanne, jos saatte sen lapsettoman nöyränä ihailemaan teitä ja perhettänne? Se, että joku naapuri ei kykene onnittelemaan tai kommentoimaan raskautta on aika pientä siihen nähden, että se naapuri saattoi juuri tulla kaavinnasta ties kuinka monennen keskenmenon jälkeen tai pankista ottamasta lainaa, jotta hoitoja voidaan jatkaa. Sen sijaan ilkeät kommentit lapsettomaltakin ovat vain huonoa käytöstä eikä niitä tietenkään tarvitse sietää, jos tuntuu, että ne kommentit eivät pursua tuskasta vaan silkasta kateudesta. Minä tosin ymmärtäisin senkin tiettyyn rajaan asti.



Sen sijaan minun on vaikea ymmärtää täällä kommentteja parhaasta hedelmällisyysiästä ja uran tekemisestä ikään kuin se valinta olisi syypää lapsettomuuteen tai ikään kuin se lapseton olisi valinnut sen lapsettomuuden kehtaamalla opiskella ja hankkia uran. Miten nuorena minunkin olisi pitänyt niitä lapsia alkaa yrittää tehdä? Kun nimittäin tapasin sen puolisonkin vasta vähän päälle 20-vuotiaana. Tämä kommentointi on vähän samantasoista kuin esim. se, että avioero on jokaisen omaa syytä. Mitäs on menty nuorina naimisiin ja heti hankittu siihen pari lasta? Tietäähän nyt tahvokin, että siinä on valmis katastrofi ja sitten yh:nä valitetaan ja ruikutetaan, kun ei ole kunnon työtä eikä koulutusta eikä enää miestäkään. PItäisihän nyt sen tajuta, että se juna meni jo? Aivosolut alkavat surkastua hiljalleen 15-vuotiaasta lähtien ja 25-vuotiaana alkaa lopullinen surkastuminen. Ei sen jälkeen enää pysty kunnolla opiskelemaan. Itse ovat nämä eronneet, työttömät yh:t arvojärjestyksensä valinneet. Ei se ole meidän muiden vika, joilla on ura, puoliso ja ehjä ydinperhe, turha siis meille on ruikuttaa elämän vaikeutta...

Kyse on tässä tapauksessa empatiasta. Siitä, että kykenet ymmärtämään, että heillä on valtava kiukku, raivo, viha, ahdistus tai mikä tahansa kamala tunne siitä, että toiveesta ja kaikesta jakamattomasta rakkudesta huolimatta, lasta ei voi saada. Se ei poista kuitenkaan sinun oikeuttasi olla onnellinen lapsestasi. Ei lapsettomuuden tuskalla, kiukuttelulla ja pahoilla sanoilla kuitenkaan tarkoiteta sulle ja äitiydellesi mitään pahaa. Tuska siitä, ettei rakastamaansa omaa lasta voi koskaan saada, on niin suuri, että pahimmissa tilanteissa käyttäytymistavat ei ole aina kovin järkeviä. Katreruutta varmasti, mutta eikö kuitenkin aiheesta?

:/ Tämän olen tiedostanut ja aikani oikeuttanutkin heille, mutta olen menettänyt haluni suhtautua heihin empaattisesti niin monen heistä tarkkaillessa silmätikuikseen ottamiensa teiniäitien/nuorten äitien toimintaa ja arvostellessa näitä. Vedetään hernettä nenään pienimmästäkin "virheestä" ja ollaan koko ajan niin vakuuttuneita siitä, että MINÄ olisin niin paljon parempi äiti kuin tuo kakara.

Minä en ole koskaan voinut ymmärtää tuota omasta lapsettomuudesta johtuvan katkeruuden näyttämistä muille. Minusta se on törkeää, eikä siihen ole mitään oikeutusta vaikka kuinka kärsisi lapsettomuudesta. Tuollaiset katkeroituneet päänaukojat pilaavat lapsettomien maineen.

Ja tiedän mistä puhun, minulta poistettiin munasarjat isojen cystadenoma-kasvainten takia 24-vuotiaana. Ja sitäkin ennen minussa oli varmaan jotain vikaa, koska lopetin ehkäisyn mennessäni naimisiin 20-vuotiaana. Sain lapsen vihdoin 37-vuotiaana luovutetulla munasolulla.

Minulla oli kyllä tuonkaltaisia katkeria ajatuksia päässä, ja paljon muutakin, pääsääntöisesti itseäni mollaavia. Mutta koskaan ei olisi tullut mieleenkään kohdistaa niitä naisiin jotka pystyvät raskautumaan normaalisti.Purin ajatuksiani joko muille lapsettomudesta kärsiville, tai sitten netissä lapsettomien palstoilla. Kuuluin myös lapsettomien yhdistykseen.

Kärsi siis lapsettomuudesta tai ei, minusta naisen sosiaalisessa älyssä on jotain pahasti vialla, jos täytyy oman katkeruutensa vuoksi alkaa avautua täysin syyttömille.

Minä en laittanut välejä siskoon poikki, se oli hänen päätös. Kaipaan häntä ja olisin halunnut lapseni kummiksi, mutta se ei vaan onnistunut.



Se on kamalaa, että se minun raskaus oli niin kova paikka, kun hänellä kuitenkin on lapsellisia ystäviä ja tietääkseni yksi kummilapsikin.



Olen pahoillani hänen lapsettomuudestaan, mutta se viha jolla hän hyökkäsi minua vastaan ensimmäistä odottaessani, satutti mua, enkä sen kummempaa sääliä pysty tuntemaan.

Ensin yrität viisi vuotta saada lasta hoidoilla ja se ei onnistu. Luonto yrittää jotain kertoa?

Sitten kun hoidoista on luovuttu ja olet siirtynyt adoptio-jonoon, tulet raskaaksi. Luonto vittuilee?

Suututan tällä kommentilla monet. Tiedän. Mutta jos ei lasta saa niin komppaan tuota että -kaikella on tarkoitus- luonto on hoitanu asian niin että, joka ei luonnollisesti lasta saa, niin sen EI kuulu sitä saaha. Anteeksi.

"Samaa aikaa kaikenmaailman huonosti koulutetut yksinhuoltajat lisääntyvät kuin sienet sateella. Ei se ihmislaji tällä tapaa jalostu."



Toisaalta, oletko sitä mieltä että korkeastikoulutetut ovat jotenkin parempia ihmisiä kuin vähemmän koulutetut? Oksettava ajattelutapa.



Itselläni on kolme korkeakoulututkintoa ettei tarvitse kommentoida että "joku yh-lähäri siellä huutelee ja en ole edes yh vaan naimisissa.

No onhan se toisaalta aivan totta, että tässä maassa aivan väärät ihmiset lisääntyvät. Fiksut ja korkeasti koulutetut ihmiset jättävät lisääntymisensä liian myöhäksi. Samaa aikaa kaikenmaailman huonosti koulutetut yksinhuoltajat lisääntyvät kuin sienet sateella. Ei se ihmislaji tällä tapaa jalostu.

on vähän tabuaihe.

Toisaalta empatiaa on aina jos joku kärsii, ja on hieman yksioikoista sanoa että oma vika, juna meni jo.

Toisaalta suhteuttaisin asiaa hieman, biologisen lapsen saamisen tuskaa sinällään en ole koskaan ehkä täysin käsittänyt (jääköön oma tilanteeni arvoitukseksi).

Minun on vaikea ymmärtää miksi lasta ei voisi adoptoida. On paljon lapsia jotka tarvitsevat kotia ja näitä tulee olemaan vaikka politiikassa muuta päätettäisiin.

Siksi ehkä on vaikea käsittää miksi ehdoin tahdoin yhteiskunnan tukemana käytetään hedelmöityshoitoja (joissa riskit siitä millaista jälkikasvua tulee ovat toisinaan samat kuin adoptiossa), kun lapsia kodin tarpeessa olisi jo.

Puhumattakaan sijaisperheiden tarpeesta.

Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, mutta joskus tuntuu että luonnolla tai biologialla ei ole juurikaan virkaa nykymaailmassa, kun lähes kaikki voidaan "parantaa", yhden hedelmöityshoitoklinikan mainos onkin autamme luontoa onnistumaan. Entä jos onkin niin että on syy sille, jos kaksi ihmistä eivät saa lapsia keskenään? Entä jos kumppanin olisi hyvä olla toinen? Entä jos luonto abortoi suoraan keskenmenoilla tai aloittamatta raskauksia mahdolliset epämuodostumia sisältävät yhdistelmät? (Ne siis sellaiset joista tulisi keskenmeno kuitenkin, ei siis selektiivinen abortti.)

Pakkomielteet eivät kai koskaan ole hyvästä oli asia mikä tahansa. Eniten ne kertovat meistä itsestämme jotain, mutta mitä, sen todellinen kysyminen ja siihen vastaaminen voisi olla niin vaikea asia että harva haluaa sitä tehdä, vain toteuttaa ensisijaista ajatustaan.

En tuomitse mutta perspektiivin hakeminen voisi tuoda mielekkyyttä elämään uudella tavalla. Kuinka moni meistäkin pitää vanhempia ominaan, vaikka eivät biologisesti olisikaan meille sukua, ja vain luulemme niin?

Adoptio on prosessi, joka vaatii henkisesti paljon eikä sovi rikkinäiselle ja omaa identiteettiän hakevalle ihmiselle, joka kamppailee oman vartalonsa kyvyttömyyden kanssa. Olen monesti ihmetellyt, miten ihmiset noin yksioikoisesti tarjoavat sitä ratkaisuksi miettimättä lainkaan, miksi itse ovat valinneet sen biologisen äitiyden. Ihan samoja asioita siinä on mietittävä, eikä se lapsettomuus automaattisesti synnytä tasapainoista adoptiovanhempaa, jos sitä lapsettomuuden kipuilua ei ole ensin saanut hallintaansa.

Sen lisäksi adoptiojonot ovat pitkät ja sitä lasta saa odottaa vuosia. Pettymyksiä riittää tällekin tielle esim. ystäväni yritti adoptiota 20 vuotta sitten ja se kaatui tämän ystäväni perussairauteen, diabetekseen, vaikka samaan aikaan hänen diabetes-siskonsa sai adoptoida. Sielläkin pitää olla valmis taistelemaan ja pitämään puolensa, kestämään valtavia pettymyksiä ja pitkiä odotusaikoja, ja jo yhden mankelin läpikäyneellä ei ehkä ole niitä voimavaroja jäljellä vielä tähänkin.

Tiedän myös yhden pariskunnan, joka vielä adoptiojonossa ollessaan päätti perua ja siirtyä takaisin lapsettomuushoitoihin, koska se odotusaika ja epämääräisyys raastoi liikaa hermoja.

On aika paljon vaatia lapsettomilta ottaa vastuuta maailman kaltoin kohdelluista lapsista, kun itse ei sekuntiakaan mieti, mikä oikeus itsellään on hankkia niitä biologisia lapsia tuosta vaan edes mitään harkitsematta. Ihan samalla tavalla jokainen meistä voisi miettiä sitä adoptiota vaihtoehtona, ei kai sitä voida pitää minään kriteerinä, kuinka helposti niitä biologisia lapsia pystyy tehtailemaan. Ennemminkin näkisin niin, että sellaiset vanhemmat, jotka eivät joudu kipuilemaan lapsettomuuden kanssa, olisivat henkisesti ainakin tarpeeksi vahvoja taistelemaan adoptiojonossa. Minustakin perspektiivin hakeminen tuo elämään mielekkyyttä. On helppo heittää se ensimmäinen kivi, kun ei itse tarvitse miettiä näitä ratkaisuja ja vaihtoehtoja hetkeäkään. Meille kaikille tosin tekisi hyvää joutua miettimään.

Suututan tällä kommentilla monet. Tiedän. Mutta jos ei lasta saa niin komppaan tuota että -kaikella on tarkoitus- luonto on hoitanu asian niin että, joka ei luonnollisesti lasta saa, niin sen EI kuulu sitä saaha. Anteeksi.

Suututan tällä kommentilla monet. Tiedän. Mutta jos ei lasta saa niin komppaan tuota että -kaikella on tarkoitus- luonto on hoitanu asian niin että, joka ei luonnollisesti lasta saa, niin sen EI kuulu sitä saaha. Anteeksi.

Saako syöpään sairastunut käyttää "luonnottomia" lääkkeitä? Saako sydänsairas mennä ohitusleikkaukuseen? Saako pienelle lapselle ottaa siirtosydän, kun oma sydänlihas surkastuu?

Mikä on luonnollisen ja luonnottoman raja? Eikö tähän suureen suunnitelmaan kuulu se, että käytetään kaikki mahdolliset keinot ja vasta sitten mietitään, että tällä on jokin tarkoitus? Näin ainakin minä asian ajattelen.

Mutta toki ne, joiden ei tarvitse tällaisten asioiden kanssa painia omassa elämässään, ovat juuri niitä, joilla on näitä yksinkertaistettuja kommentteja. Kannattaa oikeasti miettiä asia loppuun asti.

Minullakin on kokemuksia siitä, että olen saanut lapsettomien vihat päälleni, koska itse olen äiti. Onneksi lähipiirissä pitkään lapsettomuudesta kärsinyt nainen ehti saada kaksoset hoitojen avulla ennen kuin minä sain oman lapseni. Olisi varmaankin välit menneet poikki, jos minä ja mieheni olisimme saaneet lapsen ennen heitä.

En voi ymmärtää tuota katkeruutta. Aina äideiltä odotetaan empatiakykyä lapsettomia kohtaan, mutta missä on lapsettomien empatia äitejä kohtaan? Miksi lapsettomat eivät osaa iloita toisten onnesta?

Olen todellakin painiskellut tämän kysymyksen kanssa ja yritän ymmärtää. Kamalan vaikeaa on ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka ovat läpeensä katkeria minun onnestani.

Sitten kun lapseton saa lapsen, katkeruus ei tunnu häviävän minnekään.

Miksi minun pitää pyytää anteeksi omaa äitiyttäni? Siksi, että sukusoluni toimivat niinkuin biologian kirjassa?

Lähipiirin lapseton nainen ei kyennyt kulkemaan kadulla samaa puolta, jos lapsia tuli vastaan. Millaisia äitejä näistä lapsettomuuden traumatisoineista katkerista naisista oikein tulee?