40-vuotiaana äidiksi?

Lisäksi olisi jotenkin väärin lasta kohtaan, että on vanha äiti. Olen monen kuullut aikuisena kertovan, että ovat hävenneet iäkkäitä vanhempiaan. Tuo tuntuisi tosi pahalta. Jokainen tekee päätöksen vauvasta itse, mutta minulla nämä pohdinnat.

vanhempiensa uskontoa, vaatteita, harrastuksia, ulkonäköä, käytöstä jne.

Ja nykyään ainakin pk-seudulla aika moni saa lapset reilusti yli 30-vuotiaina, jolloin ero 40v-äiteihin ei ehkä ole yhtä suuri kuin ennen.

Ja tiedän myös 60-luvulla vanhan äidin lapseksi syntyneen pojan, joka oikein aikuisena tätä häpeämistä ihmettelee ääneen; ei tullut mieleenkään hävetä!

t. esikoinen, kun olin 38 (ja oli ihanaa olla pari vuotta kotona ja toisaalta palata vanhaan vakaaseen työpaikkaan, hyvin on jaksanut!)

koska heitä on niin paljon. On tosi yleistä että lapsia tehdään nelikymppisinä ja trendikästäkin osin.

Josku 70-luvulla lapset tehtiin parikympisinä ja nelikymppiset vanhemmat olivat kummajaisia, aika harvinaista siihen aikaan.

ja välillä haaveilen vauvasta. Olen fyysisesti ainakin yhtä hyvässä kunnossa kuin 20v sitten saadessani esikoisen ja siitä muutama vuosi edelleen 2 lasta.

Henkisesti olen ihan eri ihminen kuin nuorena äitinä ja maailmankatsomus on muuttunut paljon avarammaksi.

Nyt olisi oiva tilaisuus saada vielä lapsi ja paussia työelämästä.

Mutta..riskit ovat suuremmat ja tuntuisi, että aika olisi pois kolmelta muulta lapselta. Lisäksi olisi jotenkin väärin lasta kohtaan, että on vanha äiti. Olen monen kuullut aikuisena kertovan, että ovat hävenneet iäkkäitä vanhempiaan. Tuo tuntuisi tosi pahalta.

Jokainen tekee päätöksen vauvasta itse, mutta minulla nämä pohdinnat.

Joten häpeämistä ei tarvitse pelätä. Oikeasti täällä pääkaupunkiseudulla kaikki mammat ovat kolme-nelikymppisiä, nuoria äitejä ei juurikaan näy.

sain esikoisen nuorena, hän häpesi kun koulun vanheimpainilloissa ihmiset luulivat äitiä siskoksi. Kuopuksen sain vanhana ja paremmin olen jaksanut ihan kaiken, on se vaan eri juttu kun on sitä elämänkokemusta. Ei hermostu tyhjästä ja on kärsivällisempi kuin nuorena.



Lapset häpeää aina jossain kohtaa vanhempiaan, se kuuluu siihen kasvamiseen. Tämäkin on yleistys joka usein pitää paikkaansa.

ei edes puumaksi vaan ihan muutaman vuoden vanhemmaksi. Ikäeroa meillä 18 vuotta.

sain esikoisen nuorena, hän häpesi kun koulun vanheimpainilloissa ihmiset luulivat äitiä siskoksi. Kuopuksen sain vanhana ja paremmin olen jaksanut ihan kaiken, on se vaan eri juttu kun on sitä elämänkokemusta. Ei hermostu tyhjästä ja on kärsivällisempi kuin nuorena.

Lapset häpeää aina jossain kohtaa vanhempiaan, se kuuluu siihen kasvamiseen. Tämäkin on yleistys joka usein pitää paikkaansa.

sain ekan lapsen 27 v ja tokan 38 v =)vuosien tuska päättyi =)olemme niiin onnelliset!en ole väsynyt,vauva nukkuu huonosti(esikoinen nukkui aina...)touhuu ja harjottelee kävelemistä,tosi aktiivinen touhutäti.Tuntuu etten hermostu lapseen,kärsivällisyys kasvanut,iloitsen joka hetkestä.Tänäpäivänä ei iällä ole paljonkaan merkitystä,4-kymppinen äiti voi olla paremmassa kunnossa kuin 25-vuotias.Elämäntavat merkkaa eniten ja se,että huolehtii itsestään!Vakavasti harkitsen vielä 3. lasta,jos vaan saamme=)

Omasta jaksamisestasihan se on kiinni! :)

Kyllä sen arvaa että ukkonne on kurttunaamaanne ja riipputisseihinne ja selluihinne kyllästynyt mut ei lapsi sitä tilannetta pelasta.

ja nuorin reilut puol vuotta,pari teiniä ja vanhin jo yli kakskymppinen. Raskausaika oli vaikeampi kuin aiemmin, mutta vauvanhoito on helppoa kun tietää mitä tekee ja se näkyy vauvan käytöksessä, eli meillä nukutaan yöt ja ollaan hyväntuulisia päivällä :)

Nautin tästä vauva-ajasta ja pienestä breikistä työelämään, ihmiset saa mun puolesta puhua mitä haluaa, tämä on mun elämää.

Jaksmisessa ei ole ollut mitään pulmaa, ainakaan vielä. Enemmän nuo nuoremmat äidit kuulostavat olevan väsyneitä ja stressaantuneita. Meille saa tulla vielä toinen ja kolmaskin, jos on tullakseen!!

Kas, kun vanhenemme samaa tahtia. Ja varmaan sit sillä on Altzheimer, ja näkee mut vielä viehättävänä:-)

ja minusta nuoremmilla (jos n. 30 lasketaan siihen joukkoon) on vielä vaikea luopua "omasta" elämästä. Näin ainakin kaveripiirissä. Äidit käyvät vielä baareissa ja ulkona ja vessassa pumppaavat maitoa rintoista vauva-aikana.



40v naiset ovat kypsempiä ja jos biologisesti tulee raskaaksi, niin miksi estää? Mä luulet, että ne suositukset johtuvat vaan raskautumismahdollisuuksista. Ja voi se downin syndrooma osua omalla kohdalle nuorenakin. Kuin minulle. Ensimmäinen lapseni oli down, vaikka olin vasta 22 vuotta ja se meni kesken.

Ei ehdi mummoutumaan.



t. 41v, rv 16, 2-, 3- ja 6-vuotiaiden äiti.

ei kiire sinne omaan elämään, luomaan uraa jne., vaan malttaa ja jaksaa rauhassa keskittyä lapseen.



Tätä ovat monet tuttavani sanoneet.

Tämä äitiys ja vauva-aika nyt vanhempana on tuntunut paremmalta kuin kertaakaan aiemmin.

Ystävättäreni sai esikoisena 42-vuotiaana. Hän suorastan hehkuu!



Olen myös mummi, mutta huomaan tyttärtäni seuratessa että hänellä on samanlainen kiire elää ja suorittaa kuin minulla oli 22-vuotiaana.



Parasta tässä nykytilanteessani on että minä en enää välitä muiden sanomisista tai odotuksista. Rahahuolia ja suorittamista ei ole. Minulla on aikaa, halua ja kykyä elää tätä hetkeä.

hehkukaa, hehkukaa :D

Itse halusin lapsia heti ja aloitin lasten saamisen siis yliopistoaikanani kun opiskelin vielä. Ja ongelma kotona olemisessa oli se, että olin valmistunut äitiyslomalla, mutta mulla ei ollut työkokemusta saati työpaikkaa. Sitten tuli toinen lapsi ja en ole kauaa voinut olla kotona, kun on pakko luoda sitä uraakin ja nähdä kavereita ja tehdä kaikkea sitä, mitä mun lapsettomat tyttökaverit tekee. Nyt vasta muut kaverit ovat alkaneet miettiä raskaaksituloa. Mutta mä rakastan lapsia yli kaiken ja en aihtaisi mitään pois, mutta nuorena on myös erilaisia paineita ulkoisesta maailmasta (siis työ, kaverit jne.)

Toisilla ei kauheasti tuli oireita, toisille tulee. Mutta edessä ne on, toivottavasti ( ellen kuolla kupsahda ennen)

voin sanoa, että lapsia ei tehdä, vaan todellakin saadaan. Oman lapsen kuolema muutti käsityksen lastensaannista. Ei se ikää katso.

Olen 43-vuotias sinkku ja haaveilen vielä tulevani äidiksi. Maanantaimelankolia heitti yhtäkkiä päähäni ajatuksen siitä, että niin ei ehkä tapahdukaan, ja siksi tulin nettiin etsimään vertaistukea. Tämä ketju on ollut hyvä apu, koska nyt taas uskallan ajatella, että ehkäpä minäkin vielä... Onko täällä ketään, joka olisi saanut tämän ikäisenä lapsen yksin ihan tarkoituksella?