mieheni ei suostu, että olen kotiäiti!

mutta minulle tasa-arvo merkitsee sitä, että mies saa olla mies ja nainen nainen. Minun tasa-arvossani ei lapset kärsi omanedun tai tasa-arvon tavoittelun vuoksi. Lapset ovat vähän aikaa pieniä ja tarvitsevat molemmat vanhemmat. Päätökset tehdään yhdessä kumpaakin kuunnelle ja lapsen paras huomioiden. Sanelupolitiikka ei kuulu perheeseen. Perheessä kuuluu kummankin tehdä kompromisseja ja luopua omastaan lasten ja perheen vuoksi. Ei ole kestävää kehitystä, että vain toinen joutuu luopumaan ja joustamaan omista haluistaan ja tarpeistaan. Lapset ovat kuitenkin se perheen tärkein juttu.

Mielestäni ap:n miehelle ei ole kasvanut vastuuta perheestään tippaakaan. Vakityöpaikka eikä pelkoa työttömyydestä. Miksi hän ei ole halukas huolehtimaan lapsensa parhaasta? Onko ap:n mies itse jäänyt lapsuudessa vaille rakkautta, turvaa ja aitoa välittämistä kun ei halua sitä omalle lapselllensa antaa? Vai odottaako hän, että ap hoitaa lapsen, kodin ja muun niin kuin ennenkin opiskelujensa ohessa

oli sit lapsen rento elämä tai aikaisempi valmistuminen, mut TUO MIEHESI ASENNE!?

HÄH? Ei jaksa elättää teitä enää? Kyllä se on vanhemman/puolison tehtävä elättää silloin kun elämäntilanne sitä vaatii.

Minä sinuna vaatisin, että lapsi on kotona riittävän kauan (sinun mielestäsi). Te ehditte kyllä tienata ja opiskella myöhemminkin.

Jos miehesi joskus joutuu sairaseläkkeelle tms. niin muista sanoa, että et jaksa elättää häntä...

kuin opintotukea?

Putkimiehelle: Eipä mulla ole mitään oikeuksia miehen tileihin, eikä ole toisaalta sormusta nimettömässäkään. :) Ja mies uskoo sitäpaitsi avioehtoon vaan ei avioliittoon. Eli kyllä mä koen olevani rakkaudesta tämän miehen kanssa. Kun aloitimme seurustelun, olimme molemmat opiskelijoita. Ei mitään dollarin kuvioita silmissä. ;)



79: Olen heräämässä tilanteeseen. Enhän muuten täällä kirjoitaisi. Rakastan miestä valtavasti, mutta en koe että olisimme perheyksikkö. Itse olen perheihminen henkeen ja vereen, joten sulattelemista riittää. Varsinkin kun sitä kosintaa ei näy eikä kuulu.



Anteeksi ap:lle, että varastin shown hetkeksi. Mutta siis varsin sama tilanne täällä.

no, kyllä minä olen omaakin asemaani miettinyt. Että miten minä olen kotona ja mieheni vain kartuttaa omaa omaisuuttaan. Mieheni ei tätä näkökantaa ymmärrä, hänhän omasta mielestään elättää meitä.



Nyt ajattelen kuitenkin lapsen parasta. Mielestäni tähän ei mies pysty. Hän ajattelee itseään. Minulle itselleni olisi ehkä parasta mennä opiskelemaan, valmistua, mennä töihin jne.. mutta lapsi on pieni vain hetken.



Aiheesta kävimme juuri äsken pienen riidan, kun näytin miehelleni tätä ketjua.. ei olisi ehkä pitänyt. Tietenkin parisuhteemme kärsii tästä. Totta on sekin, että jos eroaisimme, yksinhuoltajaopiskelijana saisin kaikkia etuuksia, mutta en nyt siihen olisi ihan valmis.



Minulla on vielä noin 2 vuotta päätoimista opiskelua jäljellä, joten ei ihan vielä valmistuminen häämötä. Mieheni ei ole ihan niin hurja laskemaan asioita puoliksi, kun erään toisen kirjoittajan. Ehkä se onkin vähän ongelmana. Emme ole tarkasti sopineet juuri mitään.

En edes tiedä mieheni palkan suuruutta, hän ei pidä raha-asioiden puhumisesta. Olen tottunut elämään niukasti jo ennen lapsen saamista (opiskelijana) eikä miehenikään mitenkään törsää, joten elintasoero ei mitenkään näy. Tämä on enemmän sellaista henkistä laatua.



Ja kyllä konkreettisin ongelma on nyt ensi syksy. Jos jatkan opiskelua, todennäköisesti valmistun kahdessa vuodessa ja sen ajan mieheni on ainoa tulonsaaja. Hänestä voisin hyvin olla kesät ym lomat lapsen kanssa enkä mennä töihin ellen saa jotain omaan alaani liittyvää tai muuten loistavaa työtarjousta.



Ehkä tämä noin 2 vuotta opiskelua on tarpeeksi konkreettinen miehelle, jotta hän ajattelee, että sen jälkeen molemmat olemme töissä ja hänen taloudellinen vastuunsa pienenee. Mieheni juuri sanoi, että no, jos nyt päätämme, että olen vielä vuoden kotona, sitten vuoden päästä rupean sanomaan, että kyllä 2-vuotias on liian pieni hoitoon, että vasta 3-vuotiaana jne.



Uskokaa tai älkää, niin mainitsi jopa sen, että jos valmistun ja olen töissä vähän aikaa, saan sitten parempaa äitiyspäivärahaakin seuraavan lapsen kanssa.. En nyt suoraan sanottuna tässä ole laskelmoimassa seuraavan lapsen tuloa, kun tuntuu ettei tätä yhtäkään osata ottaa huomioon.



Miehet ovat kyllä erikoisia.. hän voi olla hyvin töissä koko päivän ja viettää aikaa lapsen kanssa muuna aikana, eikä ymmärrä ollenkaan miksi minusta olisi kamala "sääli" laittaa niin pieni lapsi hoitoon.

Raha-asioista tulee ongelma, jos rahasta ei puhuta avoimesti yhteisenä asiana.



En ole KOSKAAN ymmärtänyt parisuhteita, joissa rahat on tiukasti eri ja kaikki laskut laitetaan sentilleen puoliksi. Musta se on sairasta.



Meille meidän perhe (kaksi lasta) on vähän niin kuin yhteinen yritys. Kumpikin satsaa siihen niin paljon kuin voi, välillä aikaa, välillä rahaa. Päätavoite on oman perheemme ja lastemme hyvinvointi, läsnäoleminen lasten elämässä - ei materian ja omaisuuden maksimointi!



Teemme kerran vuodessa taloudelliset laskelmat, joissa arvioimme vuoden tuloja ja menoja.



Olen ollut lasten kanssa kotona 6 vuotta, välillä osa-aikaisesti töissä. Minun mieheni ei koskaan marmattaisi siitä, että "joutuu elättämään" minua. Hänen mielestään minä "uhraan" enemmän, koska hoidan lapsiamme kotona, ettei heidän tarvitse olla laitoshoidossa. Rahallisesti pärjäämme, juuri suunnittelun ja ennakoinnin takia. Kumpikin tietää tarkkaan, kuinka paljon meiltä kuluu rahaa mihinkin, tavoitteet ovat yhteisiä.



Lisäksi mieheni palkasta rahastoidaan osuus mulle eläkevajetta korvaamaan.





AP: Oikeastiko, etkö tiedä miehesi palkan suuruutta? Verotettavaa varallisuutta? Miten tämä voi olla totta?



Onko teillä edes keskinäistä testamenttia? Jos miehesi kuolee, ilman testamenttia et saa mitään. Se siitä avoliiton onnesta.



AP: mitä jos elämä ei mene niin kuin suunnittelee? Mitä jos joku sairastuu, ei löydä työtä tai muuta? Kuka silloin elättää ja kenet, ja millä mielellä?

toivottavasti lapsi ei oireile mitenkään. Itse joutuisin ottamaan rauhottavia tuossa tilanteessa.

Omat lapseni menivät yksityiseen, ihanaan päiväkotiin heti 1 vuotta täytettyään ja molemmista on kasvanut sosiaalisia ja pärjääviä, reippaita lapsia. Ei sitä ole kiveen hakattu, että lapsi kärsisi päivähoidosta. Valitse vain se paikka hyvin - sellainen, että hoitajilla ei ole suuri vaihtuvuus ja muutenkin homma toimii. Kokeilkaa - voitte yllättyä, miten hyvin kaikki lähtee sujumaan! Jos lapsi ei sopeudu, niin voithan sitten jatkaa kotona oloa. En lähtisi rikkomaan ehjää perhettä vain siksi, että itse väen vängällä haluan olla kotona (ilman että on edes kokeiltu toista vaihtoehtoa).

Miksi ette kokeile päivähoitoa?

Omat lapseni menivät yksityiseen, ihanaan päiväkotiin heti 1 vuotta täytettyään ja molemmista on kasvanut sosiaalisia ja pärjääviä, reippaita lapsia. Ei sitä ole kiveen hakattu, että lapsi kärsisi päivähoidosta. Valitse vain se paikka hyvin - sellainen, että hoitajilla ei ole suuri vaihtuvuus ja muutenkin homma toimii. Kokeilkaa - voitte yllättyä, miten hyvin kaikki lähtee sujumaan! Jos lapsi ei sopeudu, niin voithan sitten jatkaa kotona oloa. En lähtisi rikkomaan ehjää perhettä vain siksi, että itse väen vängällä haluan olla kotona (ilman että on edes kokeiltu toista vaihtoehtoa).

Ap:n todelliset ongelmat ovat muualla ja paljon suurempia kuin lapsen hoitoonvienti...

jos ap aloittaisi opiskelut, valmistuisi rivakasti ja alkaisi tienata. SE on ongelma, että on riippuvainen miehen tuloista. Se ei ole enää tätä päivää! Ei ne ongelmat vatvomalla muutenkaan parane vaan pahenee. Minuakin harmittaisi olla perheen ainoa rahan kotiin tuoja.

ap;n miestä, en vaikka kuinka yritän. Oma mieheni opiskelee eikä saa opintotukea, vaan tekee pieniä työkeikkoja silloin tällöin. Koskaan ei ole tullut mieleen, että minä elättäisin häntä. Mehän ollaan perhe, yksikkö, jossa toisesta pidetään huolta joka päivä. Tuntuis jotenkin irvokkaalta miettiä, paljonko rakas ihminen maksaa minulle - voiko arvokkaampaan rahaa laittaa kuin perheen yhteiseen hyvinvointiin?



Ap:n mies ei ole sitoutunut perheeseensä eikä kasvanut isäksi. Surullista ettei hän vielä tajua sitä, että vain sitoutumisen, rakastamisen ja luottamuksen kautta voi saada onnellisen elämän, ei sillä että jatkuvasti laskee sitä mitä itselleen saa - se ei ole aikuisen ihmisen toimintamalli, vaan osattomaksi jääneen lapsen toimintamalli.

jos ap aloittaisi opiskelut, valmistuisi rivakasti ja alkaisi tienata. SE on ongelma, että on riippuvainen miehen tuloista. Se ei ole enää tätä päivää! Ei ne ongelmat vatvomalla muutenkaan parane vaan pahenee. Minuakin harmittaisi olla perheen ainoa rahan kotiin tuoja.

on just ne asiat mitkä jokainen haluaa ja hyväksyy parisuhteeseensa.Ei kaikkieb tarvitse toimia samalla lailla.

Kuka killinkejään laskeva äijänkäppänä siellä nyt kirjoittelee? Tasa-arvoa, oikeaa tasa-arvoa, olisi se, että jos äiti on hoitanut lapsen ja kodin ekan vuoden ajan ja sitten mies patistaa pois kotoa, se MIES jäisi kotiin toiseksi vuodeksi ja hoitaisi lapsen ja kodin. Äiti voisi sitten tulla raskaan opiskelupäivän päätteeksi viihtyisään, siistiin kotiin ja istua valmiiseen päivällispöytään syömään rakkaudella laitettua kotiruokaa ja samalla seurustella perheen kanssa. Päivällisen jälkeen olisi sitten se äidin oma hetki, kun hänhän on viettänyt pitkän ja raskaan päivän raataen.

kun näitä kommentteja lukee niin tulee sellainen olo ettei tasa-arvoa ole vielä sisäistetty kunnolla.

ajat muuttuvat ja ovat muuttuneet niistä ajoista, kun mies kävi duunissa ja maksoi vaimonsa kotonaolon. jos mies haluisi jäädä kotiin häneltä odotettaisi säästöjä.

tässä on havaittavissa sama ilmiö kuin orjuudenlakkauttamisen aikoina united Statesissa of americassa.

osa orjista ei osanut olla vapaina. he jäivät entiselle tilalle tekemään sitä mitä osasivat. vapaus oli heille liikaa. näin on myös teillä naisilla. teillä on vapaus valita ja annatte miehen tehdä kaikki.

kolikon toinen puoli tahtoo myös tasa-arvoa, tasa-arvo odottaa töitä teiltä hyvät neidit. ei sielä kotona pelkästään miehen elättinä voida oleilla, pitää löytyä säästöjä.

Mitä jos esim. muuttaisitte erilleen ja lapsi olisi sinun kanssasi kotona? Saisit ihan hyvät tuet ja miehesi lopettaisi keskenkasvuisen narinansa.

Hei haloo: kun lapsen tekee, sitoutuu myös elättämään ja tukemaan häntä seuraavat 18 vuotta!! Jos miehesi ei tajua, että normiryhmä ei tod. ole 1-vuotiaan paikka, haluatko olla hänen kanssaan ollenkaan?? Mieti, mitä tekee lapsen kehitykselle tuollainen (ei, en ole päiväkotia vastaan noin yleisesti ottaen, mutta 1-vuotias??) ja kuinka sitten soimaat itseäsi kun miehen mieliksi toimit äidillisiä vaistojasi vastaan!

Siis luitko ylipäänsä ketjua?

Miksi ette kokeile päivähoitoa?

Omat lapseni menivät yksityiseen, ihanaan päiväkotiin heti 1 vuotta täytettyään ja molemmista on kasvanut sosiaalisia ja pärjääviä, reippaita lapsia. Ei sitä ole kiveen hakattu, että lapsi kärsisi päivähoidosta. Valitse vain se paikka hyvin - sellainen, että hoitajilla ei ole suuri vaihtuvuus ja muutenkin homma toimii. Kokeilkaa - voitte yllättyä, miten hyvin kaikki lähtee sujumaan! Jos lapsi ei sopeudu, niin voithan sitten jatkaa kotona oloa. En lähtisi rikkomaan ehjää perhettä vain siksi, että itse väen vängällä haluan olla kotona (ilman että on edes kokeiltu toista vaihtoehtoa).

Ap:n todelliset ongelmat ovat muualla ja paljon suurempia kuin lapsen hoitoonvienti...

ja perusongelmahan tässä on juuri se että mies haluaa naisen valmistuvan ammattiin ja työllistyvän mieluummin ennemmin kuin myöhemmin ja nainen taas haluaisi pitää hoitovapaita. Siihen on ratkaisu, että nainen menee hoitamaan opiskelut loppuun ja sitten töihin. Naiselle tämä vaan ei tunnu sopivan.

Yleensähän näitä asioita tavataan parisuhteessa suunnitella etukäteen ja yhdessä.

et voi pakottaa miestä elättämään koko perhettä, jos hän ei ole siihen valmis. 1-vuotias ei ole liian pieni hoitoon, vaikka kotona olo sinänsä olisikin hyvä vaihtoehto.

En lue enempää. Minä olen kotiäiti, ollut jo yli 10 vuotta. Mies käy töissä, "elättää" meidät ja tekee siitä huolimatta myös kotihommia. Ei tulisi mieleenkään, että tapeltaisiin kuka maksaa ja mitä. Olemme perhe ja sillä sipuli. Kaikki teemme mitä parhaiten osaamme ja tärkeintä on, että perhe voi hyvin.

Olen pahoillani ap:n puolesta. Ikävää, että olet törmännyt näin itsekeskeiseen ihmiseen jolle raha on tärkeämpää kuin oma lapsi tai oma rakas.

Lapseni on nyt 6kk ja mieheni on sitä mieltä, että lapsen pitäisi mennä päiväkotiin hoitoon vajaa 1-vuotiaana. Koska opiskelen voin hoitaa vauvaa kotona vielä kesän, mutta syksyllä alkaisi opiskelut.

Itsekin hieman ahdistaa keskeneräiset opinnot, mutta minusta 1-vuotias on liian pieni hoitoon. Puoli vuotta tai vuosi muuttaisi minusta jo paljon. Mieheni ei kuulemma "jaksa enää elättää meitä". Hän ei halua jäädä itsekään hoitovapaalle, koska meidän tulot putoisivat.

Mitä mieltä te olette? Onko ok, jos 1-vuotias menee hoitoon tässä tilanteessa? Kumpi painaa enemmän, lapsen rento elämä vielä kotona, vai aikaisempi valmistuminen?

Laitoin juuri vuoden täyttäneen lapsemme hoitoon, että saisin opintoja eteenpäin (lyhyt hoitojakso eli palasin takaisin kotivapaalle).

Kokemukseni oli aika surullinen ja olen itse sitä mieltä, että lapsemme ei ollut vielä valmis päiväkotiin. Hänen oli vaikea jäädä hoitoon, vaikka kävimme viikkoja tutustumassa päiväkotiin yhdessä (kävin aamuisin leikkimässä päiväkodissa vauvan kanssa tunnin ajan noin kolme kertaa viikossa, että lapsi sai tutustua täteihin ja tiloihin ennen hoidon aloittamista. Silloin kaikki sujui vielä hyvin ja lapsi viihtyi päiväkodissa. Pääsin myös kertomaan tädeille lapsesta ja hänen tottumuksistaan sekä haastavista tilanteista lapsen kanssa ja omista ratkaisuistani niihin.)

Silti ensimmäiset kolme viikkoa hoidossa olivat rankkaa aikaa. Lapsi purskahti itkuun aina, kun näki tädit ja aina, kun häntä tultiin hakemaan. Aluksi lapsi tykkäsi aamupäivät makoilla sängyssään uniriepuaan hiplaten (tuotiin lapselle omat lakanat, että saataisiin päiväkotiin turvallista "kodin tuoksua" ja sängystä tulikin lapsen oma "turvapaikka" mihin pääsi lepäämään päiväkodin melulta aina halutessaan).

Viiden viikon jälkeen lapsi vasta alkoi ottaa päiväkodissa kunnolla kontaktia muihin. Hän myös kiintyi omahoitajaansa todella paljon ja hänestä on päiväkodin myötä tullut takertuvaisempi minua (äitiä) kohtaan. En voi mennä kotona edes vessaan, sillä lapsi purskahtaa itkuun heti, kun häviän näkyvistä. Istun siis sielläkin ovi auki...

Hoitojakso onneksi loppuu pian, eikä mieheni vaadi minua jatkamaan koulua, vaan on hyväksynyt kotivapaani täysin. Opintoja olen kuitenkin saanut hyvin edistettyä.

Mielestäni syyttely (halusiko mies lapsia ollenkaan ja onpas talouskeskeinen äijä- tyyliset ajattelut) eivät tässä tilanteessa auta ketään. Miehen näkökanta on tottakai myös hyvä ottaa huomioon (ideaalia olisi ollut puhua tästä jo ennen lasta) ja kyllähän tässä on keskustelun paikka.

Pyydä miestä tekemään vaikka kirjalliset perustelut miksi perheen kannalta päiväkotiin meno olisi hyvä ratkaisu. Tee sitten omat perustelut. Käykää sitten perustelut yhdessä läpi ja punnitkaa niiden tärkeyttä.

On myös mahdollista tehdä kompromissi: lapsi menee hoitoon esim. kuukaudeksi ja katsotaan kuinka käy. Voin kokemuksesta sanoa, että on rankka kokemus myös isälle viedä aamukiireessa hoitoon pieni lapsi, joka ei vielä osaa ilmaista tunteitaan ja halujaan isoon lapsiryhmään ja jättää lapsi itkemään sinne hysteerisesti vieraan hoitajan syliin. Oma mieheni oikeasti järkyttyi tästä aika lailla.

Voisit myös ehdottaa miehellesi, että hoito aloitettaisiin vasta sitten, kun lapsi oppii ilmaisemaan itseään, jolloin hänen on helpompi sopeutua päiväkotiin. Vaikka päiväkodissa puheen kehitys tapahtuukin vauhdilla, niin psyykkiseen turvallisuuden tunteeseen varmasti vaikuttaa tosi paljon se, että lapsen tarpeita ei täytetä ihan vain puhtaasti sen takia, että häntä ei ymmärretä.

Mutta puhukaa ja tehkää kompromisseja. Kyllä se siitä...

ja perusongelmahan tässä on juuri se että mies haluaa naisen valmistuvan ammattiin ja työllistyvän mieluummin ennemmin kuin myöhemmin ja nainen taas haluaisi pitää hoitovapaita. Siihen on ratkaisu, että nainen menee hoitamaan opiskelut loppuun ja sitten töihin. Naiselle tämä vaan ei tunnu sopivan.

Jos mies haluaa jonkun asian tehtävän tietyllä tavalla, niin siis pitää tehdä? MIKSI ihmeessä?!?

Eikä lapsen edullakaan ole mitään vaikutusta?

Itse en kyllä voisi olla yhdessä miehen kanssa, jolla on tuollainen arvomaailma. Mieluummin kituuttaisin yksin, kun että kituuttaisin yhdessä jonkun kanssa, jonka arvomaailma pyörii oman edun ja rahan ympärillä. Enkä haluaisi lapsenikaan kasvavan sellaisessa perheessä.

perusongelmahan tässä on juuri se että mies haluaa naisen valmistuvan ammattiin ja työllistyvän mieluummin ennemmin kuin myöhemmin ja nainen taas haluaisi pitää hoitovapaita. Siihen on ratkaisu, että nainen menee hoitamaan opiskelut loppuun ja sitten töihin. Naiselle tämä vaan ei tunnu sopivan. Yleensähän näitä asioita tavataan parisuhteessa suunnitella etukäteen ja yhdessä.

Jos et, niin aika kylmä vastaus sinulta. Mieskö saa kaiken päättää ja ottamatta huomioon lastaan ja puolisoaan? Todellista tasa-arvoa....

Käsittämätöntä, että miehet kehtaa edes vihjailla elättämisestä, kun on kuitenkin kyse siitä, että vaimo hoitaa pariskunnan yhteistä lasta kotona. Eihän se lapsi ainoastaan naisen ole! Eikö mies halua lapselleen parasta. Olen ollut vuosia kotona ja jatkoa seuraa vaikkei lapsia enää tulisikaan. Tarvii ne isommatkin lapset vanhempaa. Mikä on mukavampaa kuin tulla koulusta valmiiseen välipalapöytään ja kertoa heti koulupäivän kuulumiset? Yksi yhteinen tili, johon menee koko perheen tulot on yhteisessä käytössä. Miehelleni ei tulisi mieleenkään pihdata minulta rahaa, kun hoidan hänenkin lapsiaan. Hän tekee kaikkensa, että minä jaksan kotona, kun kerran kotona haluan olla. Minulla on yliopistotason koulutus ja voisin lähteä töihin vaikka heti, jos haluaisin. Se ei vain voita tätä rentoa, itse aikataulutettua ja etuoikeutettua elämää kotona!

Miksei ap opiskele ja hoida sitä lasta?

Mietipä jos käy niinkun mulle. Sairastuin toisen lapsen jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, palasin työhön nuoremman ollessa 1v, lapset meni 3kk myöhemmin hoitoon (mies oli kesän kotona), lääkitystä yritettiin purkaa masennus uusiutui ja olinkin 3kk kotona ilman töitä, lapset hoidossa, enkä edes kyennyt siivoamaan. Nyt takaisin työelämässä ja elämä heitti niin päin, että mies jäi työttömäksi. Näinkin voi siis käydä. Et se siitä "en jaksa elättää".