Eskarinsta soitettiin: lapsen ujous on "ongelma" - suututtaa!!!

Hei ujot, ettekö ole tienneet, että se loppuu kun sanotaan, että reipastupa nyt. Heti loppuu käsien hikoilu ja jännitys ja pelkääminen.

tätä ainaista kitinää! Tottakai lapset ovat erilaisia, osa on ujoja ja osa ei. Mutta kaikki joutuvat kuitenkin toimimaan samassa yhteiskunnassa. Eikö sen ujon ole helpompi olla siellä eskarissa tai koulussa tai työelämässä, jos ei tarvitse aivan kaikkea jännittää? Ehkä ne ammattilaiset tarkoittaa ihan hyvää sillä asiasta keskustelemisella. Ei varmaan tarkoitus ole ketään hetkessä saada rohkeaksi vaan miettiä yhdessä vanhemman kanssa keinoja, millä lasta voisi rohkaista.

Ja se ettei lapsi esim. uskalla puhua koulussa on kyllä hieman ongelmallista jo heti ekalla luokalla. Miten opettaja voi kontrolloida vaikkapa lukemaan oppimista, jos lapsi ei suostu lukemaan ääneen opettajan kuullen?

joka on vähän ujo, ja seurailee lähinnä kerhossa tms. sivusta tai leikkii äidin kanssa. Haluaisin sanoa pari valittua sellaisille, jotka ovat pojan kuullen huomauttelemassa ujoudesta, sillä se ei asiaa ainakaan paranna.



En muutenkaan ymmärrä, miksi poika ei ole kelvollinen omana itsenään, sillä en minä ainakaan näe sitä, miksi huutava ja juokseva lapsi on parempi kuin lapsi, joka mielellään rakentaa palapeliä... Ja kyse kuitenkin 2-vuotiaasta, eikä kouluunlähtijästä...

Se "rohkaisu", mitä tässäkin ketjussa vähintään joka toisessa viestissä peräänkuulutetaan, on väärin ja huonontaa lapsen tilannetta. "Rohkaisu" ei millään lailla ota ujoutta lapsesta pois, mutta kylläkin viestittää: sinä et ole tarpeeksi hyvä tuollaisena.

että se ryhmä ujoja lapsia, jotka saivat rauhassa ujostella ja kurkkia äitinsä helmojen takaa, pääsivät myöhemmin paremmin ulos ujoudestaan, kuin se ryhmä lapsia, joita patistettiin ja kehotettiin olemaan rohkeampia. Miksi oppitunnilla vastauksen kuiskaaminen on ongelma? Opettaja voi tehdä siitä ongelman, mutta uskon, että on opettajia, joille se ei ole sitä. Tällaisella opettajalla on suuri merkitys ujon lapsen kasvun tukemisessa. Uskon, että opettajilla on varmasti suurempiakin haasteita työssään tänäpäivänä. Ja mitä kiusaamiseen tulee, muistakaamme me vanhemmat -toistuvasti opettaa lapsillemme toisten huomioon ottamista, kunnioitusta sekä erilaisuuden hyväksymistä!

Eiköhän tulisi siitäkin mielensä pahoittamista, jos eskari toteaisi, että olkoon ujo ei tehdä mitään, että koulutie helpottuisi.



Onko ap:llä muita lapsia? Yleensä eskariryhmä on 5-10 lasta, ja monesti tuttua jo tuttua porukkaa päiväkodista. Lintukotomeinikiä. Hyppäys päiväkodista/eskarista/kodista kouluun on todella iso hyppäys. Luokkakoot +-20, yksi opettaja, mahdollisesti luokka täynnä uusia kasvoja. Koulu on iso oppimistehdas, jossa pärjää paremmin jos on vähemmän ujo. Jos siihen sopeutumiseen saa jo palikoita eskarissa, niin hyvä niin.



Eihän ihminen perusluonteelleen voi mitään eikä väärään muottiin pidä pakottaakkaan, mutta opitulle "reippaudelle" on tarvetta koko elämän, itse kullekin.

Meillä ihan samanlainen tyttö, nyt ekaluokalla. Aristelee vieläkin vieraiden aikuisten seurassa, mutta ikäistensä kanssa on melko reipas.



On se nyt kumma, jos LTO:n koulutuksella ei tajuta, etteivät kaikki ole aktiivisia osallistujia.

Mulla keskimmäinen lapsi ujo. Opetin vilkkaalle esikoiselle käytöstapoja - "täällä bussissa on paljon ihmisiä, täällä ei voi puhua kovalla äänellä, koska se häiritsee muita", "kiva, että olet kiinnostunut uusista ihmisistä, mutta kaikki eivät tykkää vastailla heti moniin henkilökohtaisiin kysymyksiin" jne. jne.



Samalla lailla olen opettanut ujolle käytöstapoja. "On ihan ok, että uudet ihmiset jännittää, mutta on kohteliasta sanoa hei ja katsoa tervehtiessä toista kasvoihin, jos kovasti jännittää, voit pitää äitiä kädestä kiinni". Jne., jne. Voi siis suhtautua lapsen tunteeseen ja temperamenttiin positiivisesti ja hyväksyen, mutta ohjata TEKOJA ja käytöstä sellaiseen suuntaan, joka helpottaa lapsen koulutietä ja sosiaalista kanssakäymistä.



Meidän ujo on yhä ujo, mutta osaa käyttäytyä eikä tuhlaa turhaa energiaa kaiken mahdollisen jännittämiseen. Näin hänen persoonansa pääsee parhaalla mahdollisella tavalla esiin.



Ei kukaan muu kuin äiti jaksa kulmain takaa möllistelijää kovin kauan maanitella mukaan porukkaan. Samoin kuin ei kukaan muu kuin äiti jaksa ymmärtää levotonta hillumista loputtomiin.

monesta kivasta paitsi ja tiedostin sen itse. Kynnys toimia vain oli liian korkea. Todentotta toivoin, että olisin ollut rohkeampi. Ujo on monessa mielessä yksinäinen. Vanhempani eivät rohkaisseet minua eivätkö tehneet mitään, mikä olisi auttanut minua ulos kahlitsevasta ujoudestani.



Muistakaa ujojen äidit, että toisenlaiset lapset eivät automaattisesti ole itsekeskeisiä päällepäsmäreitä. Teidän tulee hyväksyä erilaiset lapset, jotta teidänkin lapset hyväksyttäisiin. Jos kaikki olisivat äärimmäisen ujoja, juuri mikään ei toimisi tässä yhteiskunnassa. Rohkeus ei ole pahe.



Itse olen miettinyt, miten lapseni voisivat viettää mahdollisimman onnellista arkea. En ole vaatinut, että muun maailman on muututtava minun lasteni ympärillä vaan olen kasvattanut lapseni sopeutumaan ja hyväksymään lainalaisuudet, jotka yhteisöissä vallitsevat.

Harvassa luokassa on niin hiljaista, että kuiskaus kuuluu edes opettajalle, saati sitten muille oppilaille. Koulussa yksi opetusmenetelmä on opetuskeskustelu, jonka tarkoituksena ei ole pelkästään se, että opettaja selvittää mitä oppilaat tietävät ko. aiheesta. On totta, että temperamentit vaihtelevat hyvinkin paljon. Ja kenenkään luonnetta ei voi muuttaa. Sitävastoin käytöstä (joka ilmentää luonnetta) voi ja pitääkin joskus kyetä muuttamaan. Tuskinpa täällä kukaan tosissaan puolustaa (toivottavasti ainakaan ei) vilkasta ja ekstroverttia lasta, joka saa toimia impulsiivisesti ja harkitsematta. Eiköhän aikuisten (ja kasvatuksen) tehtävänä ole nimenomaan auttaa lasta säätelemään käyttäytymistään siten, että tulee mahdollisimman hyvin toimeen ympäristössään.

On toki mahdollista että päiväkodista ei ole osattu ottaa asiaa tarpeeksi hienovaraisesti esiin. On myös mahdollista, ettei äiti näe/halua nähdä asiassa mitään ongelmaa, vaikka kuitenkin ryhmätilanteissa lapsen käytös voi olla ongelmallinen.

t.ekaluokan opettaja, joka ei yhtään panisi pahakseen, vaikka nykylapset olisivat keskimäärin hiukan ujompia kuin ovat

että se ryhmä ujoja lapsia, jotka saivat rauhassa ujostella ja kurkkia äitinsä helmojen takaa, pääsivät myöhemmin paremmin ulos ujoudestaan, kuin se ryhmä lapsia, joita patistettiin ja kehotettiin olemaan rohkeampia. Miksi oppitunnilla vastauksen kuiskaaminen on ongelma? Opettaja voi tehdä siitä ongelman, mutta uskon, että on opettajia, joille se ei ole sitä. Tällaisella opettajalla on suuri merkitys ujon lapsen kasvun tukemisessa. Uskon, että opettajilla on varmasti suurempiakin haasteita työssään tänäpäivänä. Ja mitä kiusaamiseen tulee, muistakaamme me vanhemmat -toistuvasti opettaa lapsillemme toisten huomioon ottamista, kunnioitusta sekä erilaisuuden hyväksymistä!

tyttömme on ujo ja hitaasti lämpeävä varsinkin aikuisia kohtaa. Oikeastaan koko päiväkotiajan tämä tuli esiin kasvatuskeskusteluissa, mutta varsinkin eskarissa sitä korostettiin, koska se nähtiin mahdolliseksi ongelmaksi koulussa. Lastentarhaopettaja ennakoi, ettei tyttömme, joka tiedollisesti ja taidollisesti oli hyvin kehittynyt, välttämättä pärjäisi koulussa kovin hyvin, koska ujouden takia kaikki osaaminen jäisi pimentoon.



Viime syksynä tyttö aloitti koulun ja ensimmäisessä vanhempainvartissa otin esiin tämän "ongelman". Opettaja oli aivan hämmästynyt, sillä hänen mielestään tyttömme on hyvinkin reipas ja sosiaalinen ja pystyy omat tietonsa ja taitonsa esille tuomaan ja omat asiansa hoitamaan mainiosti. Mitään merkkiä ylenmääräisestä ujoudesta ei ole ollut sen paremmin kavereiden kuin koulun aikuistenkaan kanssa.



En sitten tiedä, onko tyttö muuttunut viime kesän aikana niin paljon, että ujous on jäänyt taakse vai onko opettajan suhtautuminen häneen vain erilaista kuin lastentarhanopettajan. Ainakin opettaja pitää selvästi rauhallisista tytöistä, joten ehkä hänen mielestään hiljaisempi on kaikin puolin parempi.

Itsekin olen ollut ujo ja pikemminkin aina on vaan ärsyttänyt, kun asiasta on tehty ongelma. Eri asia, jos asialle voisi oikeasti tehdä jotain, mutta kertokaa nyt hyvät ihmiset miten ujosta lapsesta saadaan rohkea? En usko että kellään on siihen mitään kikkakolmosia, tuskin näillä kasvatuspuolen ammattilaisillakaan. Eikö lapsi saa olla juuri sellainen kuin on?



Itsekin koen, että siitä on ollut pikemminkin enemmän ongelmaa kun on vain toitotettu "ole rohkeampi". Kuulen edelleen (vaikka olen jo 30v) jopa työelämässä, että "ole reippaampi". Tuntuu aivan käsittämättömältä ja se vain monesti pahentaa asiaa. Hyväksyn itseni tällaisena, mikseivät muut voi hyväksyä minua myös?



Olin lapseni TODELLA ujo, nykyään mielestäni jo ihan normaali, mutta en kuitenkaan kaikkien mielestä sillä kuulen aina silloin tällöin ujoudestani. Olen hyvilläni että lapseni 3 v on vastakohtani, aina ollut hyvin reipas, mutta tuntuisi tosi pahalta jos lapseni olisi ujo ja päiväkoti tekisi siitä hirveän ongelman. Etenkin kun asialle ei ihan oikeasti voi mitään, kysehän on perusluonteesta.

Minä myös olin lapsena tosi ujo, en tiedä miten siitä olisi voinut "parantua". Mä vaan olin semmonen hissukka. Murrosiässä siitä vasta oikeastaan ongelma tuli kun tunsin itseni huonommaksi, luuseriksi. Mietin jopa itsemurhaa.



Nyt aikuisiällä olen oppinut pärjäämään ominaisuuden kanssa. En ole vieläkään suupaltti, mutta pärjäilen.



Toisaalta olen ajatellut että vanhempien olisi pitäny enemmän kannustaa ja patistaa minua, mutta olisko siitä ollut hyötyä, olisko se kääntynyt vaan pahempaan jos ois painostettu. Ei voi tietää.



Mutta kyllähän ujous on todellinen ongelma sille ujolle itselleen, koska erilaisuutta ei vaan oikein tahdota hyväksyä, ne villit ja reippaat on suosittuja.

Vähän sama asia kuin että aletaan kiusaamaan vaikka ulkonäöstä. Eihän sillekään voi mitään. Toki voi vähän parannella, mutta ei sille perusulkonäölle voi yhtään mitään vaikka kuinka haluaisi. Sama juttu ujouden kanssa. Se on ominaisuus, joka täytyy vain hyväksyä. Mä en oikein ymmärrä, että jos eskari aikoo asiaan jotenkin puuttua, niin miten ihmeessä se aikoo tehdä sen? Ja kun lapsessa ei kuitenkaan ole yhtään mitään vikaa. On vain ujo.

perusluonteelleen jotain??? Todella outoa tämä ujojen käsitys, että eivät voi käytökselleen mitään, koska nyt vaan ovat ujoja?



Monia asioita voi oppia. Ja tietenkin ujo pysyy ujona, mutta voi vaikkapa oppia esiintymään sujuvasti, jos siitä työelämässä hyötyä.



Tajuatteko, että ihan samalla lailla ne ei-ujot joutuu ponnistelemaan omien heikkojen kohtiensa kanssa? Ei voi jäädä jonkun luonteenpiirteen taakse piiloon. Tai sitten tietysti voi, jossei se todellakaan itseään haittaa.



Mun tuntemat "hyväksyn ujouteni" aikuiset tuppaa vaan olettamaan, että ympäristö ei pelkästään hyväksy heitä vaan just vetää mukaan, maanittelee osallistumaan, kiskoo niitä mielipiteitä kokouksissa jne. Sitten ei pidä olettaa ympäristöltäkään paljoa sopeutumista, jossei itse viitsi nähdä mitään vaivaa.



Ja hei, sosiaalisesta jännittämisestä voi todellakin oppia pois. Pitää vaan viitsiä PONNISTELLA sen eteen. Ihan niinkuin suulaampi ponnistelee sen eteen, että oppii hillitsemään itseään, olemaan kärsivällisempi, kuuntelemaan paremmin jne.



Ihme ujouden jokskin pyhäksi ominaisuudeksi korottamista!

Mutta sama ongelma. Ensi vuonna eskari ja en tiedä mitä ruvetaan tekemään. Nyt ollut tarhassa vuorovaikutusryhmässä, jossa myös erityislastentarhaopettaja. On ikäistensä lasten kanssa ihan reipas ja leikkii ym. mutta aikuisia ujostelee tai ei vastaa kun kysytään. Olen itse ollut ujo ja hiljainen ja olen edelleen ja kärsinyt olen siitä monet kerrat! mutta kun ei luonteelle mitään voi!

Itse ujona lapsena ja nyt ujon lapsen äitinä suutun tällaisista jutuista kovasti! :(



Ujous EI ole sairaus, eikä sosiaalisuus ole = sosiaaliset taidot!!!



http://www.laakarilehti.fi/kommentti/index.html?opcode=show/news_id=827…



"Syntynyt selviytyjäksi

Julkaistu 17.12.2009 12.53



Pienen pojan syntymäpäivillä 3-vuotias vieras potki 1-vuotiaan vieraan nurkkaan, löi 2-vuo­tiasta päivänsankaria, ja istui muun ajan keräämässä talon lelut itselleen omiin leikkeihinsä. Tämä ei ole ennen kuulumatonta, 3-vuo­tiaalle voi sattua huono päivä. Huomiota he­rätti äidin käytös. Hän ei eleelläkään hillinnyt poikaansa. ”Syntynyt selviytyjäksi” kertoi hänen pieni hymynsä, kun hän katseli pojan mellastusta.



Hän ei varmaankaan ollut huono kasvattaja. Nykyaika vain on hukannut tajun siitä, miten käyttäytyy selviytyjä, ja milloin puhutaan aggressiosta. Kun aloitin luennoijan urani 30-vuotta sitten, koski suurin osa luentopyynnöistä aggressiivisuutta. Kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempien illoissa haluttiin kuulla, miten suitsia lapsen aggressiivisuutta ja ohjata hänet sosiaalisen käytöksen poluille. 20 vuoteen en ole enää saanut yhtään tällaista pyyntöä. Ilmeisesti ongelma saatiin silloin hoidettua pois päiväjärjestyksestä ja aggressio hävitettyä.



Ensimmäisistä puistoleikeistä saakka vanhemmilla on huoli lapsen sosiaalisesta kehityksestä. Varsinaisesti ei kuitenkaan kanneta huolta sosiaalisuudesta, vaan siitä, miten lapsi selviää muista lapsista, ettei vain jää alakynteen. Pieni aggressio ei kasvattajia niinkään huoleta, mutta oikea sosiaalinen käytös, toisin sanoen lapsi, joka myöntyy, jättää tilaa toiselle, luovuttaa tälle lelunsa, sen sijaan huolettaa. Merkithän viittaavat luuseriin!



Huoli ei ole vain vanhempien. Pyysin jokin aika sitten opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita lopputentissä kertoman, mikä heidän mielestään on vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkemisen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä. Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin, eivät riko koulun sääntöjä ovat nykykoulun suurin haaste? ”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma oli mennyt hyvin perille.



Kun tämä kasvatus sitten tuottaa hedelmää, istumme me aikuiset joukolla alas paheksumaan ja päivittelemään. Huudamme yhteisöllisyyttä apuun ja ihmettelemme, mihin se on kadonnut. Se ei ole kadonnut, vaan se ei ole syntynyt. Yhteisöllisyys tulee kasvattaa ihmiseen, eikä se ole kaikkein yksinkertaisin kasvatustehtävä. Ihminen kun ei ole luonnostaan toisen huomioonottava ja hänen oikeuksiaan kunnioittava. Jos näin olisi, ei heikompien puolustamiseksi tarvittaisi lainsäädäntöä, vaan se hoituisi itsestään. Jos ihminen saa elää ”luontonsa mukaisesti”, tulee käyttöön viidakon laki ja omien oikeuksien valvominen ja puolustaminen hoituvat yhä aggressiivisemmin keinoin. Näin osoittaa tutkimus.



Jokainen vanhempi haluaisi, että hänen lapsensa olisi pärjääjä, ja ellei nyt menestyjä, niin ainakin selviytyjä. Samaan aikaan hän kuitenkin toivoo, että hänen lapsellaan olisi turvanaan yhteisö, jossa ketään ei sorreta, jossa ei jatkuvasti kilpailla, ja joka tukee silloin, kun kilpailussa jääkin rannalle. Hänen lapsensa on se menestyjä, muut saavat muodostaa sen yhteisön. Tämä on kuitenkin mahdoton yhtälö. Ei ihme, jos kaikki ovat lopulta hämmentyneitä ja hukassa.



Liisa Keltikangas-Järvinen

psykologian professori

Helsingin yliopisto "

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Ujo+lapsi+voi+olla+tosi+selviytyj%C…



Ujo lapsi voi olla tosi selviytyjä



Aktiivisuutta ihailevassa maailmassa arat ja vetäytyvät lapset jäävät usein touhuajien jalkoihin

Ujous on ihmisen synnynnäistä temperamenttia, eikä sitä pidä väkisin muuttaa



Julkaistu: 15.11.2002 lehdessä osastolla Oma elämä

A A



Eeva-Kaarina Aronen



Hiljainen syrjäänvetäytyjä ei ole muodissa koulussa eikä työelämässä. Itseä korostavaa touhuamista arvokkaampaa on kuitenkin kyky sietää stressiä ja selviytyä.



Levottomista, meluavista ja keskittymään kykenemättömistä lapsista puhutaan nykyisin paljon ja heidän ongelmiaan pohditaan. Kuitenkin aktiiviset, jopa yliaktiiviset lapset ovat hyväksytympiä kuin hiljaiset syrjäänvetäytyjät.



Itseään esiin tuovaa, touhukasta aikuista ihaillaan. Vetäytyjää taas pidetään jotenkin ongelmallisena. Pitääkö ujoa ihmistä siis ruveta muuttamaan?



Ei missään nimessä, sanoo psykologian professori, psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen.



"Ujoa ihmistä ei muuteta. Mutta hän itse voi vaikuttaa käyttäytymiseensä. Ujous ja syrjäänvetäytyminen ovat synnynnäisiä temperamenttipiirteitä, ja niillä on biologinen pohja."



"Väitetään, että jopa kolmannes valkoihoisesta väestöstä on varustettu sellaisella fysiologialla, joka altistaa heidät kaiken uuden ja yllättävän edessä varautuneisuuteen."



Temperamentti on persoonallisuuden synnynnäinen, biologinen pohja, ihmisen synnynnäinen valmius toimia tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Se ei kerro sitä, mitä ihminen tekee eikä sitä, miksi hän tekee, vaan sen, miten hän jonkin asian tekee, Keltikangas-Järvinen määrittelee.



Temperamentti selittää sen, että jokainen lapsi on jo syntyessään yksilö, omalla temperamentillaan varustettu.



Temperamenttiin kuuluu esimerkiksi sellaisia asioita kuin unirytmi, taipumus positiiviseen tai negatiiviseen mielialaan, aktiivisuus, kiinnostus muista ihmisistä. Yksi temperamentin peruspiirteitä on tapa, miten ihminen suhtautuu uuteen ja yllättävään.



Miten sitten pystytään erottamaan häiriö normaalista varautuneisuudesta ja syrjäänvetäytymisestä?



"Tietty temperamentti saattaa altistaa joillekin häiriöille. Mutta kun puhutaan sinänsä temperamentista, puhutaan aina normaaleista yksilöiden välisistä eroista", Keltikangas-Järvinen täsmentää.



"Ihmiset vain ovat oikeasti erilaisia. Häiriössä on kyse eri asiasta. Jos ihminen ei ole vaikkapa puhunut puoleen vuoteen koulutovereidensa kanssa, eikä kukaan tiedä edes hänen nimeään, ei kyse ole syrjäänvetäytyvästä temperamentista vaan häiriöstä."



Temperamentilla ei ole myöskään mitään tekemistä älykkyyden kanssa, eikä se ole yhteydessä ihmisen selviytymiseen. Ujo ihminen voi olla myös hyvin sosiaalinen, eli hän tulee hyvin toimeen muiden ihmisten kanssa, Keltikangas-Järvinen huomauttaa.



Vasta siitä, millaisen persoonallisuuden ympäristö tietystä synnynnäisestä temperamentista rakentaa, seuraa se, minkälainen stressinsietäjä ja selviytyjä ihmisestä tulee.



Nyky-yhteiskunnassa hiljaisuutta ja omissa oloissaan olemista on alettu pitää ongelmallisena. Merkillinen sosiaalisen aktiivisuuden vaatimus on koko ajan kasvanut.



Lapseltakin aletaan vaatia kykyä tulla toimeen erilaisissa ryhmissä ennen kuin hän on siihen kehityksellisesti valmis, ja tilanteet aiheuttavat pelkkää stressiä.



Mitä pikkulapsen stressi sitten on? "Erään määritelmän mukaan se on sitä, että ympäristön vaatimukset ovat vääränlaiset lapsen temperamentin suhteen. Saattaa olla, että lapselle huono ympäristö saattaa olla vaikka kuinka loistava, mutta se on silti



Lapsen pitäisi antaa olla sellainen kuin hän on. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän saa käyttäytyä miten tahansa, Keltikangas-Järvinen muistuttaa.



Me kaikki tarvitsemme koko elämän ajan kykyä sietää stressiä ja kykyä selviytyä. Miten arkaa lasta rohkaistaan sellaiseksi?



"Ensinnäkin ihmisellä pitäisi jo lapsesta saakka olla tunne, että hän on arvokas ja arvostettu sellaisenaan, että hän saa olla ujo."



"Ujosta lapsesta ei tehdä rohkeampaa sillä, että sanotaan: Ole rohkeampi! Katso miten muut leikkivät, sinä et uskalla tehdä mitään. Näin osoitetaan lapselle, että hän on jollakin epämääräisellä tavalla huonompi kuin muut lapset."



Selviytymiskeinot ulos ujoudesta ovat periaatteessa hyvin yksinkertaisia.



Annetaan lapselle aikaa sopeutua uusiin tilanteisiin. Hyväksytään hänen hitautensa. Ei viedä lasta ylivoimaisiin tilanteisiin, jos niitä on mahdollisuus välttää.



"Jos lapsi pelkää hirvittävästi kaksivuotiaana musiikkileikkikouluun menoa, niin miksi viedä? Ei siinä mitään ihmeellistä menetetä. Viedään kolmevuotiaana. Kun vaikeisiin tilanteisiin joudutaan - eihän lasta voi tynnyriinkään eristää, ollaan niissä



"Sitten kun on pakko lähteä, ollaan lapsen turvana ja totutetaan häntä uuteen tilanteeseen vähän kerrallaan. Hyväksytään se, että hän saa aluksi kiehnätä sylissä ja annetaan ymmärtää, että näin saa olla. Kun lapsi kokee olonsa turvalliseksi, jokainen lähtee leikkimään muiden kanssa. Sosiaalisuus on ihmisen biologinen tarve."





Professori Liisa Keltikangas-Järvinen, professori Katri Räikkönen ja post grad. opiskelija Sampsa Puttonen ovat tutkimuksissaan Helsingin yliopiston psykologian laitoksessa käsitelleet ihmisen synnynnäistä temperamenttia ja stressinsietokykyä.

olen vastaavassa tilanteessa todennut eskariopelle, että minä en kyseenalaista hänen luonnettaan joten oletan, että hän ei kyseenalaista lapseni luonnetta. Ujous on ongelma vain silloin, kun aikuiset tekevät siitä ongelman.

http://wsoy.fi/yk/products/show/81701



Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot



Keltikangas-Järvinen, Liisa



Sosiaalisuuden merkitystä korostetaan ja arvostetaan nykyisin niin koulussa kuin työelämässä. Mitä ovat sosiaaliset taidot, ja miten ne eroavat sosiaalisuudesta? Miten käyttäytyy sosiaalinen lapsi, miten sosiaalinen aikuinen?



Professori Liisa Keltikangas-Järvinen syventää kirjassaan ymmärrystämme sosiaalisuudesta ja sosiaalisista taidoista ja selventää niiden eroja. Sosiaalisuus on synnynnäinen temperamenttipiirre, joka liittyy haluun olla ihmisten kanssa. Sosiaaliset taidot taas ovat opittuja ja tarkoittavat kykyä olla muiden kanssa. Sosiaaliset taidot eivät vaadi pohjakseen mitään tiettyä temperamenttia. Ujolla ihmisellä voi olla erinomaiset sosiaaliset taidot, ja ujous liittyy empatiaan ja herkkyyteen ymmärtää toisia ihmisiä.



Sosiaalisten taitojen kääntöpuoli on aggressiivisuus. Kirjassa kerrotaan, miten aggressiivinen käytös kehittyy ja miten sen kehittyminen kasvatuksella estetään. Yksi kirjan sivujuonne on narsismin häiriö ja sen liittyminen aggressiivisuuteen. Ihmissuhteiden ja työelämän vaikeimpiin ongelmiin kuuluu narsismi, josta ei niinkään kärsi narsistinen ihminen itse vaan ympäristö. Päiväkodin merkitys alle 3-vuotiaan lapsen sosiaalisten taitojen kehityksessä on myös keskeinen tarkastelun kohde.



Liisa Keltikangas-Järvinen on suomalaisen temperamenttitutkimuksen uranuurtaja ja arvostettu tietokirjailija. Hän on julkaissut tietokirjoja vuodesta 1979 lähtien ja käsitellyt teoksissaan itsetuntoa, lasten aggressiivisuutta ja temperamentin vaikutuksia mm. ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja elämänhallintaan. Keltikangas-Järvinen on Helsingin yliopiston psykologian professori. Hänet valittiin Vuoden professoriksi 2008.

kun tyttäreni syntyi hänen tätinsä oli 10-vuotias. ihan älyttömän ujo tyttönen. ei siitä saanut mitään irti. vasta 16-18 vuotiaana hän on alkanut puhumaan enemmän ja kovemmalla äänellä. traagista ei ole pahat ihmiset vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.

Nuorempana yritin joskus muuttaa itseäni reippaaksi. Yritin käyttäytyä siten kuin kuvittelin reippaan ihmisen käyttäytyvän kulloisessakin tilanteessa. Sain palautetta, että miksi olen aggressiivinen ja huudan. No, yritin vain olla "reipas" ja saada ääneni kuuluviin.



Nykyään en ajattele noita asioita enää niin paljon. Jonkin verran on ollut pakko pohtia niitä kuitenkin, koska lapsenikin on ujo. Toisaalta tiedän, millaista se on. Kyse ei ole siitä, että vain kuin nappia painamalla muuttaa omasta tahdostaan käyttäytymistään vastakkaiseksi.