Uusperhe onnellisempi kuin ydinperhe.

Eli ainakaan tilastojen valossa se toinen tai kolmas tai neljäs avioliitto ei ole ensimmäistä onnellisempi vaan päinvastoin. Uusperheiden lapsilla puolestaan on huomattavasti enemmän ongelmia kuin yhdessä perheissä kasvaneilla ja tämä näkyy niin mielenterveysongelmina kuin alkoholin väärinkäyttönä. Uusi parisuhde voi olla ihana ja auvoisa, mutta kun ne lapset eivät siitä parisuhteesta onneaan revi vaan perheestä. Valitettavan usein vanhempien hehkuttama uusrakkaus on suomeksi sama asia kuin lasten laiminlyöminen. Tee ap ihmeessä se iltatähti niin havaitset parissa vuodessa, että nykyinen mies on samanlainen pastk kuin ensimmäinenkin.

Ja se uuden rakkauden hehkuttaminen on kyllä lapsellista ja teinimäistä! Aikuiselle tärkein asia pitäisi kuitenkin olla omat lapset ja heidän vointinsa.

Eiks kaikki ihmiset yritä elää niinku parhaaks näkee?! Tää on elämää eikä vittu mikää laskelmoitu suoritus! Jos elämä ei suju ni tee jotain, ei kukaan kiellä! Jos et halua tehdä surkeelle elämälles mitää, ni älä tee. Senku sit kattelet vierestä, kun muut uskaltavat elää ja tehdä ratkasuja, joita ite pelkäät. Vittu naurettavaa ajatella, että "kyllä se ääni parin vuoden kuluttua muuttuu kellossa, kun ratkasut ei osottaudukaan niin hyviksi." Mitä helvettiä?! Maailmanloppuako sitä koko ajan pitäs odotella ja juuttua suohon eikä elää eteen päin??! Jos joku ratkasu minkä joskus luuli olevan hyvä, onkin myöhemmin huono, ni mitä helvettiä - siks ihmisellä kai on aivot, että se kehittää uusia parhaaks katsomiaan ratkasuja elämänsä tilanteisiin!! Vitun narisijat ei vaan USKALLA elää ja edes PYRKIÄ tulemaan onnellisiksi, vaan kärsii itte ja antaa lastesaki kärsiä.



Toi on mun ajatus elämisestä, ei mitenkään kellekään erityisest suunnattu.

Aikuiselle tärkein asia pitäisi kuitenkin olla omat lapset ja heidän vointinsa.

Kaikkein tärkeintä on, että itse voi hyvin. Vasta sitten voi auttaa muita voimaan hyvin.

Tästä olen varma. Ja tämän surullisen harva mamma täällä näyttää tajuavan.

Aikuiselle tärkein asia pitäisi kuitenkin olla omat lapset ja heidän vointinsa.

Kaikkein tärkeintä on, että itse voi hyvin. Vasta sitten voi auttaa muita voimaan hyvin.

Tästä olen varma. Ja tämän surullisen harva mamma täällä näyttää tajuavan.

Totta, mutta ei lyhyellä tähtäimellä. Lapsen ja aikuisen yksi ero on siinä, että aikuinen pystyy kestämään tarpeiden tyydyttymisen ja mielihalujen lykkäytymistä, lapsi ei. Siksi aikuinen joskus joutuu kestämään lastensa hyväksi ikäviä asioita. Joskus ihan varmasti ydinperheen tekohengittäminen on kestämätön ja huono ratkaisu, silloin on ihan ok että erotaan ja jossain vaiheessa perustetaan uusperhe. Yhtälailla on huono ratkaisu se, että on ongelmia, muttei tehdä niille mitään, koitetaan vain kestää jotta joku maaginen ydinperhe pysyy pystyssä. Sen sijaan hyvä ratkaisu ydinperheessä olisi että aikuiset kohtaisivat ongelmat ja hoitaisivat ne, vaikka se olisikin tuskallista, tietäen että lopputulos on kaikkien kannalta paljon parempi kuin a) silmien ummistaminen ja vain kestäminen tai b) kaiken jättäminen kesken ja eroaminen.

on onnellisempi kuin kumpikaan aikaisempi perhekyhäelmä. Ensimmäisen lapsen isä oli väkivaltainen, siihenkö olisi pitänyt jäädä? Heitin miehen ulos kun lapsi oli alle 2v. Sitten toisen kanssa oli hetken onnellista, kunnes mies alkoi pakoilemaan perhe-elämää, asui välillä muualla, seksielämä hiipui täysin ja mistään ei pystytty keskustelemaan. Kaikkeni yritin kunnes usean vuoden jälkeen annoin periksi ja erottiin, miehen toiveesta.

Nyt on onnellinen parisuhde, mies on mahtava isäpuoli lapsilleni, meillä ei riidellä, ei lyödä, ei mökötetä päiväkausia, kannetaan vastuu, ilmapiiri on rento ja onnellinen. Kaikilla on kivaa yhdessä, lapset ovat tasapainoisia, koulu sujuu ja kaikki on hyvin. Aikaisemmissa suhteissa lapset oireilivat. En vaihtaisi tätä perhettä mihinkään.

Se on vähän noloa kun lähdetään pullein purhein huutaen, että ollaan vaan hyvä tiimi ja ei oo rakkautta enää. Nyt on ihku ja parempi mies ja ollaan niin ihkupihkurakastuneita koko elämä ja tehtiin rakkausrusina tässä nelikymppisinä vielä.

Muutaman vuoden päästä ollaan paskat housuissa kun ei sitä rakastumista taaskaan ole, mutta kun ei kehdata toista kertaa erota vaan nyt sitten sinnitellään yhdessä.

Näitä on niin paljon nähty tässä iässä jo, että saa olla tyytyväinen kun on oman miehensä kanssa käynyt myötä-ja vastamäet ja edelleen 28 vuoden jälkeen rakastamme ja kunnioitamme toisiamme, vaikka aina ei helppoa ollutkaa. Mutta mikä onkaan se läheisyyden tunne kun katsomme ydinperheemme lapsia ja voimme ottaa toisiamme kädestä kiinni, että olemme vahva tiimi ja selvisimme huonot päivätkin ja meillä on edessä yhteinen, ihana tulevaisuus.

Vaihtamalla paranee jos vaihtaa parempaan. Mikä siinä on niin vaikeaa uskoa??

Jos puolisot ovat keskenään vain hyvä tiimi, jonka tehtävä on kasvattaa lapset, seuraa aika usein avioero siinä vaiheessa, kun lapset muuttavat pois kotoa. Eihän sillä suhteella ole silloin enää mitään sisältöä. Olen valitettavasti itse tässä tilanteessa. Luulin vielä hetki sitten, että loppuiäksi solmittu avioliittoni on poikkeuksellisen onnellinen. Sitten selvisikin, ettei mieheni näe enää yhdessäolossa mitään mieltä, kun prinsessat ovat muuttaneet pois kotoa. Minulle tuli yllätyksenä, että hän koki minut vain kanssakasvattajana ja taloudenhoitajana eikä enää pysty näkemään minua houkuttelevana ilman noita rooleja. Juuri, kun meilläkin piti alkaa sen ihanan kahdenkeskisen elämän!



Näin voi käydä niin ydin- kuin uusperheessäkin.

Vaihtamalla paranee jos vaihtaa parempaan. Mikä siinä on niin vaikeaa uskoa??

jos on mennyt jo hankkimaan lapset niin eipä siinä paljon vaihdettavaa jää.

Vakiona on ja pysyy : lapset, lastesi isä, lapsesi isovanhemmat, sukulaiset, historia...

Rakastettu toki vaihtuu.

Ja vaihteluhan piristää, se kanattaa muistaa ;) - myös miestä.

Haluan jakaa tämän havaintoni kaikkien teidän kanssa, jotka tuskailette ympäristön suhtautumista uusperheeseenne. Unohtakaa muut, he eivät tiedä mistä puhuvat!

Itse en olisi ikinä uskonut ensimmäisen mieheni kanssa eläessäni ja lapsia arkisesti, väsyneesti kasvattaessani, että paljon parempaakin on olemassa. Vasta erottuamme (kumpikaan ei jaksanut, kun ei ollut riittävää intoa ja lasten myötä erilaisuutemme korostui) löysin elämäni rakkauden.

Totta kai arki muuttuu jossakin vaiheessa "tylsemmäksi" meilläkin, mutta nyt on jo oppinut virheistään ja osaa vaalia toista osapuolta ihan eri tavalla kuin ennen. Nyt tietää myös, että lasten lisäksi liitossa on oltava muutakin, paljon muutakin. Ja vanhempana ja kokeneempana myös tietää, mitä parisuhteelta haluaa - ei ainakaan tylsää jollotusta. Lapsetkin näkevät kaksi onnellista aikuista kahden onnettoman (vaikkakin joskus itseään onnelliseksi LUULEVAN) sijaan.

Ja se syy miksi tälle keskustelupalstalle eksyin on tietenkin se, että vuosien jälkeen olen alkanut miettiä vielä yhden vauvan mahdollisuutta. Luulen että vauvan kanssa voisi näin paremmassa parisuhteessa, vaikkakin iäkkäänä, olla jopa helpompaa.

Mutta olenko 40-vuotiaana jo liian vanha? Kannattaisiko vain keskittyä kasvattamaan lapset aikuisiksi ja nauttia aikuisen naisen vapaasta elämästä? Vai harmittelenko vuosien kuluttua, kun emme tämän elämän mieheni kanssa yrittäneetkään lasta?

Haluan jakaa tämän havaintoni kaikkien teidän kanssa, jotka tuskailette ympäristön suhtautumista uusperheeseenne. Unohtakaa muut, he eivät tiedä mistä puhuvat!

Itse en olisi ikinä uskonut ensimmäisen mieheni kanssa eläessäni ja lapsia arkisesti, väsyneesti kasvattaessani, että paljon parempaakin on olemassa. Vasta erottuamme (kumpikaan ei jaksanut, kun ei ollut riittävää intoa ja lasten myötä erilaisuutemme korostui) löysin elämäni rakkauden.

Totta kai arki muuttuu jossakin vaiheessa "tylsemmäksi" meilläkin, mutta nyt on jo oppinut virheistään ja osaa vaalia toista osapuolta ihan eri tavalla kuin ennen. Nyt tietää myös, että lasten lisäksi liitossa on oltava muutakin, paljon muutakin. Ja vanhempana ja kokeneempana myös tietää, mitä parisuhteelta haluaa - ei ainakaan tylsää jollotusta. Lapsetkin näkevät kaksi onnellista aikuista kahden onnettoman (vaikkakin joskus itseään onnelliseksi LUULEVAN) sijaan.

Ja se syy miksi tälle keskustelupalstalle eksyin on tietenkin se, että vuosien jälkeen olen alkanut miettiä vielä yhden vauvan mahdollisuutta. Luulen että vauvan kanssa voisi näin paremmassa parisuhteessa, vaikkakin iäkkäänä, olla jopa helpompaa.

Mutta olenko 40-vuotiaana jo liian vanha? Kannattaisiko vain keskittyä kasvattamaan lapset aikuisiksi ja nauttia aikuisen naisen vapaasta elämästä? Vai harmittelenko vuosien kuluttua, kun emme tämän elämän mieheni kanssa yrittäneetkään lasta?

Miksi ei löydetä omaa onnellisuutta ydinperheessä? Se on ihan oma ongelma, tuskin siitä parisuhdetta voi syyttää. Olette tod.näk.vaan menneet naimisiin liian nuorina, minä odotin 35 vuotta, ja hyvin menee. Ydinperhe on kuitenkin parasta lapsille, turhaan yritätte muuta väittää!!!!!!!

mutta kyllä nuorempanakin voi onnellisen avioliiton löytää ;)

avioeroa taustalla, eikä kaikissa ole mitään exiäkään sähläämässä.

Eli ei sille lapselle ole iloa siitä, että äiti ja uusi isäpuoli ovat 2 vko Thaimaassa ja hän on viikon isällä ja toisen mummolassa.



Vanhempien hyvä olo ei takaa lapselle yhtään mitään, ei edes sitä tukea perheen aikuisilta. Tästä olen varma. Ja surullisen harva mamma täällä näyttää tajuavan sitä, että vaikka oma napa on lähinnä, ei se perheessä saa olla se tärkein.

Yhtälailla on huono ratkaisu se, että on ongelmia, muttei tehdä niille mitään, koitetaan vain kestää jotta joku maaginen ydinperhe pysyy pystyssä. Sen sijaan hyvä ratkaisu ydinperheessä olisi että aikuiset kohtaisivat ongelmat ja hoitaisivat ne, vaikka se olisikin tuskallista, tietäen että lopputulos on kaikkien kannalta paljon parempi kuin a) silmien ummistaminen ja vain kestäminen tai b) kaiken jättäminen kesken ja eroaminen.

miten täyspäiväisen alkoholistin tai väkivaltaisen narsistin kanssa kohdataan ongelmat tasavertaisina ja hoidetaan ne ikuisiksi ajoiksi pois? Jos tähän on joku toimiva vinkki, niin sen haluaisin tietää. Itse ajattelin erota, näin neljäntoista yhteisen vuoden jälkeen ja kahden pariterapia-vuoden jälkeen.

uusperheessä päädytään eroon monin verroin useammin kuin ydinperheessä. Mitä monennes parisuhde, sitä todennäköisempi ero.

En usko tuota väitettä! Pikemminkin päinvastoin.

että vaikka vanhemmista näyttäisi kaiken olevan hyvän uusperheessä,lapset voivat silti kaiken hymyn ja ilon takana voida pahoin. Itse erolapsena kaipasin isääni ja siinä kävi niin kuten monessa perheessä,etä teini-iässä kun näimme vain jokatoinen vloppu,isä alkoi käydä vieraaksi.Olin kasvanut isoksi likaksi ja aikuistunut hieman..kaipaan edelleenkin isääni aikuis iällä..kyllä erosta AINA lapset kärsii.

ei oletettu, että vanhemmilla pitää olla joku onnen ja rakkauden huuma koko liiton ajan, perhe pidettiin koossa, jotta lapsilla oli hyvä paikka kasvaa.



Tosi asia on, että suurin osa lapista kärsii erosta, ikävöi aina toista vanhempaansa ja saattaa oirehtia asiasta vielä aikuisiässä ja omassa mahd. liitossaan, jos sellaiseen edes uskaltaa ryhtyä

Eli ei sille lapselle ole iloa siitä, että äiti ja uusi isäpuoli ovat 2 vko Thaimaassa ja hän on viikon isällä ja toisen mummolassa.

Vanhempien hyvä olo ei takaa lapselle yhtään mitään, ei edes sitä tukea perheen aikuisilta. Tästä olen varma. Ja surullisen harva mamma täällä näyttää tajuavan sitä, että vaikka oma napa on lähinnä, ei se perheessä saa olla se tärkein.

se äitpuoli/isä on se kamala asia ja omat vanhemmat osaavat aina ajatella oman lapsensa parasta. Minä itse kun olen ollut lähi-äitpuolena nyt 12v mieheni lapselle, jonka oma äiti jätti isälle erossa ja perusti sittemmin uuden perheen kauas pojasta. Minä olen tässä olut se (isä myös), joka on hoitanut sairasta lasta, käynyt vanhempainillta, pitänyt synttärit ja katsonut koulun juhlat. Äitinsä ei ole näihin osallistunut, ei edes maksa lapsen elatuksesta mitään, vaikka on erittäin hyvin tienaava. Miehen lapsi on minulle kuin oma. Kertoisiko joku mikä tässä uusperhekuviossa on huonosti ja onko se biologinen äiti mielestänne tässäkin tapauksessa toiminut oikein? Minä tiedän senkin, että lapsi on kärsinyt äitinäs teosta, koska ei yhteen mennessämme suostunut kenenkään naisen syliin istumaan, vain isä tai joku muu mies kelpasi. Pikkuhiljaa sain tämän muuttumaan ja kelpasin sitten iltasadun lukijaksi jne :) Nyt lapsi on jo melkein täysi-ikäinen fiksu nuorimies.

ei oletettu, että vanhemmilla pitää olla joku onnen ja rakkauden huuma koko liiton ajan, perhe pidettiin koossa, jotta lapsilla oli hyvä paikka kasvaa. Tosi asia on, että suurin osa lapista kärsii erosta, ikävöi aina toista vanhempaansa ja saattaa oirehtia asiasta vielä aikuisiässä ja omassa mahd. liitossaan, jos sellaiseen edes uskaltaa ryhtyä

Totta. On vakavia syitä eroon jolloin ero on hyvä juttu ja sitten on näitä, jotka kaipaavat lähinnä "vaihtelua" eikä oikein kenenkään kanssa suju pitkään. Sitoutumiskammona se usein ilmenee aikuisiällä kun on huomannut lapsesta asti, ettei minkään ihmissuhteen jatkuvuuteen voi luottaa. Ei uskalla alkaa luottaa kenenkään eikä saa uskoa tulevaisuuteen.

Kannatan ennemminkin ongelmien käsittelyä liitossa jos sellaisia on ja niiden ratkomista kuin perheen ja lasten elämän rikkomista. Ja ymmärrän, että aina se toinen osapuoli ei vain lähde tähän eikä sille sitten mitään voi. Mutta väittää ihmiset mitä vain, niin kyllä perheen hajoaminen on useimmiten rankka kokemus lapselle. Vanhemmat eivät vain sitä huomaa tai halua huomata, koska pitäähän sitä olla vaihtelua elämässä.

en pakannut laukkujani ensimäisessä kriisiää pikkulapsiaikaan ja mennyt pidemmälle työpaikan ihkun naimisissa olevan miehen kanssa.



Selvitimme välimme ja puhuimme puhumisen jälkeen. On niin helppoa elää nyt kun on eletty vaikeudetkin, eikä heti vain lyöty kantapäitä yhteen ja todettu, että tylsää on ja vieras on ihanampaa.



Näitä kun lukee ja seuraa tuttujen uusperhekuvioita niin oma onni todella tuntuu hyvältä ja turvalliselta.



On hienoa kun on saanut saman miehen kanssa elää kaikki ne vaiheet, mitä muut elää monen miehen kanssa ja aina eroaa. Eli se nuoruuden huikea rakastuminen. Mies, kenen kanssa tehdään lapset ja se mies, kenen kanssa vanhetaan yhdessä.



Kumpikaan emme ole enää samoja ihmisiä kuin yhteen mennessämme. Mutta ei ole tarvinnut miestä vaihtaa vaan olemme saaneet kasvaa yhdessä. Aina ei niin jaksanut rakastaa kun olimme väsyneitä ja se työpaikan hurmurin flirttailut tuntuivat niin ihkuilta. Mutta onneksi en langennut siihen ansaan vaan aloin miettiä, että tekeekö vieras mies minut onnelliseksi vai löytyykö onnellisuus minusta itsestäni ja sitä kautta kotoa.



Tyytymättömyys ruokkii tyytymättömyyttä ja siinä helposti pannaan se toisen syyksi kun "se ei aidosti kuuntele minua, eikä auta lastenhoidossa ja minä en kyllä ainakaan mitään yritä kun se ei tuo minulle onnea kultatarjottimella. Vaihdan miestä ja aloitan kaiken alusta uudelleen"