Eskarinsta soitettiin: lapsen ujous on "ongelma" - suututtaa!!!

ja TODELLAKIN vieläkin toivon, että olisin saanut apua ujouden hoitoon. Moni asia olisi ollut niiiiin paljon helpompaa elämäni aikana.

Vanhempani ajattelivat, että olen vain sellainen eivätkä kokeneet sitä ongelmaksi. Minäkin kävin harrastuksissa, minulla oli jokunen kaverikin. Mutta aina tunsin itseni ulkopuoliseksi, koska en uskaltanut puhua enkä vastata koulussakaan. Tunsin itseni muita huonommaksi. Oli lievää kiusaamistakin (aikuisilta näkymätöntä). Kärsin todella ujoudestani. Ammatinkin valitsin aivan eri alalta kuin olisin halunnut, koska en uskaltanut hakeutua haluamaani kouluun. Pelkäsin, että siellä joutuu puhumaan enemmän. Alisuoriudun koko elämäni. Vanhemmista näytti, että menin mielelläni kouluun ja harrastuksiin. Jännitin niitä aina etukäteen mutta esitin reipasta.



Kunpa aikuiset olisivat hankkineet ammattiapua ujouteeni! Hakeuduin terapiaan kolmikymppisenä ja nyt alan päästä ujoudestani.

ujouteeni 'hoitoa' vuosien ajan terapioissa. Tulos on ollut täysi nolla ja itsen väkisin muuttamisen yritys osin aika traumaattistakin. 'Muutu reippaamaksi' on ollut ihan yhtä helppoa kuin 'muutu sinisilmäisestä ruskeasilmäiseksi'. Sitä en kiellä, etteikö pelokkaalle ihmiselle elämä olisi joskus hyvinkin vaikeaa. Sitä se on varmaan myös vaikkapa liikuntavammaisena syntymään sattuneelle.

Niin kauan kun kaikki osaa vastata tähän kysymykseen, hae kulta apua sille lapselle.

Ne ovat yksi mahdollinen ryhmä muiden joukossa. Mutta ei ne ole vain ne luonteenpiirteet jotka tekevät sen.

Lapseni on ujo, hitaasti lämpiävä, iloinen ja sosiaalisen kanssakäymisen taidon osaava esikoulainen, viimeiseksi mainitut luonteenpiirteet tulevat esille kun lapseni saanut rauhassa seurailla ja tutustua vieraisiin ihmisiin ja ympäristöön. Joskus tuli puhe kiusaamisesta ryhmän aikusten kanssa.He sanoivat että lapsellani erittäin hyvä itsetunto, ei aineksia joutua kiusatuksi. Hän on saanut rauhassa kasvaa ja kypsyä ja rakastamme häntä juuri sellaisena kun on. Me vanhemmat olemme myös ujoja, mutta ulkopuolisen on mahdoton havaita sitä, aikuisella keinot hallita tilanteita.

Minäkin olin ujo ja kärsin siitä koulussa, mutta miehenipä jossain vaiheessa hermostui ja veti kiusaajia turpaan. Hän aina kertoo lapsillekin, että:



"Heti kun annoin kerran takaisin, niin kiusaus loppui. Olisinpa uskaltanu tehdä sen jo vuosia aiemmin..."



Meillä on kolme semi-reipasta poikaa, joille olemme antaneet luvan vetää samalla mitalla takaisin jos heitä kiusataan. On todella tärkeää, että on lupa puolustautua, jos ei hyökätä..

että se ryhmä ujoja lapsia, jotka saivat rauhassa ujostella ja kurkkia äitinsä helmojen takaa, pääsivät myöhemmin paremmin ulos ujoudestaan, kuin se ryhmä lapsia, joita patistettiin ja kehotettiin olemaan rohkeampia. Miksi oppitunnilla vastauksen kuiskaaminen on ongelma? Opettaja voi tehdä siitä ongelman, mutta uskon, että on opettajia, joille se ei ole sitä. Tällaisella opettajalla on suuri merkitys ujon lapsen kasvun tukemisessa. Uskon, että opettajilla on varmasti suurempiakin haasteita työssään tänäpäivänä. Ja mitä kiusaamiseen tulee, muistakaamme me vanhemmat -toistuvasti opettaa lapsillemme toisten huomioon ottamista, kunnioitusta sekä erilaisuuden hyväksymistä!

tätä ainaista kitinää! Tottakai lapset ovat erilaisia, osa on ujoja ja osa ei. Mutta kaikki joutuvat kuitenkin toimimaan samassa yhteiskunnassa. Eikö sen ujon ole helpompi olla siellä eskarissa tai koulussa tai työelämässä, jos ei tarvitse aivan kaikkea jännittää? Ehkä ne ammattilaiset tarkoittaa ihan hyvää sillä asiasta keskustelemisella. Ei varmaan tarkoitus ole ketään hetkessä saada rohkeaksi vaan miettiä yhdessä vanhemman kanssa keinoja, millä lasta voisi rohkaista.



Ja se ettei lapsi esim. uskalla puhua koulussa on kyllä hieman ongelmallista jo heti ekalla luokalla. Miten opettaja voi kontrolloida vaikkapa lukemaan oppimista, jos lapsi ei suostu lukemaan ääneen opettajan kuullen?

tarkasti, huomaa, että rohkaistumista hänkin kannattaa - ei välittömästi eikä käskystä vaan hitaammassa tahdissa. Mutta kuitenkin. Ei Keltinkangas kannusta jättämään lasta ujouden vankilaan. Muistakaa vanhemmat myös, että ujous ja passiivisuus eivät ole sama asia. En ymmärrä, miksi yksikään vanhmepi puolustaa lapsensa oikeutta rajattuihin mahdollisuuksiin ja oikeutta syrjäytymiseen.



-tosi ujo, mutta sosiaalinen

kritiikkiä siitä, että ei osallistu mihinkään.



Jankutin koko syksyn, että odotetaan maaliskuulle niin lapsi alkaa osallistua.



Häneltä menee puoli vuotta sen oudon tilanteen hahmottamiseen. Sama kuvio on käyty läpi kirkon kerhossa, päivähoidossa ja nyt eskarissa.



Minulle tuli tunne, että eskariope otti lapsen käytöksen jotenkin henkilökohtaisesti. Kuulostaa hölmöltä, mutta ope oli kuin loukkaantunut siitä, että lapsi ei päästä häntä heti lähelleen.



Hirveän vaikeaa tuntui myös olevan kuunnella äitiä tässä asiassa!

Ujo lapsi vielä menee mut kun siitä kasvaa ujo aikuinen joka ei esim.pärjää työelämässä.Työhaastattelutkin ovat usein mission impossible ujoille.Meille ei esim.oteta ollenkaan kesätöihin nuoria joiden äiti tai isä soittaa ujojen lastensa puolesta.

Sitäpaitsi on vaikea erottaa vieraista lapsista milloin ujous onkin ylimielistä töykeyttä milloin ei.Kyllä eskari-ikäisen pitää vastata kun aikuinen puhuttelee,pitää olla kohtelias jne.

Olen itse ujo luonteeltani. Lyön kuitenkin vetoa, että sitä ei hahmota sitten niin yksikään aikuisiällä tapaamani ihminen. Se kun ei näy päällepäin käytöksestäni millään tavalla.



Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minusta esim. eskari-ikäinen ei saisi olla "oikeasti" ujo. Saa roikkua äidin/isän lahkeenpuntista. Saa mennä selän taakse ujostelemaan. Eikä tarvitse välttämättä vastata kun täysin vieras ihminen puhuttelee.



Sen oppii myöhemminkin kyllä, eikä varmasti enää arastele isompana.



Ujo lapsi ei ole = ujo aikuinen, joka ei esim. pärjää työelämässä. Minä tosiaan olen ujo, mutta toki osaan nyt jo aikuisena käyttäytyä. Puhun tarvittaessa small talkia, keskustelen tuntemattomimpienkin kanssa, osallistun keskusteluihin, esiinnyn sen verran kuin työssäni tarvitsee.



MUTTA en nauti näistä yhdestäkään. Minä inhoan kutsuja, joissa on paljon minulle tuntemattomia ihmisiä. Jättäisin mieluummin soittamatta erinäiset puhelut jne. En mielelläni avaisi suutani esim. lasten vanhempainillassa jne. Vaan teenpä silti näistä kaikkia.



Ymmärrän erittäin hyvin tässä keskustelussa esitety ajatukset siitä, ettei ujosta lapsesta tule pakottomalla ulospäinsuuntautunutta. Ujosta lapsesta sitä vastoin voi tarvittavalla tuella kasvaa hyvät sosiaaliset taidot omaava aikuinen. Se tarvittava tuki ei kuitenkaan ole esim. päin naamaa arvostelu (kuten joku täällä kertoi tekevänsä kommentoimalla suoraan lapselle, jos tämä ei tervehdi) tai lapsen persoonan lyttäys (joka tuli mieleen AP:n eskariopettajan suhtautumisesta). Tarvittava tuki on enemmänkin sitäkin, että saa rauhassa olla vähän hitaasti lämpiävä aluksi pienenä ja sitten iän myötä rauhallisesti opetella vaadittavia taitoja.



nimim. karmeimpia lapsuudenmuistojani on ekstroverttinen, puhelias äitini pakottomassa minua käymään yksin kättelemässä huoneellisen verran istuvia ihmisiä - toki hänen ensin mainostettuaan, kuinka "meidän Minna ei halunnut tulla tervehtimään, minä sanoin että on pakko". Siinä sitten niiailin ja kättelin naama punaisena. Ikää noin 8 vee ja ujoutta vaikka muille jakaa :). (Tiedän toki, että lapsuudenmuistojen karmeudessa tämä ei ole kovin kauhea aksellilla vähemmän karmea - karmea :-), mutta on elävästi jäänyt mieleen se fiilis kun ovensuulta näin ne parikymmentä ihmistä, jotka piti kiertää kättelemässä. Yksin. Ilman äitiä.)

työhaastatteluihin....



Ja kyllä ujo voi olla kohtelias - ja vilkas äärimmäisen epäkohtelias, ylimielinen ja töykeä.

Hei



Sen mitä minä olen Kortekangas-Järvistä ymmärtänyt, on se, että kaikki temperamentit ovat yhtä hyviä. Tietysti.

Mutta kaikkien tyyppien kannattaa opetella erinäisiä selviytymiskeinoja. Ja näitä voi kyllä hienovaraisesti opettaa lapsillekin.

Ei ottamalla kantaa siihen, mikä on hyvää, huonoa, toivottavaa, parempaa tms.



En ikinä sanoisi lapselle, että ole reippaampi, ole hiljaisempi, ole rohkeampi, älä pelkää tms. Kun ne ovat asioita, joille ei voi mitään.



Lähtisin kuitenkin erottamaan pelon ja ujouden toisistaan. Pelkoon voidaan mielestäni puuttua, vai miksi muuten olisi esim. pelkopoleja synnyttäjille, kursseja lentopelkoisille.



Siksi, että pelkoa voi opettaa hallitsemaan. Sitä varten on olemassa tekniikoita, ja koska ne helpottavat elämää, kannattaa ne ottaa käyttöön!



Ja miksi järkevä vanhempi ei opettaisi lapsilleen näitä tekniikoita.

Mutta annetaan silti kaikille LUPA pelätä. Saa pelätä, mutta yritetään kohdat "turhat" pelot.



Esimerkki. Minulla on vesikammoinen lapsi. Hän pelkäsi hysteerisesti yhtään syvempään veteen menoa. Lapselle annettiin lupa pelätä vettä ja inhota uimakoulua. Mutta uimakouluun lapsen pakotimme eskarivuotena, sillä mielestämme uimataito on pakollinen taito.



Uimakouluun mentiin 5-6 kertaa itkien ja jännittäen. Sylissä pidettiin altaan reunalla, mutta ei silti annettu periksi.



Nyt kun puoli kautta uimakoulua on takana, se on yhtäkkiä alkanut maistua - lapsi on päässyt tietyn pelon yli. Ja voi sitä lapsen riemua siitä, että on päässyt pelon yli.



Emme missään vaiheessa ole sanoneet, että uimakoulussa on kivaa (koska hänen mielestään ei ole) tai väittäneet että kyllä sä siitä tykkäät tms. reipastumisyrityksiä. Sen sijaan saatamme kysyä, että oliko kauheata, tai oliko niin kauheata kuin ajattelit. En tiedä, onko järkevää, mutta haluan että lapsi saa itse päättää miltä uimakoulu tuntuu. Jos se on hänen mielestään hirveätä, niin se on ja saa ollakin.



Miten tämä kaikki liittyy ujouteen? Siten, että mielestäni vanhemman tulee erottaa ujo temperamentti ja mahdolliset pelot. Pelko voi olla esim. aikuiset ihmiset tai että jotain tapahtuu jos sanoo väärin/puhuu aikuiselle tms. Näitä kaikkia voi harjoitella. Ei saisi mielestäni tuudittautua siihen, että "lapsi vain on sellainen". Tiettyjä selviytymismekanismeja on järkevä opettaa.

jatketaanko tätä keskustelua.

Me vanhemmat ollaan oltu myös ujoja ja mä olen vieläkin, joten en todellakaan alkanut väkisin karsimaan tuota ujoutta hänestä pois, koska tiedän miltä se tuntuu. Eskarissa hän rohkaistui tosi paljon ja ekalla luokalla lisää. Nyt hän on 6. luokalla ja on jo tosi reipas. Mä olen tasan sitä mieltä, että jokaisen on saatava olla luonteeltaan sellainen kuin on. Muokkaamalla toista vain pahentaa tilannetta. Tosin lapseni on harmitellut kuinka paljon häneltä on jäänyt tekemättä ujouden takia, mutta nyt ottaa

"menetettyjä tilaisuuksia" takaisin.

Siis lapsi joka vieraassa porukassa tai isossa porukassa on hiljaa.



Hän on ihan tyytyväinen hiljaa, hän tekee tehtävät ekana, kaiken oikein, mutta hän on hiljainen.



Hän tykkää kaikesta tekemisestä, hän tykkää kaikista, hän on vain hiljainen.



Hän oppii intensiivisesti ja hyvin. Hän on hyvin tarkkaavainen. Hän ei koskaan häiritse muiden oppimista, sen sijaan auttaa kyllä aina.



Hän on _aina_ iloinen, aina myönteinen, aina pirteä. Hän on vain hiljainen.



Hän ei edes ole ujo, ei pelokas, eikä arkakaan.



Jotenkin tuntuu, että joidenkin mielestä hän on vammainen. Rasittavampi tapaus kuin aggressiivinen adhd-lapsi. Sellainen ihmiskunnan edustaja, joka ei oikein ansaitsisi elääkään.

Siis lapsi joka vieraassa porukassa tai isossa porukassa on hiljaa.

Hän on ihan tyytyväinen hiljaa, hän tekee tehtävät ekana, kaiken oikein, mutta hän on hiljainen.

Hän tykkää kaikesta tekemisestä, hän tykkää kaikista, hän on vain hiljainen.

Hän oppii intensiivisesti ja hyvin. Hän on hyvin tarkkaavainen. Hän ei koskaan häiritse muiden oppimista, sen sijaan auttaa kyllä aina.

Hän on _aina_ iloinen, aina myönteinen, aina pirteä. Hän on vain hiljainen.

Hän ei edes ole ujo, ei pelokas, eikä arkakaan.

Jotenkin tuntuu, että joidenkin mielestä hän on vammainen. Rasittavampi tapaus kuin aggressiivinen adhd-lapsi. Sellainen ihmiskunnan edustaja, joka ei oikein ansaitsisi elääkään.

Niin kauan kuin lapsi on itse tyytyväinen hiljaisuuteensa, on kaikki hyvin, eikö?

Hiljaisuus on kuitenkin mielestäni eri asia kuin ujo tai arka.

Avautuuko lapsi kuitenkin kotona?

Siis lapsi joka vieraassa porukassa tai isossa porukassa on hiljaa.

Hän on ihan tyytyväinen hiljaa, hän tekee tehtävät ekana, kaiken oikein, mutta hän on hiljainen.

Hän tykkää kaikesta tekemisestä, hän tykkää kaikista, hän on vain hiljainen.

Hän oppii intensiivisesti ja hyvin. Hän on hyvin tarkkaavainen. Hän ei koskaan häiritse muiden oppimista, sen sijaan auttaa kyllä aina.

Hän on _aina_ iloinen, aina myönteinen, aina pirteä. Hän on vain hiljainen.

Hän ei edes ole ujo, ei pelokas, eikä arkakaan.

Jotenkin tuntuu, että joidenkin mielestä hän on vammainen. Rasittavampi tapaus kuin aggressiivinen adhd-lapsi. Sellainen ihmiskunnan edustaja, joka ei oikein ansaitsisi elääkään.

Niin kauan kuin lapsi on itse tyytyväinen hiljaisuuteensa, on kaikki hyvin, eikö?

Hiljaisuus on kuitenkin mielestäni eri asia kuin ujo tai arka.

Avautuuko lapsi kuitenkin kotona?

Lapsi kyllä puhuu siellä eskarissakin, on harrastuksissa reipas, esiintyy pelottomasti, käy yökylässä, puhuu siellä ihan normaalisti myös vanhemmille, puhuu kaveriensa vanhemmille, on käynyt 2-vuotiaasta kaverisynttäreillä siskonsa kanssa jne.



Isossa vieraassa porukassa hän lämpenee hitaasti. Tämä on ollut joillekin hoitajille/opettajille suunnaton ongelma!



Tuntuu että lasten pitäisi olla sellaisia instant-lapsia nykyään. Jonkinlainen kummallinen "sosiaalisuuden" palvonta on mennyt överiksi.

[quote author="Vierailija" time="29.03.2011 klo 14:32"]

Se "rohkaisu", mitä tässäkin ketjussa vähintään joka toisessa viestissä peräänkuulutetaan, on väärin ja huonontaa lapsen tilannetta. "Rohkaisu" ei millään lailla ota ujoutta lapsesta pois, mutta kylläkin viestittää: sinä et ole tarpeeksi hyvä tuollaisena. 

[/quote]

Ilmeisesti ujoilla on jotenkin perusnegatiivinen ajattelutapa, kun patistelu koetaan lähes aina viestiksi kelpaamattomuudesta. Itse en niin kovin ujona ajattelisin patistelun olevan vanhemmalta kehotusta, tyyliin: "Toivon, että menisit mukaan, koska tiedän että sinulla olisi hauskaa jos osallistuisit." Ei kenenkään vanhemman toive ole se, että lapsi jää monesta hauskasta asiasta paitsi siksi, ettei uskalla osallistua tai puhua tai muuten ilmaista, mitä haluaa.

En ymmärrä, miksi ujot haluavat jonkinlaista erityisoikeutta käyttäytyä eri tavalla kuin normaalit käytöstavat vaatisivat (vrt. ei vastata kysymyksiin, tervehdyksiin jne.). Kyllähän liian villejä lapsiakin hyssytellään ja yritetään saada käyttäytymään hillitymmin, tervehtimään ja sanomaan kiitos, ja mielestäni aivan samoin tulee kohdella ujoja (tietenkin päin vastoin, eli esim. rohkaisemaan puhumaan hieman kovemmalla äänellä), mutta yhtä kaikki osallistumaan vuorovaikutukseen "normaalisti".

Ei oikea kysymys mielestäni ole se, kelpaako ujo juuri sellaisena kuin on - kukaan meistä ei kelpaa tähän yhteiskuntaan juuri sellaisena, kuin syntymässä olemme, vaan kaikkien temperamenttia ja luonnetta (etenkin ääripäitä) muovataan vastaamaan yhteiskunnan normeja. Ei se silti tee meistä mitään massan mukana kulkijoita, mutta helpottaa erilaisten ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta. Ujot vaikuttavat joskus minusta toivottoman itsekeskeisiltä, jokainen lause tulkitaan negatiiviseksi ja heitä loukkaavaksi.

Myös ei-ujoja pelottaa joskus ihan helvetisti monikin asia, mutta tärkeää kaikille on voittaa omat pelot. Rohkeus useimmiten palkitaan, ja itsestään oppii uusia puolia.