Mikä PAHIN hetki synnytyksessä?

. Ja jälkiompelu on kivuliasta, harvoin siinä enää puudutetaan.

Ei todellaan Käypää hoitoa!!

Supustuskipu huipussaan ennen epiduraalin saantia.

Se kohta kun pää tulee ulos on oikeastaan helpottavin hetki kun tietää että se on kohta ohi. Mulla ainakin ponnistusvaiheessa inhottavampaa oli se pungertaminen ja kakkahädän tunne ennenkö sen vaavin pään sai ulos tulemaan. Sit ku se pää on ulkona niin kätilö hoitaa loput.

Esikoisen kanssa jouduttiin käyttämään imukuppia, eikä sen laitto tai välilihan leikkaus sattunut lainkaan (puudutteet vissiin auttoivat). Tosin sitä kuppia pelkäsin kai niin paljon, että lopulta sain jostain voimaa puskea väärässä asennossa tulevan vauvan lähes omin voimin ulos, joten mulla ei ole kokemusta siitä, kuinka paljon imukupilla vetäminen sattuu. Välilihan leikkauksesta johtuva kipeytyminen synnytyksen jälkeen oli inhottavaa, vaikka siitä toivuinkin nipeasti.

ponnistuskipu on minimaalista siihen verrattuna, ei voisi kivuksi sanoa ollenkaan - vaikka siis sattuu, mutta verrattuna supistuskipuun. Mulla siis, jokaiselle 4 kerralla.

Kuulun niihin onnellisiin, jonka alapäätä ei saada puuduksiin sitten millään.

. Ja jälkiompelu on kivuliasta, harvoin siinä enää puudutetaan.

Ei todellaan Käypää hoitoa!!

Ainakin mulla on kummallakin kerralla pyytämättä puudutettu. Epparin jälkeen näin neulan ja kauhistuin, jolloin kätilö rauhoitteli puuduttavansa mut hyvin. Ja niin tekikin. Kuopuksen synnytyksessä tarvittiin vain pari tikkiä, ja niidenkin kohdalla kätilö tarkisti, että sattuuko ompelu vai tarviiko lisää puudutusta. Näin siis ainakin Kättärillä Haikaranpesässä.

Ponnistuspakko ennenkuin saa ponnistaa on kamalaa ja se loppuvaiheen kipu. Tosin itselläni ovat vauvat laskeutuneet vasta siinä loppuvaiheessa ja se varmaan toi lisäkipua.

Välilihan voi puuduttaa ja silloin ei tunne kipua, vaikka repeäisi.

synnytys sujui alkua lukuunottamatta kivuttomasti. Kamalinta oli iso vuoto kun istukka ei irronnut. Kova kiire leikkuriin ja sielläkään ei meinattu saada tilannetta kuntoon. Se oli ankeinta. Ja odottaminen heräämössä sen jälkeen tosi huonovointisena ja palelevana ilman vauvaa.

Synnytys käynnistettiin rv42:lla ja menin "soitellen sotaan" luullen et synnytys olisi helppoa (raskaushormonit aukaisee kanavat ja sitten ei ole kuin ottaa lapsi vastaan.) No ei todella noin.



Avautumisvaiheen supistukset oli järkyttäviä. Vaihe kesti 3h ja oksennus lensi paineella jokaisen supistuksen välissä (kuulemma kehon oma kivun lievityskeino). En ollut osannut kuvitellakaan tuollaista kipua, vertaisin ehkä vakavan liikenneonnettomuuden uhriin.



Epiduraalin laittoa tai yli tunnin ponnistusvaihetta(vauva iso ja jäi kiinni)en avautumissupistusten jälkeen pitänyt enää kivuliaina.

ennen kuin sai lähteä sairaalaan siis. Helvetilliset supistukset alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta ja 2 tuntia piti kärvistellä kotona. (Sairaalassa epiduraali ja ilokaasu auttoi.)



Ponnistusvaihe oli pahin, jos kivuissa ei mitata: kesti tunnin ja vauvaa kiskottiin imukupin avulla ulos kahden lääkärin voimin. Lopulta uhattiin hätäsektiolla, mutta onneksi sain tyypin puserrettua ulos lopulta.



Itse pelkäsin synnytystä etukäteen kamalasti, enkä siksi halunnut ajatella koko asiaa. Jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt "valmistuatua" paremmin esim. käymällä mieleessään läpi synnytyksen kulku.

juuri ennen ponnistusta olivat pahimmat.

Ponnistaessa supistukset eivät enää sattuneet. Myöskään vauvan ulos tuleminen ei sattunut, vaikka en kivunlievitystä koskaan saanut. Edes imukuppisynnytyksessä vauvan ulos tuleminen ei sattunut, ei myöskään epparin leikkaaminen o.0



Ponnistamisen tarvetta moni sanoo pahimmaksi, sitä tunnetta en kuitenkaan ole kokenut yhdessäkään synnytyksessä.

ponnistusvaiheen hetki, kun pää pitää puskea ulos.

Molemmilla kahdella kerralla.

MUTTA lohdutukseksi täytyy sanoa, että sen jälkeen, kun se pää plumpsahti ulos, se vartalo ja kaikki muu tuli ihan itsellään. Eikä sen päänkään ulos saaminen ollut kuin yksi repäisevä työntö. Oli vaan pakko "heittäytyä" ja antaa palaa. Ja lohdutukseksi sekin, että ponnistuksen tarve on niin kova, (jos menee oppikirjojen mukaan) että ei sitä ponnistusta oikein pysty pidättelemäänkään. Tahdonvoimalla siihen saa sitten vähän asennetta. Mutta liian kovaakaan ei saa työntää, kätilä sitten neuvoo siinä vieressä.

mä kans sanoisin että avautumisvaiheen supparit, etenkin siinä avautumisen lopussa, on ne pahimmat jutut koko hommassa. Kun sattuu niin että järki lähtee. Se ponnistus menee, kun tietää että kohta ne tuskat on ohi.



Pahinta on ollut myös se, kun molemmissa synnytyksissä olen lopuksi joutunut leikkuriin istukan irroitukseen; ihan kuoleman väsyneenä hillittömästä urakasta, ja ihan tokkurassa maata siellä ilman vauvaa.

Kyllä kamalinta oli kun kätilö kokeili kohdunsuuta sormellaan. Seuraavalla kerralla kielsin ehdottomasti tekemästä niin. Oli kuin olisi veistä kierrette haavassa.



Ja toiseksi kamalinta oli, kun aloin tajuta ettei epiduraali vaikutakkaan. Järkyttävä tunne, että nyt kuolen kipuun, kun ei mikään auta. Menin ihan paniikkiin. Sitten sain uuden piikin, edellinen oli mennyt väärään paikkaan. Ja ah miten helpotti, myös henkisesti. Ponnistelin sitten ihan kivutta ktg-käyrien mukaan, kun kätilö komensi, pientä puristusta vain ylävatsalla. Se myöhäinen epiduraali oli hieno juttu.



No molemmat lapset on tulleet noin 4 rykäisyllä ulos. Ponnistusvaihe oli siis suht olematon vaihe. Olemme pienipäistä sukua. :)

Kyllä ne synnytyskivut unohtui täysin ekan vessassa käynnin jälkeen! Pissaaminen kirveli tikkejä niin vietävästi monta päivää. Synnyttäisin vaikka kuinka monta kertaa, kunhan ei tulisi repeämiä.

Minulle synnytys kokonaisuutena ei ollut kovin paha. Pahin hetki oli ehkä juuri ennen epiduraalipuudusta, kun piti olla makuuasennossa, jolloin supistukset ensimmäisetä kertaa sattuivat oikeasti. Tätä kipua kesti noin 15 min, joten ei kovin paha kuitenkaan.



Toinen paha hetki oli istukan "synnyttäminen". Juuri kun oli tavallaan huokaissut vauvan syntymän jälkeen, niin kätilö painaa vatsaa ja kohtu supisteli hurjasti. Istukka minulla syntyi 7min vauvan jälkeen, joten ei sekään niin kauaa kestänyt. Kipu ei ollut kovin paha, mutta siinä vaiheessa se tuntui turhalta, enkä ollut siihen valmistaunut

ja ponnistaminen ei sattunut



kamalinta oli odotella sitä lupaa, kun ponnistututti niin kamalasti jo alkumetreiltä, se yhdistettynä avautumiskipuihin oli ihan hirveätä

Kaksi lasta synnyttänyt, molemmat synnytykset kesti noin 6 h. Ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Oman kokemukseni mukaan aqua-rakkuloiden laittaminen sattui enemmän kuin synnyttäminen! Avautumisvaihe oli mulle melko tuskaton, mutta ponnistaminen taas jotain aivan järkyttävää. Pään syntyminen oli helpottavaa, kun tiesi että nyt se vauva on kohta ihan oikeesti ulkona. Tsemppiä loppukoitoksen :)

vauvan pään laskeutuminen kesti ja kesti, supistukset oli tiheät ja kivut kovat. Kun vihdoin sain ponnistaa, ajattelin, että nyt sitten vaan ponnistan vauvan ulos ja nopeasti. Kipuja oli, mutta enemmin helpotti se, että vihdoin pääsi itse asiaan ja loppumetrit oli siinä käsillä. Täysillä vaan puskin ja ajattelin mielessäni, että voimia en säästele. Muutama ponnistus meni ja vauvan pää oli pihalla. Ja lopulta seuraavaksi koko nyytti. Ponnistusvaihe oli ehdottomasti helpoin vaihe synnytyksessä. Ponnistusvaiheen kipu on ihan erilaista kuin supistuskipu ja sitä kipua lievittää ponnistaminen. Eli se että vauvan pää liikkuu eteenpäin melkeinpä poistaa kipua. Joten rohkeasti vaan ponnistat. Älä mieti repeämiä tai sitä tekeekö tiukkaa. Emätin on tehty synnyttämistä varten ja venyy varmasti, jos ei niin tulee repeämiä ja usein nekin on pieniä, eikä niitä repeämiä välttämättä mitenkään tunne.



Kannattaa mielikuvaharjoitella ponnistamista. Vaikeinta ponnistusvaiheessa on ehkä se ponnistamisen tekniikka. Itse yritin vimmoissani puskea jaloilla, niin sekaisin olin siitä, miten ponnistetaan. Piti siinä sitten yhdessä kätilöiden kanssa miettiä, että mitenkäs se vauva sieltä voi ulos tulla, jos työnnän vain kätilöt kauemmaksi. Vedä selällään jalat koukkuun vartaloa vasten ja työnnä vatsa- ja lantionpohjanlihaksilla. Jalat on silloin rentoina. Vaikka voihan sitä tosiaan synnyttää muussakin asennossa, mutta moni kuitenkin epiduraalin takia joutuu puoli-istuvaan asentoon.

Ei varmaankaan tarvitse perustella, miksi.

Mulla synnytys käynnistettiin ja supistukset kestivät 24h tullen koko ajan 5 min välein (eli yöllä ei ollenkaan unta). Ennen synnytyssaliin siirtymistä oli ikävä yö, kun mies oli häädetty kotiin ja yksin taistelin kipujen kanssa (samalla piti vielä olla hiljaa, kun samassa huoneessa oli toinen äiti nukkumassa).

Ja epiduraalin odottaminen oli kyllä ihan p:stä, etenkin, kun se nuori lääkäri ei saanut sitä menemään. Tunnin jouduin makaamaan kippurassa pahimpien supistusten kanssa, kunnes hakivat seniorin paikalle. Sen jlk ponnistusvaiheen pitkittyminen oli ikävää, kun oli sektion vaara koko ajan ilmassa ja sattui helvetillisesti. Imukupilla (isopäinen, naamatarjonnassa ollut) tytär onneksi saatiin vihdoin ulos.

Kaiken kaikkiaan synnytys sattui kyllä enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Silti odotan toista synnytystä jo kovin, haluan kokea sen parempana ja näyttää, että pärjään paremmin. Ja se kuitenkin on vain yksi/pari vuorokautta elämästä.



Itseäni lohdutti ajatus kaikista maailman äideistä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Ja vielä ilman kipulääkitystä...