Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde ei aina ole pelkkää onnea - kertokaa niistä puolista!
19.05.2011 |
Kun ystävät kysyy vastaan että joo, meillä menee oikein hyvin ja olen oikein onnellinen. Mutta totuus on se, että olen monesti pettynyt, vihainen tai vaan surullinen tuolle miehelle ja tähän meidän suhteeseen joka ei ole täydellinen. Ulospäin me olemme täydellisiä. Mutta kahdestaan meillä on isoja vääntöjä. Välillä haaveilen siitä kuinka helppoa olis olla vaan yksin. Onko muilla tällaista? Kertokaa niistä huonoista puolista ja miksi jaksatte kaikesta huolimatta pysyä yhdessä?
Kommentit (55)
Aika kattavasti on koko kurjuuden kirjo edustettuna. Minusta liiankin hyvin. Voisi vaihteeksi kertoa onnestakin, mutta toisaalta "kell onni on"... ;)
t: 19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun ei yksittäisenkään ihmisen elämä ole kuin hetkellisesti onnea. Kun kaksi erillistä ihmistä muodostaa suhteen, mahtuu siihen hyvien hetkien lisäksi koko muu tunneskaala.
Omat aiemmat pettymykset, odotukset, turhaumat ja ristiriidat yhdistettynä sen toisen osapuolen vastaavien tunteitten kanssa.
Hyvä on muistaa, että muutokset lähtevät aina itsestä ja se puoliso pysyy samana, vaikka kuinka yrittäisimme muokata sitä.
Puolitiehen pitää tulla vastaan, kestää toisen ikävät puolet ja olla armollinen myös itselle.
ja pääsin kotoa pois ja mulla on nyt 8 tuntia per päivä aikaa jollekin mielenkiintoiselle, eikä tarvi vaan siivota ja passata.
Meillä menee hyvin, kunhan en vaadi mieheltä mitään. Hyväksyn siis sen, että hän makaa töistä tultuaan sohvalla, katselee telkkua, on tietokoneella tai pelaa. Silloin hän on hyväntuulinen, eikä mies ikinä arvostele mua mistään tai valita mulle mistään mitä mä teen tai olen tekemättä. Se on tavallaan hänen paras puolensa, saan olla ihan oma itseni, mies hyväksyy ja rakastaa mua juuri tällaisena.
Mutta siis se etten vaadi mieheltä mitään, koskee sitten ihan kaikkea. Siivousta, omien jälkien korjaamista, lastenhoitoa (tämä tosin helpottunut nyt kun pieninkin on jo melko iso, mies viettää kyllä isompien kanssa hyvin aikaa ja ottaa heitä mukaan harrastuksiinsa, jotta mä saan omaa aikaa, mutta kun lapset olivat vauvoja tai pieniä, ei miehestä mitään apua herunut).
Mieheltä ei myöskään voi vaatia keskustelua. Hän ei kertakaikkiaan osaa. Voidaan puhua päivän hauskoista sattumuksista, kauppalistoista, lasten jutuista, naapurien ja kavereiden kuulumisista mutta jos kaipaisin puhua yhtään syvällisimmistä jutuista, se ei onnistu. Ei mitenkään, ei kertaakaan. Pikkuhiljaa olen hyväksynyt sen. Mies elää vain tässä hetkessä. Tavallaan se on hyvä. Tavallaan ei.
Mies ei muutenkaan kanna huolta mistään, mä olen se joka hoitaa kaikki asiat, huolehtii että lapset ehtii kouluun, saa terveellistä syötävää (tai ylipäänsä syötävää) kokeissa on huoltajan allekirjoitus, käyn vanhempainilloissa, varaan ja huolehdin kaikki neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, harrastukset, ja myös kuskaan niihin.
Kodin siivouksesta huolehdin täysin. Mies satunnaisesti pesee konellisen pyykkiä tai tyhjentää astianpesukoneen, JOS olen jaksanut ensin siitä monta kertaa sanoa ja sen jälkeen mennyt viereen huutamaan ja repimään miestä ylös sohvalta että tekee asian. Enää en yleensä jaksa vaan teen itse. Se on loppujenlopuksi helpompaa.
Lapset onneksi olen saanut opetettua siivoamaan jälkensä ja tekemään kotitöitä, vaikka mies omalla esimerkillään sabotoi tätäkin kasvatustyötä. Ylipäänsä kyllä kaikki kasvatustyö on mun harteilla. Käytöstapojen opettaminen, toisten ihmisten huomioiminen.. miestäkin olen joutunut kasvattamaan, esim. alkuaikoina käytiin kovaa vääntöä siitäkin aiheesta, että mies tahtoi lähteä häihin yms. juhliin verkkareissa ja puku oli muka niin hankala ja "turha", nykyään hänkin pukee jo puvun juhliin ihan ilman rutinoita, kun olen jaksanut tarpeeksi vaatia.
Kärjistettynä ehkä voisin sanoa, että mies on kuin yksi lapsi lisää. Se on suhteemme huono puoli. Mies on kuitenkin välillä ihan hauskaa ja rentouttavaa seuraa, kuten lapset yleensäkin, heh :)
ja pääsin kotoa pois ja mulla on nyt 8 tuntia per päivä aikaa jollekin mielenkiintoiselle, eikä tarvi vaan siivota ja passata. Meillä menee hyvin, kunhan en vaadi mieheltä mitään. Hyväksyn siis sen, että hän makaa töistä tultuaan sohvalla, katselee telkkua, on tietokoneella tai pelaa. Silloin hän on hyväntuulinen, eikä mies ikinä arvostele mua mistään tai valita mulle mistään mitä mä teen tai olen tekemättä. Se on tavallaan hänen paras puolensa, saan olla ihan oma itseni, mies hyväksyy ja rakastaa mua juuri tällaisena. Mutta siis se etten vaadi mieheltä mitään, koskee sitten ihan kaikkea. Siivousta, omien jälkien korjaamista, lastenhoitoa (tämä tosin helpottunut nyt kun pieninkin on jo melko iso, mies viettää kyllä isompien kanssa hyvin aikaa ja ottaa heitä mukaan harrastuksiinsa, jotta mä saan omaa aikaa, mutta kun lapset olivat vauvoja tai pieniä, ei miehestä mitään apua herunut). Mieheltä ei myöskään voi vaatia keskustelua. Hän ei kertakaikkiaan osaa. Voidaan puhua päivän hauskoista sattumuksista, kauppalistoista, lasten jutuista, naapurien ja kavereiden kuulumisista mutta jos kaipaisin puhua yhtään syvällisimmistä jutuista, se ei onnistu. Ei mitenkään, ei kertaakaan. Pikkuhiljaa olen hyväksynyt sen. Mies elää vain tässä hetkessä. Tavallaan se on hyvä. Tavallaan ei. Mies ei muutenkaan kanna huolta mistään, mä olen se joka hoitaa kaikki asiat, huolehtii että lapset ehtii kouluun, saa terveellistä syötävää (tai ylipäänsä syötävää) kokeissa on huoltajan allekirjoitus, käyn vanhempainilloissa, varaan ja huolehdin kaikki neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, harrastukset, ja myös kuskaan niihin. Kodin siivouksesta huolehdin täysin. Mies satunnaisesti pesee konellisen pyykkiä tai tyhjentää astianpesukoneen, JOS olen jaksanut ensin siitä monta kertaa sanoa ja sen jälkeen mennyt viereen huutamaan ja repimään miestä ylös sohvalta että tekee asian. Enää en yleensä jaksa vaan teen itse. Se on loppujenlopuksi helpompaa. Lapset onneksi olen saanut opetettua siivoamaan jälkensä ja tekemään kotitöitä, vaikka mies omalla esimerkillään sabotoi tätäkin kasvatustyötä. Ylipäänsä kyllä kaikki kasvatustyö on mun harteilla. Käytöstapojen opettaminen, toisten ihmisten huomioiminen.. miestäkin olen joutunut kasvattamaan, esim. alkuaikoina käytiin kovaa vääntöä siitäkin aiheesta, että mies tahtoi lähteä häihin yms. juhliin verkkareissa ja puku oli muka niin hankala ja "turha", nykyään hänkin pukee jo puvun juhliin ihan ilman rutinoita, kun olen jaksanut tarpeeksi vaatia. Kärjistettynä ehkä voisin sanoa, että mies on kuin yksi lapsi lisää. Se on suhteemme huono puoli. Mies on kuitenkin välillä ihan hauskaa ja rentouttavaa seuraa, kuten lapset yleensäkin, heh :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä parisuhde on valinta, jolla ei rakkauden kanssa ole mitään tekemistä, paitsi silloin alussa. Sen jälkeen on kyse kumppanuudesta, siitä pystyykö sietämään toista ihmistä elämässään, joka taas on aika pitkälti itsestä kiinni ja omasta suvaitsevaisuudesta. Minä keskeiset ihmiset eroavat helposti kun toinen ei tehnytkään onnelliseksi.
niitä kun ei rakastuneena edes huomaa. Ja se että toinen käyttää alkoholia lähes joka viikonloppu, se ärsyttää.
Ja toinen asia on että kaipaa välillä enemmän aikaa olla ihan yksin, mitä ei perheellisenä juurikaan ole.
No, yhdessä jaksaa olla, koska tietää että jos eroaisi ja menisi uuteen suhteeseen, niin sama olisi myöhemmin edessä kuitenkin (että toisen jotkut tietyt piirteet häiritsee). Kun kukaan ei ole täydellinen. Lisäksi olisi aika kurjaa lapsia kohtaan rikkoa perhe niin pikkuasioiden vuoksi. Heillä on oikeus perheeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä parisuhde on valinta, jolla ei rakkauden kanssa ole mitään tekemistä, paitsi silloin alussa. Sen jälkeen on kyse kumppanuudesta, siitä pystyykö sietämään toista ihmistä elämässään, joka taas on aika pitkälti itsestä kiinni ja omasta suvaitsevaisuudesta. Minä keskeiset ihmiset eroavat helposti kun toinen ei tehnytkään onnelliseksi.
suvaitsevalta ja kypsältä.
t. eräs ketjua lueskellut
Koen elämäni siinä aika täydelliseksi < 3
muttei sitä täällä saisi kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
paras oivallus on se, josta luin myös "Eat, Pray Love" -kirjailija Elizabeth Gilbertin kirjasta Committed.
Nimittäin se, että iso syy moniin epätyydyttäviin suhteisiin saattaa olla se, että nykyään länsimaiset naiset odottaa puolisoltaan täydellisyyttä ja sitä, että kumppani voi vastata naisen kaikkiin mahdollisiin tarpeisiin ja tietää mitä ne ovat.
Eli ei siis kannata "vaatia" kaikkien tarpeiden ja onnellisuuden syntymistä mieheltä, sehän on oikeasti tosi hullu ajatus.
Esimerkiksi omat ystävät ovat tosi tärkeitä kaikissa keskusteluissa, ei mun tarvitse odottaa välttämättä mieheltä sellaista syvällistä keskustelua yms. Ystävättärien kanssa voidaan jakaa yhdessä asioita, jotka mietittytävät, ei niitä tarvitse ärtyneen miehen kuormaksi laittaa.
Tavallaan se, että etsin omia mielenkiinnon kohteita ja harrastuksia suhteen ulkopuolelta (en siis puhu mistään pettämisestä tms.) auttaa jaksamaan omassa suhteessa. Monissa asioissa on itsekin tultava vastaan ja mietittävä assiaa toisenkin näkökulmasta, ei voi vaan itse vaatia ja odottaa kaikkea.
juuri sellaisena kuin rakkaus todellisuudessa esiintyy. Se on pelottavaa yhteenkasvamista, jolloin myös ero on pelottava ajatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on aina n. 4-7 päivää kerrallaan rauhallista. Justiinsa sen verran kun on kiire ja odotetaan vapaapäivää. Sitten kun viikkovapaa tulee, niin sitten yleensä on aikaa ja se menee tappeluun ja mykkäkouluun.
Mun ei ole helppoa puhua tunteista tai asioista ja mies käy päälle kuin yleinen syyttäjä "keskustellaan" "keskustellaan" se hokee. Ei asiat muutu keskustelemalla, enkä siis halua keskustelle ja lätistä.
Meillä on yksi iso ongelma joka varjostaa kaikkia muita asioita ja siihen ei oikein kompromissiä saa aikaiseksi. Jompikumpi joutuu aina taipumaan. Se on asuinpaikka. Ollaan ihan eripuolilta Suomea ja täysin eri kulttuureista, niimpä kumpikin on onneton toisen tykkäämässä paikassa ja kulttuurissa.
Molempia pelottaa ero, sillä ei haluta erota. Miestä pelottaa ero vielä enemmän kuin minua, koska erossa minä luonnollisesti saisin lapset ja ne asuisivat minun osassa Suomea ja minun kulttuurissa.
Sukulaisissa käydään hymyilemässä säännöllisesti kuten muutkin. Ei me ongelmista huudella. Mies kyllä itkee nykyisen asuinpaikan kauheutta about kaikille vastaantuleville :) mutta suhteen kulissit on kunnossa.
en jaksaisi kasvattaa lapsia yksin??kuule,ei se parisuhde tarkoita sitä että lapsilla on 2 kasvattajaa.itsellä 2 lasta ja suhteessa,silti mun vastuulla kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en jaksaisi kasvattaa lapsia yksin??kuule,ei se parisuhde tarkoita sitä että lapsilla on 2 kasvattajaa.itsellä 2 lasta ja suhteessa,silti mun vastuulla kaikki.
tavalla tai toisella. Meillä on kaksi kasvattajaa ja juu, en jaksaisi kasvattaa yksin. Pakon edessä olisi pakko, mutta TIEDÄN, etten olisi hyvä kasvattaja.
ja pääsin kotoa pois ja mulla on nyt 8 tuntia per päivä aikaa jollekin mielenkiintoiselle, eikä tarvi vaan siivota ja passata. Meillä menee hyvin, kunhan en vaadi mieheltä mitään. Hyväksyn siis sen, että hän makaa töistä tultuaan sohvalla, katselee telkkua, on tietokoneella tai pelaa. Silloin hän on hyväntuulinen, eikä mies ikinä arvostele mua mistään tai valita mulle mistään mitä mä teen tai olen tekemättä. Se on tavallaan hänen paras puolensa, saan olla ihan oma itseni, mies hyväksyy ja rakastaa mua juuri tällaisena. Mutta siis se etten vaadi mieheltä mitään, koskee sitten ihan kaikkea. Siivousta, omien jälkien korjaamista, lastenhoitoa (tämä tosin helpottunut nyt kun pieninkin on jo melko iso, mies viettää kyllä isompien kanssa hyvin aikaa ja ottaa heitä mukaan harrastuksiinsa, jotta mä saan omaa aikaa, mutta kun lapset olivat vauvoja tai pieniä, ei miehestä mitään apua herunut). Mieheltä ei myöskään voi vaatia keskustelua. Hän ei kertakaikkiaan osaa. Voidaan puhua päivän hauskoista sattumuksista, kauppalistoista, lasten jutuista, naapurien ja kavereiden kuulumisista mutta jos kaipaisin puhua yhtään syvällisimmistä jutuista, se ei onnistu. Ei mitenkään, ei kertaakaan. Pikkuhiljaa olen hyväksynyt sen. Mies elää vain tässä hetkessä. Tavallaan se on hyvä. Tavallaan ei. Mies ei muutenkaan kanna huolta mistään, mä olen se joka hoitaa kaikki asiat, huolehtii että lapset ehtii kouluun, saa terveellistä syötävää (tai ylipäänsä syötävää) kokeissa on huoltajan allekirjoitus, käyn vanhempainilloissa, varaan ja huolehdin kaikki neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, harrastukset, ja myös kuskaan niihin. Kodin siivouksesta huolehdin täysin. Mies satunnaisesti pesee konellisen pyykkiä tai tyhjentää astianpesukoneen, JOS olen jaksanut ensin siitä monta kertaa sanoa ja sen jälkeen mennyt viereen huutamaan ja repimään miestä ylös sohvalta että tekee asian. Enää en yleensä jaksa vaan teen itse. Se on loppujenlopuksi helpompaa. Lapset onneksi olen saanut opetettua siivoamaan jälkensä ja tekemään kotitöitä, vaikka mies omalla esimerkillään sabotoi tätäkin kasvatustyötä. Ylipäänsä kyllä kaikki kasvatustyö on mun harteilla. Käytöstapojen opettaminen, toisten ihmisten huomioiminen.. miestäkin olen joutunut kasvattamaan, esim. alkuaikoina käytiin kovaa vääntöä siitäkin aiheesta, että mies tahtoi lähteä häihin yms. juhliin verkkareissa ja puku oli muka niin hankala ja "turha", nykyään hänkin pukee jo puvun juhliin ihan ilman rutinoita, kun olen jaksanut tarpeeksi vaatia. Kärjistettynä ehkä voisin sanoa, että mies on kuin yksi lapsi lisää. Se on suhteemme huono puoli. Mies on kuitenkin välillä ihan hauskaa ja rentouttavaa seuraa, kuten lapset yleensäkin, heh :)
olen varmaan itsekäs ja kykenemätön parisuhteeseen, koska odotan enemmän
en jaksaisi kasvattaa lapsia yksin??kuule,ei se parisuhde tarkoita sitä että lapsilla on 2 kasvattajaa.itsellä 2 lasta ja suhteessa,silti mun vastuulla kaikki.
meillä lapsilla on kaksi kykenevää huoltajaa, isä ja äiti, jotka ihan tasavertaisina juolihtivat heistä.
Olet pässi jos tuollaiseen suostut.
mutta on niitä ongelmia meilläkin: minä kärsin haluttomuudesta, siis todella kärsin enkä ole muuten vaan haluamatta. Miehelle se ei kuulemma ole ongelma kun seksiä on sentään pari kertaa kuussa, mutta itse haluaisin haluta enemmän. Mies haluaa seksiä usein, mutta ei koskaan painosta tai vonkaa.
Miehen ongelma on sitten se, että hänen lapsuudenkodissaan ongelmia ei selvitetty vaan kaikki riidat jätettiin ilmaan, anteeksi ei pyydetty. Ei vieläkään. Olen joutunut kaivamaan anteeksipyynnön miehestä niin monta kertaa etten edes tiedä... mutta onneksi meillä pahimmatkin riidat kestää korkeintaan yön yli ja aamulla saadaan jonkinlainen sopu aikaan.
Itse olen oppinut tämän suhteen aikana sen, että anteeksi kannattaa joskus pyytää vaikka suurin osa riidan syystä olisikin miehessä. Kun itse pyytää ensin anteeksi, on helppo suloisesti ilmaista miehelle että hänenkin kannattaisi miettiä omaa osuuttaan ;) Eli kokonaan ei tarvitse nöyrtyä, ja järkevä saa olla.
Niin ja meidän elämän parhaat puolet... Se helppous. Elämä on tuon miehen rinnalla niin ihanan helppoa ja yksinkertaista ettei ole tosikaan. Hän tekee oman osuutensa kotitöistä, tietää miten asiat korjataan ja asennetaan ja on lisäksi hyvä kokki. Miehelläni on syvä vastuuntunto eikä hän ikinä jätä minua pulaan millään lailla. Syvällisiä keskusteluja meillä ei juurikaan ole, mutta niitä varten voin piipahtaa siskoni luona parinsadan metrin päässä :D
Aika kattavasti on koko kurjuuden kirjo edustettuna. Minusta liiankin hyvin. Voisi vaihteeksi kertoa onnestakin, mutta toisaalta "kell onni on"... ;)