Mitkä ovat mielestäsi raskauden ja synnytyksen suurimmat tabut?
Hei
Olemme tekemässä Vauva-lehteen juttua raskauteen ja synnytykseen liittyvistä tabuista ja kysyisimme teiltä mielipiteitä:
Mistä raskauden ja synnytykseen liittyvistä “hankalista” asioista mielestäsi vaietaan? Mikä/mitkä asiat ovat tulleet sinulle tästä johtuen yllätyksenä? Mistä tabuaiheista haluaisit tai olisit halunnut tietää etukäteen?
Entä oletko oppinut omasta raskaudestasi tai synnytyksestäsi jotain “tabumaista”, jonka haluaisit jakaa muiden kanssa?
Jos et halua vastata tähän avaukseen, voit laittaa myös meiliä osoitteeseen kysely1@luukku.com. Kirjoita aihekenttään Tabut.
Kommentit (213)
mutta itselleni oli ainakin yllätys, että synnytyssairaalassa suositeltiin peräruisketta ennen synnytystä. Olin siitä ihan äimänkäkenä.
Toinen asia, jota voisi ehkä valaista on älytön hormonimyrsky, joka tulee muutama päivä vauvan syntymän jälkeen. Olin ylihilpeä, ylipirteä, maitoa suihkusi, hikoilin kuin pieni sika.. kun puhuin asiasta kätilön kanssa, hän kertoi, että tämä on normaalia ja liittyy maidon nousemiseen rintoihin, että menee kyllä ohi muutamassa PÄIVÄSSÄ. Sairaalassa vietin aikaa suihkussa, vaihdoin "yöpaitaa" useita kertoja päivässä, kunnes tajusin olla omassa hihattomassa topissa ja shorteissa
Jälkivuodon määrästä ei myöskään juuri puhuta.. ja siitä että se voi kestä kuukausia runsaampana kuin kuukautiset. Kuukautisten alkaminen heti jälkivuodon loppumisen jälkeen oli myös aika yllätys, vaikka sekään ei juuri ole erikoista.
Olin nuori, ja lapsi hankittiin toivottuna, mutta:
hintana oli, etten sen jälkeen ole nauttinut seksistä.
Tämä, jos mikä, tappaa parisuhteen. Turha sanoa, että aika parantaa. Ei paranna, lapsi on jo yli 15v. Ei laskeumia, lantionpohjanlihasten puristusvoima hyvä. Jumppa ei auta. Alapää ei tunne yhtään mitään, ei kertakaikkiaan mitään. Turhauttavaa minulle, puhumattakaan miehestä.
Repesin synnytyksessä joka suuntaan, vauva oli "saatava ulos!" Ja minut on täysin nujerrettu sen jälkeen: terveydenhoitoalan ihmiset selittävät vain, kuinka minun pitäisi iloita lapsestani. Voi, olen toki onnellinen lapsestani! Mutta jos olisin tiennyt, että lapsen tekemiseen loppuu seksielämästä nauttiminen, niin enpä ole vakuuttunut, olisinko tehnyt lasta.
Liian suuri hinta äitiydestä.
Naisena minulla ei ole enää minkäänlaista arvoa.
Kun tässä seksuaalisuutta korostavassa yhteiskunnassa on täysin tunnoton alapäästään, niin se on kova paikka itsetunnolle.
Ja joo, tiedän, ettei seksielämä ole yhtä kuin yhdyntä, mutta turhauttaa kun seksin ei edes halua johtavan yhdyntään, joka ei tunnu miltään.
en tiennyt että istukkakin pitää synnyttää!! :D
Ihmettelin kun kätilö paineli vatsaa ja pyysi ponnistamaan vielä kerran että saadaan istukkakin ulos. Ponnistin ja kauhealla plotinalla tuli sellainen maksan näköinen möllykkä.
En esikoista odottaessani tutustunut synntykseen kuin pikapuoliin, pelkäsin sen verran etten halunnut tietää paljoa. Mutta missään mitä luin ei mainittu mitään istukan synnyttämisestä!
Yllätyksenä tuli myös jälkivuodon runsaus, synnytyksessä kakkaaminen ja hikoilu! Olin ensimmäinen kaveripiiristäni joka lapsen sai, joten minulla ei ollut hajuakaan noista asioista. Itse olen jakanut tietoa kyllä auliisti ettei muiden tarvitse yllättyä/hävetä!
Kaksi kertaa minulta on viety luotani pois juuri synnyttämäni lapsi, en ole tiennyt miten käy ja miksi käy, onko pikkuiseni edes elossa, ja voin kertoa että kyllä on ihanaa normaalin synnytyksen jälkeen kun sellaisen pikkuisen syliinsä siihen saa. Se on merkki elävästä lapsesta...
Hei,
ja kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille! Saimme paljon arvokasta tietoa vastauksistanne.
Minusta tämä on yksi tabuista, eli nuorten naisten pätkätyöt ja se kuinka määräaikainen työsuhde kirjataan loppuvaksi esimerkiksi päivää ennen ä-loman alkua niin että lapsen saaminen on todellinen uhka omalle uralle ja töiden löytymiselle ylipäänsä. Tämä on ammattiliiton mukaan täysin yleistä, mutta siitä ei puhuta missään! Tiedän vaikka kuinka monta korkeasti koulutettua, aktiivista ja fiksua naista, joiden "ura" on tyssännyt raskauteen, jotka ovat menettäneet hyviä työtilaisuuksia kun raskaus on paljastunut tai joita ei lupauksista huolimatta ole otettu perhevapaan jälkeen uudelleen töihin, koska "pienen lapsen äiti ei pysty sitoutumaan tähän työhön sen mitä siihen tarvitaan".
lähde sujumaan tuosta vain, vaan äiti ja/tai vauva joutuvat joskus harjoittelemaan sitä useitakin päiviä
kipu kun epiduraali ei enää turruta alapäätä ja pissavaikeudet kesti lähes kuukauden.
Toinen se että kun päästin kandin mukaan synnytykseeni niin hän teki kaiken eli jokaikinen sisätutkimus tehtiin kahteen kertaan ym. Siitä lähtien olen onneksi tajunnut sanoa heti että katsoa saa vaan ei koskea!
Baby blues oli myös aika raju tunne kun itki eikä yhtään tiennyt mitä itki ja sitten itki taas.
Mulla ei supistukset näkynyt käyrillä, tuntuivat todella kovina selkäpuolella. Kätilöt eivät uskoneet että supistaa kovaa ja jatkuvasti. Kunnes tekivät sisätutkimuksen ja lapsivedet meni ja olin jo muutaman sentin auki.
Ehkä juttua ei kannata tehdä? Miettikää miksi sen teette..
Itse ainakin tulevana ensisynnyttäjänä en voi lukea tätä ketjua edes kokonaan, koska negatiiviset asiat pelottavat ja haluan kärsiä niistä vain kun on pakko. Olisivatkohan mainitut asiat syystä tabuja?
Kaikki tabut ja salatut asiat eivät ole aina kiinnostavia.. Tuskin tämä lisää irtonumeron myyntiä, että mässäillään jollain kakalla, kivuilla ja repeytyneellä lihalla. Nämä tekevät synnytyksestä jotenkin niin hirveän asian, että tekisi mieli seuraavaksi vain adoptoida.. :(
Toinen asia on kohtukuolema.. Itse pelkään äärettömän paljon kyseistä asiaa vaikka neuvolassa on sanottu, että se on poikkeus eikä sitä kannata terveen nuoren äidin pelätä. Tapahtuu jos tapahtuu, mutta todennäköisesti ei, sanoi hoitsu..
en tiennyt että istukkakin pitää synnyttää!! :D
Ihmettelin kun kätilö paineli vatsaa ja pyysi ponnistamaan vielä kerran että saadaan istukkakin ulos. Ponnistin ja kauhealla plotinalla tuli sellainen maksan näköinen möllykkä.
En esikoista odottaessani tutustunut synntykseen kuin pikapuoliin, pelkäsin sen verran etten halunnut tietää paljoa. Mutta missään mitä luin ei mainittu mitään istukan synnyttämisestä!
Yllätyksenä tuli myös jälkivuodon runsaus, synnytyksessä kakkaaminen ja hikoilu! Olin ensimmäinen kaveripiiristäni joka lapsen sai, joten minulla ei ollut hajuakaan noista asioista. Itse olen jakanut tietoa kyllä auliisti ettei muiden tarvitse yllättyä/hävetä!
ja se, saako siihen yrittää vaikuttaa (ja miten), tuleeko tyttö vai poika.
ja se, saako siihen yrittää vaikuttaa (ja miten), tuleeko tyttö vai poika.
ja se, saako siihen yrittää vaikuttaa (ja miten), tuleeko tyttö vai poika.
synnyttäessä, jos on esim. tiputuksessa tai niin "kiinni"/riipuvainen ilokaasusta, ettei uskalla lähteä vessaan kun sitä ei saa sinne mukaan.
No tuohan ne kätilöt pyytäessä jonkun ämpärin siihen, mutta kuka nykyihminen nyt on niin estototn että siinä kätilön ja miehen jne. katsellessa tekee tarpeitaan, kun se on muutenkin hankalaa ja kramppaa.
Ja sitten taas toisaalta täysi rakko ja/tai suoli pahentaa niitä kipuja ja haittaa vauvan laskeutumista ja hävettää alkaa ponnistamaan kunnolla, kun tietää että tulee muutakin.
Jos oksennat n. 42 viikkoa, joka paikkaan koskee, suonta vetää, supistelee, ruoka ei maistu, väsyttää koko ajan jne sä et todellakaan ole onnellinen siitä raskaudesta.
Ja todella tuo jonkun aikaisemmin mainitsema hormonimyrsky, joka on tutkittu ja aikataulutettu, tulee usein äideille yllätyksenä. Jos jo neuvolassa kerrottaisiin, että hormonitaso laskee toisena päivänä synnytyksestä dramaattisesti, osaisi varmasti ainakin osa synnyttäneistä suhtautua surkeuteensa oikein.
Itse muistan hormonitason käyttäytymisestä tienneenäkin ajatelleeni kuinka huono ihminen olenkaan, koska vaikka minulla on tämä ihana lapsi, itkeskelen silti täällä synnytysosaston siivouskaapissa omaa surkeuttani. Voin kuvitella, miten paha olo on äidillä, joka ei tiedä masentuneisuuteensa olevan oikeasti ihan elimellinen syy.
siitä, kuinka kipeä olin synnytyksen jälkeen. Synnytys meni ihan ok, mutta sen jälkeen en voinut istua kunnolla muutamaan viikkoon ja peräpukamat tekivät kipeää. Sairaalassa ollessa kamalinta oli, kun kätilö (synnytyksen jälkeen) paineli silloin tällöin vatsaa ja se sattui aivan kamalasti!!!! Eikä minulle kerrottu miksi näin tehtiin, ilmeisesti se nopeutti kohdun palautumista?
Vaikka olin kuullut, että kakkaaminen ponnistaessa ei ole mitään uutta, se tuntui nololta. Tuntui, että kaikista muista rei'istä tuli kaikki ulos, mutta vauvaa sai tosissaan puskea.
Ensimmäinen ajatukseni synnytyksen jälkeen oli, että Minä selvisin! Olin ihan puhkirättipoikki, eikä vauvan näkeminen ollut mitään "rakkautta ensisilmäyksellä". Minä halusin vain olla ja levätä. Tikkauksen jälkeen mietin, että miten ihmeessä selviän tästä pediltä ikinä jaloilleni.
Yllätyin myös siitä, miten helppoa vauva-arki oli. Olin valmistautunut valvomaan, olemaan syömättä ja juomatta, kantamaan vauvaa yötä päivää, mutta meidän vauva oikeasti vain söi ja nukkui. En viitsinyt kauheasti huudella vauvan helppoudesta, koska pienten vauvojen äitien kuuluisi olla väsyneitä ja oman elämänsä täysin menettäneitä.
ovat ainakin sektion jälkeiset, helvetilliset ilmavaivat! sattui niin ettei sanoin voi kuvata..
kyseessä oli hätäsektio ja mikään muu ei traumatisoinut: ei sektiohaavan painelu, ei liikkumisvaikeudet. vain se kipu, kun vatsa oli täynnä ilmaa..
toinen lapseni kuoli kohtuun ja kolmas raskaus oli hyvin pelottava. Kielsin itseltäni kaikki tunteet vauvaa kohtaan raskauden aikana, pelkäsin että menetän hänetkin ja ajattelin, että jos kaikki menee hyvin loppuun asti, niin sitten rakastan häntä.
Menin terapiaan lapsen ollessa yli vuoden vanha, kun tajusin, etten rakasta. Hoidin, hoivasin ja pidin sylissä, mutta tunne puuttui. Nyt hänen ollessa iloinen 4v. voin tuntea rakkauden ja ilokseni sekä helpotukseksi huomata, ettei hankala alku ole jättänyt jälkiä häneen.
jotenkin häiritsee imettämisestä annettu kuva, jossa kaikki imetysvaikeudet nähdään pääosin asenteesta johtuvina. Äidit, joilta imetys ei onnistu, saavat sitten valita näkevätkö itsensä liian laiskoina vai liian tyhminä imettämään omaa lastaan. On jotenkin järkyttävää lukea uudelleen ja uudelleen, kuinka imetys on alun jälkeen niin helppoa ja ihanaa - jos se kerran on, miksi suurin osa naisita ei koskaan yllä suosituksiin? Tavallisten naisten oma ääni ei koskaan kuulu noissa artikkeleissa. Kun kannessa lukee että imetysekstra, niin mä ainakin jo arvaan että siihen on valittu muutama helposti ratkeava imetysongelma tai sitten joku, jolla on ollut imetyksessä niin rankka alku ettei kukaan vaan pääse syyttämään miksi imetys ei onnistunut.
annetaan ymmärtää että imetys sujuu kuin vettä valaen ja imetys kestää noin 15-20min kerralla ja normaali tahti on n 3 tunnin välein. No totuus on monesti jotain muuta, imetys voi kestää jopa tunteja iltaisin, vauva viihtyy tissillä tunnin välein kellon ympäri ja tätä tiheän imun kautta kestää viikkoja. Joillakin tiheät imetykset ja vauvan tahtinen imetyskään ei takaa että maitoa riittäisi vaan täytyy siirtyä korvikkeeseen.
Salissa voi joutua oikeasti olemaan "piuhoissa kiinni", eli pahimmillaan menee epiduraali selkään, tippa kumpaankin käteen ja sinne syvälle vielä mittari, joka on kiinni vauvan päässä. Jos tulee vessahätä, isketään vielä katetrikin samaan syssyyn kiinni.
Istukan synnyttäminen oli täysi yllätys. Kai siitä oli jossain valmennuksessa puhuttu, mutta jotenkin se oli mennyt täysin ohi. Se, että piti ponnistaa, kätilö painoi kivuliaasti vatsaa ja istukan ulos saaminen sattui, oli ihan älytöntä touhua heti vauvan synnyttämisen jälkeen.
Molempien lasten kohdalla vaikeata on ollut se, että imetys ei välttämättä onnistukaan, vaikka maito nousee. Rinnoissani on ilmeisesti jokin rakenteellinen ongelma, eli maitoa tulee, mutta vauvat eivät saa sitä ulos.
Kivut olivat kätilön mielestä koko ajan niin pienet, että ei vielä ole tarvetta lääkitykselle ja sitten yllättäen synnytys oli niin pitkällä, että enää ei voinut lääkitä. Olin yli 7 tuntia helvetillisissä tuskissa, purin lopulta kämmeneni ja ranteeni verille, mutta kätilö vain toppuutteli, että ei näy käyrissä supistukset.
Eli Suomessa ei vieläkään 2010-luvulla lievitetä synnytyskipuja, vaikka se olisi täysin mahdollista. Kätilöt väittävät, että kivulla synnytettyä lastaan rakastaa enemmän kuin sitä, jonka saa maailmaan pienemmin tuskin. Rohkenen epäillä. Lapsi on nyt 1v 2 kk enkä tunne mitään häntä kohtaan. En vain tunne. Hoidan ja hoivaan, pidän huolta, mutta en rakasta. Asiaa käsitelty psykologin kanssa ja hän on sanonut, että yksi syy voivat olla ne kokemani kivut. Niiden aikana olen henkisesti luopunut lapsesta, koska en uskonut selviäväni hengissä synnytyssalista.