Mitkä ovat mielestäsi raskauden ja synnytyksen suurimmat tabut?
Hei
Olemme tekemässä Vauva-lehteen juttua raskauteen ja synnytykseen liittyvistä tabuista ja kysyisimme teiltä mielipiteitä:
Mistä raskauden ja synnytykseen liittyvistä “hankalista” asioista mielestäsi vaietaan? Mikä/mitkä asiat ovat tulleet sinulle tästä johtuen yllätyksenä? Mistä tabuaiheista haluaisit tai olisit halunnut tietää etukäteen?
Entä oletko oppinut omasta raskaudestasi tai synnytyksestäsi jotain “tabumaista”, jonka haluaisit jakaa muiden kanssa?
Jos et halua vastata tähän avaukseen, voit laittaa myös meiliä osoitteeseen kysely1@luukku.com. Kirjoita aihekenttään Tabut.
Kommentit (213)
Kaikki synnyttäneet tuttuni sekä terveydenhoitaja sanoivat vain, että kyllä kivun kestää, ihan siedettävää kipua on. Minulla oli aivan liian ruusuinen kuva synnytyksestä. Ajattelin, että hyväkuntoisena, laajalanteisena ja korkean kipukynnyksen omaavana synnytys ilman epiduraalia sujuisi minulta tuosta vain.
No totuus iski vasten kasvoja sairaalassa kun tunnista toiseen sinnittelin sietämättämien supistusten kanssa. Sitten päälle vielä kahden tunnin ponnistus (vauva väärässä asennossa) ja sain ikuisen synnytyspelon. Vauvan viimein tultua ulos kätilö sanoi että olen kuin luotu synnyttämään. Jäin miettimään, että jos minä olen hyvä synnyttämään, niin minlälaista se onkaan niille jotka sitä eivät ole?
Toinen synnytys oli paljon lyhyempi ja helpompi, mutta kivut yhtä kovat. Ei ollenkaan minun lempipuuhaani, mutta en ole itsekään raaskinut kertoa suoraa totuutta synnyttämättömille ystävilleni.
ja jos se ei irtoa luonnollisesti, saa supistuksia lisäävää lääkettä suppona tai suun kautta. Irtoamista voidaan odottaa tunti, siinä lääkäri repii kädet täristen napanuorasta ja runnoo vatsaa. Voi luoja ja se sattuu ja näyttää kuulemma pelottavalta (mies kommentoi). Jos istukka ei irtoa repimälläkään, joutuu leikkuriin, nukutetaan ja se irrotetaan käsin!
Mulla on aina ollut ongelmia istukan irtoamisessa, kolmannen lapsen synnytyksessä vuodin verta paljon, jouduin käsinirrotukseen leikkuriin ja sain kaksi pussia verta suoneen.
Empä ollut kuullut moisesta aiemmin missään. Ennen synnytyksiä pelkäsin siis eniten, irtoaako tällä kertaa istukka vai repeekö koko kohtu irrotuksessa kohtalokkain seurauksin.
Kun sain esikoisen syliin, ei todellakaan tullut pakahduttavaa rakkauden tunnetta. Olin väsynyt, kivuissani ja muutenkin pihalla, eikä syliin ilmestynyt rääpäle ollut kuin uppo-outo pötkylä. Äidinrakkaus syttyi hiljalleen viikkojen kuluessa ja vasta parin kuukauden kohdalla yhtäkkiä iski se pakahtuminen ja tunne siitä, että lapsi on sydämessä. Toista lasta odottaessa osasin jo varautua tuohon, eikä tullut mitään huonon äidin tunnetta, vaikka synnytyssalilla oma lapsi oli vain outo. Viimeksi lapsimessuilla kuuntelin, kuinka joku hörhö luennoi siitä, miten synnyttävä äiti on "leijonaemo", joka synnyttää ilman kivunlievitystä ja on heti synnytyksen jälkeen niin täynnä äidinrakkautta ja tarmoa, että pystyy mihin vain! Rima korkealle vaan, huh.
Kaksi kertaa minulta on viety luotani pois juuri synnyttämäni lapsi, en ole tiennyt miten käy ja miksi käy, onko pikkuiseni edes elossa, ja voin kertoa että kyllä on ihanaa normaalin synnytyksen jälkeen kun sellaisen pikkuisen syliinsä siihen saa. Se on merkki elävästä lapsesta...
en tiedä mistä puhun?
Minä olen myös kokenut sen, että lapseni viedään happikaappiin heti synnytyksen jälkeen. Et ole nyt ollenkaan reilu.
Se, ettei virtsaaminen onnistunut ollenkaan pariin päivään synnytyksen jälkeen sitkeästä yrittämisestä huolimatta. Tämän seurauksena minut jouduttiin katetroimaan useampi kerta päivässä ja lopulta sain kestokatetrin..
Luulin, että kun sain lapsen puskettua ulos niin se oli siinä. Mutta ei.
Toinen asia mikä oli yllätys, että synnytyskivut voivat todellakin olla niin kovia ja, että kaikki eivät synnytäkkään neljässä tunnissa. Eli synnyttämiseen voi mennä helpostikin se kaksi kokonaista päivää.
Kätilöt ei uskalla siitä huomauttaa ja minä en jaksa välittää, koska kätilötkään eivät sano mitään. Tiedän ettei minun tarvitsisi lihoa näin paljon...
Ensimmäisen (ja toisenkin synnytyksen) yhteydessä katetroitiin ja tämän seurauksena menetin virtsaamisen tarpeen tunteen joksikin aikaa kokonaan. Eli hormoonihuuruissa pissallakin piti muistaa käydä kellon kanssa. Ja kaikeksi huipuksi se pissaaminen kirveli ja sattui niin kamalasti suihkuttelusta huolimatta, että kyyneleet vain valuivat silmistä. Muutenkin heti synnytyksen jälkeen lihakset olivat "hukassa" eli kesti hetken ennen kuin edes sai pissan tulemaan. Onneksi pahin kirvely meni ohi viikossa mutta kesti tovin ennen kuin rakon täyttyminen tuntui normaalisti. Jälkivuoto oli minullakin hurjaa ja hieman pelottavaakin - ainakin ensimmäisellä kerralla.
Monet tässä ketjussa kerrotuista asioista ovat yksilöllisiä, yllätyksinä koettuja asioita. Mielestäni yksi tabu joka tosin liittyy synnytyksen jälkeiseen aikaan on se, että kukaan ei kerro että lapsen "hankkimista" voi jossain vaiheessa katua - sitä ei ole lupa sanoa ääneen.
suolen tyhjeneminen synnytyksessä, synnytyksen jälkeiset kakkaamis- ja pissaamisvaikeudet, ummetus, peräpukamat.
Lisäksi itsestäni tuntui joskus, että hyvin monissa synnytyksestä kertovissa lehtijutuissa esiteltiin aina ihannetilanne: normaalisti sujuneen synnytyksen jälkeen äiti, isä ja vauva tutustuvat toisiinsa perhehuoneen rauhassa, samalla henkilökunnan tuomia onnittelukahveja nauttien ja pikku hiljaa vauvanhoitoa opetellen. Totuus voikin olla se, että vaikkei mitään varsinaisesti vakavaa, ikävää tai vaarallista olisikaan synnytyksessä sattunut, tilanne voi tuntua kaikkea muuta kuin juhlalliselta: täyteen ahdetulla lapsivuodeosastolla neljän hengen tai kuuden hengen huoneessa vailla mitään yksityisyyttä, jonotusta huoneen tai osaston vessaan, epätoivoisia ilmavaivojen estoyrityksiä, kätilö tutkimassa tikattua alapäätä huoneen ollessa pahimmillaan täynnä muuta porukkaa jne...
- Miten kipeä itse on synnytyksen jälkeen jos on alapäästä revennyt ja miten vaikeaa ja hidasta toipuminen on. Etukäteen puhuttiin suunnilleen "parista tikistä", jos niistäkään, mutta synnytyksen jälkeen en pystynyt istumaan kunnolla moneen viikkoon, ja tämä oli kuulemma ihan normaalia. Tämä oli ihan järkytys, ei sitä oltu kerrottu että mitä se repeäminen käytännön elämisessä tarkoittaa ja miten kipeä sitä voi alapäästä olla, ja että se voi tulehtua ja voi seurata esim. uusintakeikka sairaalaan.
- Miten paljon imetys sattuu aluksi. Maidon nousu, vauvan imu ja maidon heruminen. Auts auts auts.
- Miten heikolla pohjalla neuvolatätien tietämys on. Eivät ole kätilöitä vaan terveydenhoitajia. Samaten neuvolalääkärit, eivät ole gynekologeja tai synnytyssairaalan lääkäreitä vaan ihan tavallisia terveyskeskuslääkäreitä.
välinpitämättömyyttä ja ivallisia jumppaohjeita, vaikka kyseessä on laskeuma joka ei häviä jumpalla.
jumpasta ja sen tärkeydestä oli kiitettävästi ohjeita ja muistutusta, mutta ,mutta...
Olen käynyt häpeän ja turhautumisen koko kirjon lävitse, kun alapääni oli löysä ja ruma esikoisen imkuppisynnytyksen jälkeen. Tk-lääkäreiden asiantuntemus ei pelastanut mua. Sain ivallisia kommentteja turhamaisuudestani ja lisää jumppaohjeita. Yritystä, itkua, huonommuuden tunteita. Yritin puhua asioista lähimpien ystävien kanssa. Mitäs jos jumppaisin vähän, ehdottivat. Kyselin kohtalotovereita keskustelupastalla, kannattaisi jumpata, sain kuulla.
Toisen lapsen jälkeen alapäästäni tuli todella kipeä, ylimääräistä kudosta tursui ulos asti, en voinut seisoa pitkiä aikoja ym vaivaa. Työelämään palaaminen vaikutti mahdottomalta. Tk-lääkärin mukaan kaikki edelleen oli ok. Vaivani olivat vain asenneongelma.
Vihdoin sijoitin huippugynekologiin ja sen jälkeen itkin helpotuksesta ja katkeruudesta. Minulla oli todella pahat laskeumat. Jumpalla ei tätä vaivaa hoidettaisi, vaikka 24/7 sitä yrittäisin. Kudostyyppini vielä edesauttoi laskeumaa. Olen nuori, reipas ja normaalipainoinen. Siksi minua ei otettu vakavasti.
Nyt olen käynyt laskeumaleikkauksessa - 20 vuotta "etukäteen" (julkisessa terveydenhuollossa). Pystyin palaamaan työelämään 4 vkoa leikkauksen jälkeen. Elän normaalia naisen elämää. Ennen leikkausta kyselin toimenpiteen vaikutuksista seksielämään. Kukaan ei osannut sanoa mitään. Vaikenemisen ja puhumattomuuden verho ympäröi koko aiheen.
Kaikkea, mitä nyt laskeumista tiedän, minun ei olisi tarvinnut tietää ennen synnytystä, mutta jälkitarkastukseni hoitaneiden lääkäreiden ammattitaidottomuus on aiheuttanut paljon tuskaa. Jotain pinnallista tietoa, olisin yleissivistävällä tasolla tarvinnut itsekin, jotta olisin uskonut itseeni, enkä syyttänyt itseäni ja korvien väliäni niin kuin lääkärit tekivät.
mulle tuli molemmista lapsista n. 3-4 päivää synnytyksen jälkeen kauhea parku ja kurja olo. Kesti tosin vain sen yhden päivän, mutta silti.
1.Synnytysvalmennuksissa aloitetaan siitä, kun pääsee synnytysosastolle ja esitellään lääkkeitä yms.kivunlievityksinä. Todellisuudessa synnytyssaliin pääsee vain paikkatilanteesta ja synnytyksen edistymisestä riippuen, ei siis supistusten kestosta (minulla kymmeniä tunteja kymmenen min. välein, tosi kipeitä) eikä kivunlievitystä ole tarjolla ennen synnytyssaliin tuloa. Kun jouduin kivuissani olemaan kuitenkin sairaalassa, mies/doula ei saa olla mukana, koska huoneessa on muitakin! Missä siis äidin tuki, kun sitä eniten tarvitsee? Tästä ei ole missään puhetta. enemmän silloin miestä tarvitaan kuin sitten synnytyssalissa, kun on epiduraalit yms.
2. Alatiesynnytyksessä voi olla merkittävästi pitempiaikaisempi toipuminen kuin sektiossa ja ainakin ongelmien pysyvyys epätodennäköisempää: sektion jälkeen ei alapään ulkonäön pysyviä muutoksia, ei pidätysvaivoja ja vatsalihakset toimii kuin ennenkin.
3. Tuttin käyttöä, lisämaidon antamista ja rintakumin käyttäminen ovat lähes syntiä joidenkin kätilöiden mielestä eikä mielestäni kätilöt suhtaudu niihin ammatillisesti vaan omien mielikuvien kautta. Ihan kuin vauvaa mieluummin pitäisi kiduttaa nälkäisenä ja äitiä rinnat ruvella, vaikka on miellyttävämpikin keino säästellä rintoja imetyksen aikana rintakumin avulla.
4. Synnytyksen jälkeinen todellisuus: joka puolelta vuotoa, alapäästä´ja yöllä heräät paita märkänä hiestä sekä rinnoista pursuavasta maidosta.
5. Oma toipuminen on piiitkä suhteessa vauvan nopeaan kehitykseen ja ihan vastasyntyneen kanssa aika menee synnytyksestä toipumiseen keskittymiseen ja siten ekoista hetkistä nauttiminen aika vaikeaa.
6. usein kerrotaan, että sektiossa on riskejä, mutta oli hyvin vaikea löytää tietoa, mitä riskejä esim. seuraavassa raskaudessa
otit esille tuon lisämaidon antamisen osastolla + tutin käytön. Minun lapseni huusi osastolla olon ajan jatkuvasti. Kannoin häntä yökaudet käytävällä ja olin seota väsymyksestä. Lisämaitoa annettiin nihkeästi ettei oma maidonnousu häiriinny. Lapsen itkun syyksi sanottiin koliikki, jonka kuulemma näkee jo vastasyntyneestä. No, lapsella ei ollut koliikkia, vaan hirvittävä nälkä. Kun vihdoin pääsin antamaan lapselleni riittävästi maitoa, hän joi sitä valtavasti, nukkui pitkän pätkän ja lopetti huudon siihen koko vauva-ajaksi. Tuntui hirveältä, että pikkuinen on huutanut maitoa päiväkausia, ja minä esikoisen äitinä en ole vaatinut sitä hänelle!
Minulla on jo nyt etukäteen tiedossa, että maito ei tule nousemaan tässä toisessakaan synnytyksessä nopeasti, vaan lapsi tarvitsee lisämaitoa. Ahdistaa jo etukäteen inkata kätilön kanssa lisämaidosta, ja olen jopa miettinyt että pitää sitten ottaa omat tuttelit matkaan. Toista kertaa en ala lastani rääkkäämään, enkä itseänikään kun olen itsekin herkässä tilassa.
join vähän viiniä, joten nyt tuntuu, että voihan sen kamalan tabun kuitenkin mainita.
Siis, synnytyksen jälkeisestä masennuksestahan kyllä puhutaan, mutta koskaan, koskaan en ole mistään lukenut tai kuullut lapseen kohdistuvista kuolema- tai tappamisajatuksista. Niin, omaan lapseen. Sellaisesta ei kerta kaikkiaan SAA puhua.
Moni on kommentoinut tiedonpuutteesta koskien imetystä...
Kyllä sitä tietoa on jaossa, mutta varsinkin ensisynnyttäjät eivät ole vastaanottavaisia sille tiedolle. Synnytys on kuin vuori, sen "taakse" ei nähdä.
Kaikki mun tabut on jo mainittu, en niitä enää toista tässä.
join vähän viiniä, joten nyt tuntuu, että voihan sen kamalan tabun kuitenkin mainita.
Siis, synnytyksen jälkeisestä masennuksestahan kyllä puhutaan, mutta koskaan, koskaan en ole mistään lukenut tai kuullut lapseen kohdistuvista kuolema- tai tappamisajatuksista. Niin, omaan lapseen. Sellaisesta ei kerta kaikkiaan SAA puhua.
Niinpä! Tai lievemmästä eli halusta vahingoittaa omaa lastaan, että se olisi edes hetken hiljaa ja huutamatta.
En ollut missään ikinä kuullutkaan moisesta ennen kuin siihen itse sairastuin. Eikä siitä jälkikäteenkään ollut helppoa löytää tietoa. Masennukset ja babybluesit kyllä kerrotaan. Ovat niin yleisiä.
synnytyksen helppoudesta ja siitä hyvin toipumisesta ei saa kertoa, vaan naisen on aina muistettava kertoa kaikille, kuinka kauheaa on synnyttää ja kuinka valtavasti kaikenlaisia pysyviä vammoja siitä tulee. Jos nainen kuitenkin uskaltaa esim. Vauva-lehden nettipalstalla kertoa kokeneensa synnytyksen aika helppona ja toipuneensa ongelmitta, hän kohtaa hyökkäyksen.
-miten suuri riski yliaikainen raskaus voi olla vauvalle. Lapsiveden tihkumista ei aina huomaa ja sairaalan testit näyttivät kohdallani useammasta testaamiskerrasta huolimatta negatiivista. Lapsivesi tihkui vähitellen, eikä sitä ollut lopuksi paljonkaan jäljellä.
-miten huonoon kuntoon istukka voi mennä yliaikaisessa raskaudessa ja se on riski sinänsä.
-miten nopeasti sektiosta voi toipua. Morfiinipöhnässä heräämössä maatessa en voinut kuvitella, että neljän päivän päästä olen ulkona kävelemässä lenkkiä. Kiireellinen sektio oli kohdallani suuri pettymys aluksi, mutta loppujen lopuksi olen ymmärtänyt, että omalla kohdallani se oli silloin ainoa mahdollinen tapa saada lapsi ulos terveenä ja hyvinvoivana.
-miten kriittisesti ihmiset voivat arvioida toisen synnytystapaa. Minulle lääkäri sanoi suoraan jälkikeskustelussa, että poikani olisi saattanut hyvinkin kuolla napanuoran kuristukseen, jos ei olisi tehty kiireellistä sektiota. Tästä huolimatta monet tutut ovat laukoneet kriittisiä kommentteja päin naamaa sektiooni liittyen.
-miten sekaisin voi pää olla synnytyksen jälkeen ja, että lapsen syntymä voi olla myös aika iso muutoskriisi, vaikka lapsesta olisikin todella onnellinen ja iloinen.