Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde ei aina ole pelkkää onnea - kertokaa niistä puolista!
19.05.2011 |
Kun ystävät kysyy vastaan että joo, meillä menee oikein hyvin ja olen oikein onnellinen. Mutta totuus on se, että olen monesti pettynyt, vihainen tai vaan surullinen tuolle miehelle ja tähän meidän suhteeseen joka ei ole täydellinen. Ulospäin me olemme täydellisiä. Mutta kahdestaan meillä on isoja vääntöjä. Välillä haaveilen siitä kuinka helppoa olis olla vaan yksin. Onko muilla tällaista? Kertokaa niistä huonoista puolista ja miksi jaksatte kaikesta huolimatta pysyä yhdessä?
Kommentit (55)
Mun mielestä parisuhde on valinta, jolla ei rakkauden kanssa ole mitään tekemistä, paitsi silloin alussa. Sen jälkeen on kyse kumppanuudesta, siitä pystyykö sietämään toista ihmistä elämässään, joka taas on aika pitkälti itsestä kiinni ja omasta suvaitsevaisuudesta. Minä keskeiset ihmiset eroavat helposti kun toinen ei tehnytkään onnelliseksi.
On aika lapsellista uskoa että rakkaus kestää joka hetki ikuisesti. Moni sanoo rakkaudeksi sitä että ollaan kumppaneita ja tullaan toimeen. Sitä voisi verrata vaikka työkaveriin jonka kanssa tulee toimeen ihan ok, mutta eihän sitä sanota että siinä suhteessa olisi kyse rakkaudesta (ellei sitten ole jotain romanssia menossa). Entä jos harrastetaan seksiä. Tarkoittaako se että suhteessa on automaattisesti rakkautta? Ei tarkoita, samoin kuin sekään jos suhteessa ei ole seksiä. Hyvä parisuhde ja avioliitto perustuu pitkälti järkeen ja kohteliaaseen ja toisen huomioon ottavaan käytökseen kun rakastumisvaihe on väistynyt.
Itse olen ollut mieheni kanssa 13 vuotta. Joskus 4-5 vuoden kohdalla alkoi tunteet haalistumaan (ne "en voi elää ilman sinua jossei nähdä pariin päivään"-tunteet). En sano että näin on joka suhteessa. Ne joilla rakkaus kukoistaa viel 15 vuoden päästä voivat onnitella itseään.
Suurin osa ottaa järjen käteen parisuhteen jatkamisen suhteen kun suuret tunteet on haihtuneet ja onnittelevat itseään että on tehnyt ihan ok valinnan jos eivät ole valinneet mitään sohvaperunaa vaikka se alussa olisikin ollut niin hellyyttävä piirre kun hoivavietti oli suurimmillaan.
Suurin osa avioliitoista on sellaisia että ei mene loistavasti mutta ei nyt ihan kauheatakaan ole. Ja se keskivaihe on ihan hyvä valinta, toki kukaan ei kiellä etteikö omaa suhdetta voisi yrittää parantaa :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuitenkin eri ratkaisuun. Ei kaikille yh-tilanne ole parempi kuin ehjä perhe + huono parisuhde, vaikka sinulle näin olisikin. Vaakakupissa on paljon paljon erilaisia asioita, joita punnitaan tarkalleen. Vaikka meilläkään ei mene upeasti eikä koskaan tule menemäänkään, näin on meille molemmille ja koko perheelle parempi (kun niitä lapsiakin on 4). Ero tekisi molempien elämästä erittäin hankalaa ja tuskallista, kuten myös lasten elämästä. Näin meillä, muilla ehkä muuten. Mutta ymmärrän molempia tilanteita.
Olen niin tyytyväinen elämääni näin yh:na. Joskus, harvoin kaipaan aikuista seuraa, lähinnä silloin kun täytyy tehdä suuria päätöksiä (muutto, päiväkodin valinta jne.). Vain unelmaihanasti toimivaan parisuhteeseen vaihtaisin tämän elämäntilanteeni, ja sellaista ei kai taida olla olemassakaan. Yhdyn siis nro11:n sanoihin: Miettikää oikeasti mitä ELÄMÄLTÄNNE, siltä yhdeltä ja ainoalta haluatte!
muuttuiko parisuhde jotenkin onnettomammaksi sen jälkeen kun saitte lapset? Omalla kohdalle mietin uskaltaako tässä tehdä lapsia kun parisuhde ei ole ihan auvoinen näinkään.
kuitenkin eri ratkaisuun. Ei kaikille yh-tilanne ole parempi kuin ehjä perhe + huono parisuhde, vaikka sinulle näin olisikin. Vaakakupissa on paljon paljon erilaisia asioita, joita punnitaan tarkalleen. Vaikka meilläkään ei mene upeasti eikä koskaan tule menemäänkään, näin on meille molemmille ja koko perheelle parempi (kun niitä lapsiakin on 4). Ero tekisi molempien elämästä erittäin hankalaa ja tuskallista, kuten myös lasten elämästä. Näin meillä, muilla ehkä muuten. Mutta ymmärrän molempia tilanteita.
Olen niin tyytyväinen elämääni näin yh:na. Joskus, harvoin kaipaan aikuista seuraa, lähinnä silloin kun täytyy tehdä suuria päätöksiä (muutto, päiväkodin valinta jne.). Vain unelmaihanasti toimivaan parisuhteeseen vaihtaisin tämän elämäntilanteeni, ja sellaista ei kai taida olla olemassakaan. Yhdyn siis nro11:n sanoihin: Miettikää oikeasti mitä ELÄMÄLTÄNNE, siltä yhdeltä ja ainoalta haluatte!
Mies on minua nuorempi ja aika usein varsinainen kakara. Esim. tänään olin sairas ja hän lupasi jäädä kotiin; istui koneella ja tiuski leikki-ikäiselle. Käski minut sänkyyn. Makasin siellä ehkä viisi minuuttia, sitten riitti. En kestänyt kuunnella miehen huutoa ja riehumista, käskin hänet töihin. Meni matkojaan, nakkeli niskojaan- kotiutui iltapäivällä ja istui heti koneelle. Anteeksipyynnön sain, kun sellaista pyysin. Ensin niin ettei edes katsonut minuun, selkä tänne päin.
On helppo päätellä rakkautensa määrä näissä tilanteissa: minä, raivoava ex-miesvihaaja telaketjufeministi, siedän tuollaista käytöstä. En ole mikään alistunut kotirouva ja siksipä ihmettelen miten joskus jaksankaan tuota käytöstä.
Rakkaus..oi miten olet ihmeellinen. Eilen lempeä ja rakkautta, tänään tulta ja tappuraa.
Mitä muuta koko AV on kuin kertomuksia niistä ikävistä puolista... tai edes koko suomalaisen naisen elämä. Narinaa ja kitinää aamusta iltaan.
:D :D :D :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kaikki oli vielä auvoista (vaikka toki jotain hälytysmerkkejä näin jälkeenpäin muistan). Sitten oli ihan ok ylämäki-alamäki -tyylistä suht tavallista parisuhdetta, vaikka toki muutama paha ongelma, jotka ajattelin kestää "ihmisten erilaisuutena". Sitten tuli kaksoset. Ja hiljalleen alkoi mennä paskempaan suuntaan koko homma. Pahimman kriisin kohdalla vielä ehkäisy petti ja kappas, meillä on nyt 4 lasta. Eikä ainakaan helpota!
En tosiaan tekisi lapsia, jos jo valmiiksi tuntuisi, ettei tästä ehkä tule mitään. Ellei sitten olisi kysymys biologisen kellon viimeisistä henkäyksistä.
muuttuiko parisuhde jotenkin onnettomammaksi sen jälkeen kun saitte lapset? Omalla kohdalle mietin uskaltaako tässä tehdä lapsia kun parisuhde ei ole ihan auvoinen näinkään.
kuitenkin eri ratkaisuun. Ei kaikille yh-tilanne ole parempi kuin ehjä perhe + huono parisuhde, vaikka sinulle näin olisikin. Vaakakupissa on paljon paljon erilaisia asioita, joita punnitaan tarkalleen. Vaikka meilläkään ei mene upeasti eikä koskaan tule menemäänkään, näin on meille molemmille ja koko perheelle parempi (kun niitä lapsiakin on 4). Ero tekisi molempien elämästä erittäin hankalaa ja tuskallista, kuten myös lasten elämästä. Näin meillä, muilla ehkä muuten. Mutta ymmärrän molempia tilanteita.
Olen niin tyytyväinen elämääni näin yh:na. Joskus, harvoin kaipaan aikuista seuraa, lähinnä silloin kun täytyy tehdä suuria päätöksiä (muutto, päiväkodin valinta jne.). Vain unelmaihanasti toimivaan parisuhteeseen vaihtaisin tämän elämäntilanteeni, ja sellaista ei kai taida olla olemassakaan. Yhdyn siis nro11:n sanoihin: Miettikää oikeasti mitä ELÄMÄLTÄNNE, siltä yhdeltä ja ainoalta haluatte!
ja totta kai on v*ttanut välillä, joskus rankastikin. Useimmiten huonot hetket ovat enimmäkseen itsestä kiinni ja oman pään sisällä. Parisuhteen koossapitävät voimat eli laiskuus, mukavuudenhalu ja muutoksen pelko ovat kuitenkin mahtavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä uskon että isoimmat ongelmat parisuhteissa (poisluettuna väkivalta, alkoholismi tms) tulevat siitä että ei oikeasti edes tiedetä mitä rakkaus on.
Se sekoitetaan rakastumiseen.
Silloin alkuhuumassa kun toinen on ihana ja ongelmia ei ole, kaikki on niin helppoa. Naimisiinmeno ja lapsenteko ym.
Sitten kun arki astuu kuvioihin ja aletana hähdä toisesta niitä ikävämpiäkin puolia, ei enää tahdotakaan olla yhdessä.
Ei ymmärretä sitä että samanlaista se tulee olemaan kaikkien kanssa, ei se rakastumisen tunne säily ikuisesti.
Rakkaus on nimenomaan sitä, kuten joku tuossa jo fiksusti sanoikin, että PÄÄTETÄÄN pysyä yhdessä vastoinkäymisistä huolimatta. Korjataan ongelmat, keskustellaan, tehdään myönnytyksiä vuoron perään, kasvetaan yhdessä.
Kaikille tulee niitä huonoja hetkiä. Ja se on ihan ok, silloin oppii arvostamaan hyviä ja niistä kun selviää, oppii että tosiaan on mahdollista selvitä ja ensi kerralla kun tulee ongelmia, on jo vahvempi yhdessä niitä kohtaamaan.
Me ei keskustella mistään, koska jos yritetään tulee useimmiten riita. Mies ei osaa riidellä vaan alkaa mököttää, joka on tosi ahdistavaa. Arki sujuu kuitenkin, molemmat tekee tasapuolisesti kotitöitä. Me emme siis ole parhaita kavereita laisinkaan, mutta seksi on ihanaa. Eli intohimo, joka on toiminut alusta saakka, on meitä yhdessäpitävä voima. Vaikka mieheni on siis välillä maailman ärsyttävin ihminen, niin on kuitenkin sitten illalla niin vastustamattoman komea (minun silmissäni), että syliin on päästävä. Ja yhdessä on oltu vuodesta -92.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja totta kai on v*ttanut välillä, joskus rankastikin. Useimmiten huonot hetket ovat enimmäkseen itsestä kiinni ja oman pään sisällä. Parisuhteen koossapitävät voimat eli laiskuus, mukavuudenhalu ja muutoksen pelko ovat kuitenkin mahtavat.
Joskus tuntuu pahalta kun odotan mieheltä liikaa. Hän on paljon lasten kanssa. Tekee työtä johon menee aikaisin ja josta tulee aikaisin iltapäivällä. Hän korjaa hajonneet tavarat, käy kaupassa, vie roskatkin. Silti kaipaan eräänlaisia hoksottimia, sitä että hän huomioisi minuakin joskus ihan ilman pyytämistä! Emme ole räiskyvien tunteiden ihmisiä, mutta mies on entistä enemmän hautautunut arkeen eikä juuri koskaan muista minua mitenkään (itse pyrin edes oman perheen juhlapäivät muistamaan).
Tunnustan, en ole itsekään mikään helppo ja meillä on molemmilla neljän vuoden erittäin huonot yöt takana johtuen kahdesta huonosti nukkuvasta lapsestamme. Kun toinen alkoi nukkua paremmin, syntyi toinen valvottaja. Perheen yhteiset hetket ovat onneksi iloisia, meillä halataan ja pussataan (mies ei kyllä yleensä liikoja halaile minua lasten nähden mutta minä yritän kaulailla häntä vähän joka välissä).
Moni miehen tekemä asia ärsyttää - kaljanjuonti, hitaus asioissa, mäkätys jostain lavuaarin reunalle jääneestä hiuspinnistäni. Huudamme lapsille vuorotellen, keskenämme kinastelemme melkein päivittäin. Toisaalta jos parisuhteen suurin ongelma on tiskikoneesta unohtunut kattila, on tuskin syytä huoleen?
Mies ei ole koskaan ollut syvällinen keskustelija, tai ylipäänsä juttelija ja tähän olen jo tottunut mutta viime aikoina on alkanut tuntua että elämme nyt vaihetta jolloin meillä ei ole paljon muuta yhteistä kuin koti. Mieheltä on turha kysyä mitään, hän vain ahdistuu. Tähänkin olen oppinut ja luotan siihen että hän kyllä kertoo tärkeät menot ja kuulumiset aikanaan. Itse vuodatan miehelle ihan kaiken. Mies tulee kodista jossa anteeksipyytäminen ei ole kuulunut tapoihin, minä melkein samanlaisesta. Olen paljon empaattisempi kuin mieheni, joka on monissa asioissa todella mustavalkoinen. En muista meidän olleen näin erilaisia toiveissamme ja tavoissamme koskaan.
Toisaalta luottamus yhteiseen tulevaisuuteen on ainakin omalta osaltani kova, en ole koskaan edes miettinyt eroa vaan enemmänkin ajattelen tätä pikkulapsivaihetta elämämme kovimpana kouluna jonka jälkeen tulee taas seesteisempi yhdessäolon aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sillä aina kun parisuhde on muuttunut tylsäksi ja mies on alkanut ärsyttää, olen tullut siihen tulokseen ettei meitä ole tarkoitettu yhteen. Ja olen lähtenyt etsimään uutta, parempaa miestä. Ehkä pitäisi hyväksyä, että rakkaus ei ole samaa kuin miltä tuntuu olla rakastunut.
Vuosia meillä on ollut hienosti toimiva parisuhde, josta olemme nauttineet.
Nyt olen raskaana (ei ensimmäinen raskaus) ja pahoinvointi oksenteluineen + väsymys + jatkuva päänsärky + arjen pyörittäminen yksin miehen tehdessä pitkää päivää ja matkustellessa, sekä ilmeisesti hormoneista johtuva haluttomuus on välillä kiristänyt välejä.
Molemmat olemme väsyneitä, takana juuri muutto toiselle puolelle maapalloa ja meillä ei ole voimavaroja toistemme tukemiseen. Ja jos seksi on ennen yhdistänyt ja rentouttanut, nyt ajatus seksistä lähes ahdistaa mua. Haluan vain illalla päästä nukkumaan ja liukua tilaan, jossa saan vain olla, ilman muiden vaatimuksia tai odotuksia tai kosketuksia. Yöllä kuitenkin heräämme monta kertaa kuopuksen kanssa.
Tällä hetkellä elämä on pienistä iloista nauttimista. Suukko poskelle aamulla, mitä-sulle-kuuluu-soitto kesken päivän, pitkä halaus jälleen kohdatessa illalla, hyväily tai kosketus ohi kulkiessa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja pääsin kotoa pois ja mulla on nyt 8 tuntia per päivä aikaa jollekin mielenkiintoiselle, eikä tarvi vaan siivota ja passata. Meillä menee hyvin, kunhan en vaadi mieheltä mitään. Hyväksyn siis sen, että hän makaa töistä tultuaan sohvalla, katselee telkkua, on tietokoneella tai pelaa. Silloin hän on hyväntuulinen, eikä mies ikinä arvostele mua mistään tai valita mulle mistään mitä mä teen tai olen tekemättä. Se on tavallaan hänen paras puolensa, saan olla ihan oma itseni, mies hyväksyy ja rakastaa mua juuri tällaisena. Mutta siis se etten vaadi mieheltä mitään, koskee sitten ihan kaikkea. Siivousta, omien jälkien korjaamista, lastenhoitoa (tämä tosin helpottunut nyt kun pieninkin on jo melko iso, mies viettää kyllä isompien kanssa hyvin aikaa ja ottaa heitä mukaan harrastuksiinsa, jotta mä saan omaa aikaa, mutta kun lapset olivat vauvoja tai pieniä, ei miehestä mitään apua herunut). Mieheltä ei myöskään voi vaatia keskustelua. Hän ei kertakaikkiaan osaa. Voidaan puhua päivän hauskoista sattumuksista, kauppalistoista, lasten jutuista, naapurien ja kavereiden kuulumisista mutta jos kaipaisin puhua yhtään syvällisimmistä jutuista, se ei onnistu. Ei mitenkään, ei kertaakaan. Pikkuhiljaa olen hyväksynyt sen. Mies elää vain tässä hetkessä. Tavallaan se on hyvä. Tavallaan ei. Mies ei muutenkaan kanna huolta mistään, mä olen se joka hoitaa kaikki asiat, huolehtii että lapset ehtii kouluun, saa terveellistä syötävää (tai ylipäänsä syötävää) kokeissa on huoltajan allekirjoitus, käyn vanhempainilloissa, varaan ja huolehdin kaikki neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, harrastukset, ja myös kuskaan niihin. Kodin siivouksesta huolehdin täysin. Mies satunnaisesti pesee konellisen pyykkiä tai tyhjentää astianpesukoneen, JOS olen jaksanut ensin siitä monta kertaa sanoa ja sen jälkeen mennyt viereen huutamaan ja repimään miestä ylös sohvalta että tekee asian. Enää en yleensä jaksa vaan teen itse. Se on loppujenlopuksi helpompaa. Lapset onneksi olen saanut opetettua siivoamaan jälkensä ja tekemään kotitöitä, vaikka mies omalla esimerkillään sabotoi tätäkin kasvatustyötä. Ylipäänsä kyllä kaikki kasvatustyö on mun harteilla. Käytöstapojen opettaminen, toisten ihmisten huomioiminen.. miestäkin olen joutunut kasvattamaan, esim. alkuaikoina käytiin kovaa vääntöä siitäkin aiheesta, että mies tahtoi lähteä häihin yms. juhliin verkkareissa ja puku oli muka niin hankala ja "turha", nykyään hänkin pukee jo puvun juhliin ihan ilman rutinoita, kun olen jaksanut tarpeeksi vaatia. Kärjistettynä ehkä voisin sanoa, että mies on kuin yksi lapsi lisää. Se on suhteemme huono puoli. Mies on kuitenkin välillä ihan hauskaa ja rentouttavaa seuraa, kuten lapset yleensäkin, heh :)
Olen niin tyytyväinen elämääni näin yh:na. Joskus, harvoin kaipaan aikuista seuraa, lähinnä silloin kun täytyy tehdä suuria päätöksiä (muutto, päiväkodin valinta jne.). Vain unelmaihanasti toimivaan parisuhteeseen vaihtaisin tämän elämäntilanteeni, ja sellaista ei kai taida olla olemassakaan. Yhdyn siis nro11:n sanoihin: Miettikää oikeasti mitä ELÄMÄLTÄNNE, siltä yhdeltä ja ainoalta haluatte!