Mitkä ovat mielestäsi raskauden ja synnytyksen suurimmat tabut?
Hei
Olemme tekemässä Vauva-lehteen juttua raskauteen ja synnytykseen liittyvistä tabuista ja kysyisimme teiltä mielipiteitä:
Mistä raskauden ja synnytykseen liittyvistä “hankalista” asioista mielestäsi vaietaan? Mikä/mitkä asiat ovat tulleet sinulle tästä johtuen yllätyksenä? Mistä tabuaiheista haluaisit tai olisit halunnut tietää etukäteen?
Entä oletko oppinut omasta raskaudestasi tai synnytyksestäsi jotain “tabumaista”, jonka haluaisit jakaa muiden kanssa?
Jos et halua vastata tähän avaukseen, voit laittaa myös meiliä osoitteeseen kysely1@luukku.com. Kirjoita aihekenttään Tabut.
Kommentit (213)
mun tabuni on paljon pahempi kuin nuo imetykset ja pukamat, vaikka nekin kyllä molemmat todellakin viiltävät pahemmin kuin voi arvata. Täytynee lähestyä tuota sähköpostiosoitetta, jos uskallan.
onko tämä suurin tabu, mutta mun mielestä yleinen mielipide äideistä, joilla on toiveita synnytyksen suhteen (esim. että välilihaa tuetaan ja lämmitetään ja että synnyttäisi mieluummin jossain muussa asennossa kuin makuulta), on aika negatiivininen. Toisaalta moni sitten kertoo, että kätilöt eivät suhtaudu ollenkaan negatiivisesti toiveisiin, päinvastoin. Mutta mediassa ja muiden äititen keskuudessa synnytykseen valmistautunutta äitiä saatetaan pitää jonakin "elämysshoppailijana".
menepä haikaranpesään kättärille, niin siellä on jo ihme, jos ei toiveita ole äidillä! kannustetaan ihan toisella tavalla kuin muualla.
Ja kyllä kätilöt suhtautuvat positiivisemmin toiveisiin, kuin äitiyhteisö.
En tiedä onko tämäkään nyt niin suuri tabu, mutta itselleni tuli yllätyksenä, että virtsan pidätyskyky meni synnytyksen myötä TÄYSIN, vaikka muutoin kait vähällä selvisinkin. Vuosi on jumppailtu, nyt jo joten kuten ilman tenaa uskaltaa olla, mutta aika järkytyshän tuo alkuun oli.
Toisaalta tietynlainen "tabu" on mielestäni myöskin se, että mitään vaivoja esim. raskaudessa ei ole. Tuntui pahalta aina olla selittelemässä esim. jumpassa, joogassa tmv. että joo, kyllä mä pystyn liikkumaan, ei, raskaus ei ole kuolemaan johtava hengenvaarallinen tila jne jne, kun itsellä ei ollut minkäänlaisia ongelmia olla raskaana.
onko tämä suurin tabu, mutta mun mielestä yleinen mielipide äideistä, joilla on toiveita synnytyksen suhteen (esim. että välilihaa tuetaan ja lämmitetään ja että synnyttäisi mieluummin jossain muussa asennossa kuin makuulta), on aika negatiivininen. Toisaalta moni sitten kertoo, että kätilöt eivät suhtaudu ollenkaan negatiivisesti toiveisiin, päinvastoin. Mutta mediassa ja muiden äititen keskuudessa synnytykseen valmistautunutta äitiä saatetaan pitää jonakin "elämysshoppailijana".
jotenkin häiritsee imettämisestä annettu kuva, jossa kaikki imetysvaikeudet nähdään pääosin asenteesta johtuvina. Äidit, joilta imetys ei onnistu, saavat sitten valita näkevätkö itsensä liian laiskoina vai liian tyhminä imettämään omaa lastaan. On jotenkin järkyttävää lukea uudelleen ja uudelleen, kuinka imetys on alun jälkeen niin helppoa ja ihanaa - jos se kerran on, miksi suurin osa naisita ei koskaan yllä suosituksiin? Tavallisten naisten oma ääni ei koskaan kuulu noissa artikkeleissa. Kun kannessa lukee että imetysekstra, niin mä ainakin jo arvaan että siihen on valittu muutama helposti ratkeava imetysongelma tai sitten joku, jolla on ollut imetyksessä niin rankka alku ettei kukaan vaan pääse syyttämään miksi imetys ei onnistunut.
onko tämä suurin tabu, mutta mun mielestä yleinen mielipide äideistä, joilla on toiveita synnytyksen suhteen (esim. että välilihaa tuetaan ja lämmitetään ja että synnyttäisi mieluummin jossain muussa asennossa kuin makuulta), on aika negatiivininen. Toisaalta moni sitten kertoo, että kätilöt eivät suhtaudu ollenkaan negatiivisesti toiveisiin, päinvastoin. Mutta mediassa ja muiden äititen keskuudessa synnytykseen valmistautunutta äitiä saatetaan pitää jonakin "elämysshoppailijana".
Ei Suomessa ole muutenkaan tapana makuultaan synnyttää. Vai tarkoitatko ns. puoli-istuvaa asentoa?
siis viitaten siihen puoli-istuvaan, mutta kun kuuntelen puolella korvalla radiota samalla, niin ei oikein ajatus pelaa.
Tabu on tavallaan myös se, että on meitä, joiden kaikki kivut eivät maagisesti unohtuneetkaan, kun sen suloisen (?) käärön sai syliinsä. Kyllä mä ainakin muistan vielä vuoden päästäkin, että sattui aika s**tanasti, vaikkei edes mikään paha synnytys kai ollutkaan. Tulee jotenkin epäonnistunut olo, jos ei hehkuta muitten tavoin, kuinka kaikki oli niin vaaleanpunaista heti kun se vauva vain putkahti alapäästä ulos.
se, että se kipu EI aina lopu siihen kun vauva tulee ulos vaan pahimmilleen revenneenä kipu kestää sen 6 viikkoa synnytyksen jälkeenkin eikä viiteen viikkoon istuta ollenkaan.
Ja kuinka sen repeämän johdosta pierujen pidätyskykykin voi olla aika heikoilla.
Ei minulle yllätys, sillä olin lukenut asiasta, mutta monille tuntuu imetyksen vaikeudet olevan ihan uusia juttuja: että se saattaa alkuun sattua ja nännit saattavat olla verillä, että voi tulla rintatulehduksia, tiheitä imuja, rintaraivareita jne ja että kaikki se on ihan normaalia ja asiaankuuluvaa.
Vuotoa kesti lähes kuusi viikkoa ja soitin moneen otteeseen neuvolaan, koska luulin jo lähes kuolevani vuotoon...Neuvolasta sanottiin vain tylysti, että se on täysin normaalia jälkivuotoa ja voi kestää 6-8 viikkoa.
Imetys on ehdottomasti suurin tabu, vaikka imetys kuuluukin synnytyksen jälkeiseen elämään sitä pitäisi ehdottomasti henkisesti valmistella jo ennen synnytystä. Tietenkin on kaikki imetystuki puhelinnumerot ja muut.. mutta itse en ainakaan ole mihinkään imetystukeen soittanut, sillä olen pitänyt omia ongelmia pieninä.. kuten maito ei tahtonut nousta aluksi, sitten sitä tuli suihkuamalla, välillä vauva on rinnalla jatkuvasti toisinaan taas raivotaan ja lakkoilaan ihan tuhottomasti. Minulla ensimmäiset kolme kuukautta meni jatkuvassa paniikinomaisessa tilanteessa "saako vauva tarpeeks ruokaa" tilanteessa varsinkin kun neuvolasta sanottiin vauvan saavan liikaa ruokaa, eli pullauttelee ylimääräiset pois ja lääkärit sanovat vauvan saavan liian vähän ruokaa.
oli syynä sitten keskosuus tai joku muu.
Että miltä se synnytyksen jälkeinen hetki tuntuu kun jää synnytyshuoneeseen niin fyysisen kuin henkisen tuskankin kanssa. Itse en ehtinyt nähdä synnytyksen jälkeen koko vauvaa, miltä se edes näyttää. Vasta lähes vuorokauden päästä minut vietiin vauvaa katsomaan.
jumpasta ja sen tärkeydestä oli kiitettävästi ohjeita ja muistutusta, mutta ,mutta...
Olen käynyt häpeän ja turhautumisen koko kirjon lävitse, kun alapääni oli löysä ja ruma esikoisen imkuppisynnytyksen jälkeen. Tk-lääkäreiden asiantuntemus ei pelastanut mua. Sain ivallisia kommentteja turhamaisuudestani ja lisää jumppaohjeita. Yritystä, itkua, huonommuuden tunteita. Yritin puhua asioista lähimpien ystävien kanssa. Mitäs jos jumppaisin vähän, ehdottivat. Kyselin kohtalotovereita keskustelupastalla, kannattaisi jumpata, sain kuulla.
Toisen lapsen jälkeen alapäästäni tuli todella kipeä, ylimääräistä kudosta tursui ulos asti, en voinut seisoa pitkiä aikoja ym vaivaa. Työelämään palaaminen vaikutti mahdottomalta. Tk-lääkärin mukaan kaikki edelleen oli ok. Vaivani olivat vain asenneongelma.
Vihdoin sijoitin huippugynekologiin ja sen jälkeen itkin helpotuksesta ja katkeruudesta. Minulla oli todella pahat laskeumat. Jumpalla ei tätä vaivaa hoidettaisi, vaikka 24/7 sitä yrittäisin. Kudostyyppini vielä edesauttoi laskeumaa. Olen nuori, reipas ja normaalipainoinen. Siksi minua ei otettu vakavasti.
Nyt olen käynyt laskeumaleikkauksessa - 20 vuotta "etukäteen" (julkisessa terveydenhuollossa). Pystyin palaamaan työelämään 4 vkoa leikkauksen jälkeen. Elän normaalia naisen elämää. Ennen leikkausta kyselin toimenpiteen vaikutuksista seksielämään. Kukaan ei osannut sanoa mitään. Vaikenemisen ja puhumattomuuden verho ympäröi koko aiheen.
Kaikkea, mitä nyt laskeumista tiedän, minun ei olisi tarvinnut tietää ennen synnytystä, mutta jälkitarkastukseni hoitaneiden lääkäreiden ammattitaidottomuus on aiheuttanut paljon tuskaa. Jotain pinnallista tietoa, olisin yleissivistävällä tasolla tarvinnut itsekin, jotta olisin uskonut itseeni, enkä syyttänyt itseäni ja korvien väliäni niin kuin lääkärit tekivät.
että sektio voi olla helpompi ja kivuttomampi kuin alatiesynnytys. Tätähän ei oikeasti ääneen saisi sanoa, mutta näinkin voi olla etenkin jos kyseessä on suunniteltu sektio.
Olen kokenut sekä kiireellisen sektion (toivuin kuntoon n. reilussa viikossa) ja normaalin alatiesynnytyksen, jonka toipumisessa meni 6 viikkoa.
Myös granulaatio oli minulle uusi asia.
En muista mitään sellaisista riskeistä lukeneeni ennen kuin itselleni puhkesi parikin kroonista vaivaa mm. munuaisten vajaatoiminta raskausmyrkytyksen vuoksi ja autoimmuunisairaus (jonka puhkeamisen riski on monikymmenkertainen raskauden jälkeen).
Mediassa nostetaan esille vain myönteiset jutut, esim. tiettyjen syöpien ilmaantumisen riski laskee raskauksien myötä, samanaikaisesti kuitenkin monien muiden sairauksien riski nousee. Ja jos sattuisi jo olemaan (piilevä) syöpä raskauden alkaessa, se vasta suuri riski onkin koska immuunipuolustus menee "vajaateholle" raskausaikana.
mun tabuni on paljon pahempi kuin nuo imetykset ja pukamat, vaikka nekin kyllä molemmat todellakin viiltävät pahemmin kuin voi arvata. Täytynee lähestyä tuota sähköpostiosoitetta, jos uskallan.
mm. liitoskivut vaikka oikein synnytysvalmennuksessa käytiin, niistä ei pahemmin mainuttu edes sivulauseessa! ja se jälkivuodon määrä ja kesto...
ja itselläni ei meinannut istukka irrota tuollaisistakin voisi mainita, tunti odoteltiin sitten nukutukseen onneksi tipahti silloin, mutta se veren määrä minkä ehdin vuotaa siinä tunnissa.. enkä saanut edes hemohessiä, sitten olikin mukavan heiveröinen olo sentää mainitsivat että apteekista vaan rautakuuria hakemaan.. =( kauan meni että sain oloni normaaliksi
se, että synnytys ei edennytkään niin kuin oppaissa sanottiin. Oppaassa kerrottiin kyllä, että sektioitakin tehdään.
Oma synnytykseni pysähtyi täysin ja lopulta päädyttiin kiireelliseen sektioon 2,5 pvän supistusten jälkeen.
Toinenkin aiheeni koskee ei-niin-oppikirjamaista synnytystä. Eli kun istukka ei irtoakaan. Tämäkin on kuitenkin aika tavallista, mutta en muista koskaan kuulleeni ennen omakohtaista kokemusta.
Sain myös itse kohdunlaskeuman. Jumppaohjeita annetaan, mutta toisaalta mediassa esitellään äitejä jotka käyvät juoksulenkeillä 4 vk synnytyksestä.
Kohdunlaskeuma on pahimmillaan täysin invalidisoiva vamma, joka tekee entisestä aktiiviliikkujasta kaikkea ponnistelua välttävän. Vauvaa, ei uskalla nostaa, kävely ja seisominen "painattavat" jne. Ja tosiaan minäkin olin 24 v, normaalipainoinen synnyttäjä laskeuman saadessani.
Toinen asia on äidin yksin jääminen synnyttämisen jälkeen. ilman babybluesiakin on vaikea tottua äitiyteen, ja toisaalta myös siihen, että kukaan ei enää kysy äidin kuulumisia, vaan aina vauvan. Myös neuvolassa aika riittää juuri ja juuri vauvan mittailuun, mutta esim äidin verensokerin mittaaminen vie jo liikaa aikaa, saatikka sitten muun toipumisen kysely. Tulee vähän olo, että lehman voi laittaa teuraalle, kun vasikka on saatu ulos.
1. Ponnistusvaihe voi olla pitkä ja todella kivulias! Mielestäni nykyisissä synnytysvalmennuksissa vähätellään ponnistusvaihetta tai synnytysvalmennuksissa ei edes kerrota siitä realistisesti, jottei naiset alkaisi pelkäämään. Ensisynnyttäjä ei voi myöskään yleensä saada minkäänlaista puudutetta ponnistusvaiheeseen!
2. Kakkaaminen ja pissaaminen synnytyksen jälkeen oi olla todella hankalaa ja kivuliasta. Pissaaminen saattaa kirvellä välilihan haavan tai repeämisen takia. Kakkaaminen ei välttämättä onnistu viikkoon synnytyksen jälkeen. Monet synnyttäjät joutuvat käyttämään ulostelääkettä tai auttamaan oman kakkansa peräaukosta pois omilla sormillaan!
3. Pahin olotila on synnytyksen jälkeen. Nainen on synnytyksen jälkeen herkillä, eikä naisen tarvitsisi kestää minkäänlaista kritiikkiä mistään. Niasen tulisi saada vain positiivista palautetta, eikä häntä saisi syyllistää esimerkikis imeyksenstä tms.
4. Suurimmassa osassa synnytyssairaaloita nainen ponnistaa selältään. Kätilöt eivät suostu muuhun. Monissa oppaissa kerrotaan aivan muuta. Aktiivisynnytys on oikeasti harvinaista herkkua suomalaisessa synnytyskulttuurissa.
5. Sama kätilö hoitaa keskimäärin kolmea synnytystä kerrallaan. Tämä oli minulle yllätys ja sain tietää tästä vasta omassa synnytyksessäni.
6. Se, että vauvan saaminen syliin synnytyksen jälkeen on maailman ihanin tunne, on vähintäänkin liioiteltua. Synnytyksen jälkeen nainen on todennäköisesti tyytyväinen vain siihen, että elämän pahimmat kivut ovat ohi ja saa huilata.
Itse koin aikanaan hieman järkytyksenä kuinka ensimmäiset päivät synnytyksen jälkeen olivat hankalia: Olo oli heikko, liikkuminen hankalaa sektiohaavan takia, jälkivuotoa tuli runsaasti ja imetys ei ollutkaan sitä, että tissi suuhun ja vauva imee.
Etenkin nuo imettämiseen liittyvät ongelmat tulivat yllätyksenä (kipu, rintojen pinkeys, tulehdukset, tiheänimunkaudet jne)! En yhtään ihmettele, ettei Suomessa imetetä kovinkaan pitkään, kun tietoa imetykseen liittyvistä ongelmista on niin vähän.