Mikä PAHIN hetki synnytyksessä?

odottaisin taatusti niin kauan kunnes varmasti saan alkaa ponnistamaan, aina olen aloittanut liian aikaisin



pahinta on se jos lapsella on joku hätä, kuten lapsen sydänäänien heikkeneminen

ilman lääkkeellistä kivunlievitystä takana ja mielestäni kamalimmat hetket olivat avautuminen 9 sentistä sinne kymmeneen, jolloin sai alkaa ponnistaa. Siinä vaiheessa meinasi usko ja kivunsietokyky loppua, mutta ponnistamisen aloitus palautti minut taas ruotuun.

ilman selkäpuudutteita ja pahinta oli hetket ennen ponnistusvaihetta, noin 15-30 minuutin ajan hirveät supistukset. Avautumisvaihe oli siihen asti ollut ihan siedettävä, kun olin saanut vain liikkua, mutta tuo kipu oli hirveää, eikä sitä pystynyt mitenkään lievittämään. Huippuna tuossa kivussa oli se, kun lapsivedet yllättäen menivät kesken tuollaisen hirveän supistuksen. Sitten kun aloin ponnistamaan, en muista, että olisin taas ollut enää niin tuskissani. Jotenkin se työskentely helpotti sitä kipua. Minulla ei ollut missään vaiheessa kovaa ponnistamisentarvetta kylläkään.

Ekassa synnytyksessä kamalin vaihe oli tilanne jossa ponnistutti muttei saanut vielä ponnistaa. Mun piti vähän kävellä, että vauva laskeutuisi hieman alemmas. Olin siis auki täysin mutta vauva ei vielä kokonaan alhaalla. Se oli tosi tuskallinen väli.

Myös ponnistusvaihe oli raskas. Ei ehkä kivuliain mutta raskas. Pungersin 50 minsaa hiki päässä ja jotenkin olin etukäteen kuvitellut, että se lapsi tulee sieltä kahdella vienolla ähkäisyllä niin kuin elokuvissa :)



Tokassa raskain vaihe oli kivuliaat avautumissupistukset ennen kuin sain epiduraalin. Olivat tosi kivuliaita. Ponnistusvaiheeseen meni nytkin kauemmin kuin olisin halunnut :) Eli 30 minsaa. Mutta nyt jäi väliin se tuskallinen odottelu ennen ponnistuslupaa. Nyt pääsin ponnistamaan heti kuin halusin.



Ekassa synnytyksessä tehtiin välilihan leikkaus - ei tuntunut missään. Tokassa repesin - ei tuntunut missään. Epiduraalin laitto -ei tuntunut missään. Näitä kaikkia asioita pelkäsin tosi paljon ennen synnytystä mutta olivatkin suht kivuttomia. Kahdessa ekassa johtuen varmaan siitä, että epiduraali vielä potki hyvin. Ja sitten jotenkin kaikki muu kipu kuin supistukset olivat ihan pientä.

odotetaan minuutti saadaanko lapsi hengittämään vai ei ja sitten kiidätetään pois.

tehdä mitä vaan ettei sua jouduta käynnistämään. Se tuska ei oo tästä maailmasta.



t. TODELLA korkean kipukynnyksen omaava, jolta kuitenkin meni jalat alta käsittämättömien kipujen takia & 5 tunnin mittaisen, yhtäjaksoisen supistuksen ansiosta.

Hirveä paineen tuntu ja tuntui et en jaksa enää. Mulle jouduttiin tekemään episiotomia ja silti repeilin kolmesta eri kohtaa, tikkejä oli melkoisesti. Mut en mä ainakaan sitä repeämistä tuntenut ollenkaan. Episiotomiakin tehtiin ilman mitään puudutusta, en tuntenut mitään. Kätilö vaan napsaisi saksilla ja sen jälkeen vauva syntyi kertalaakista.

Ku synnytys käynnistyi, oli kotona olo ja odottelu sillä lailla pahinta, ettei tiennyt, miten kovaksi kivut yltyy.



Synnytyksen jälkeen pahinta oli kohdun painelu eli kohtu piti saada supistumaan ja kätilö paineli kohtua, auts!

Joka kerta olen yrittänyt karata sängyn pääpuolelta mutta mies on sen estänyt.

Kaksi kertaa tämän kokenut ja puudutusta en ole saanut. Kätilä sanoi puudutuspiikin sattuvan enemmän.

ja pahimmat vaiheet olivat

- esikoisen syntyessä se, kun avautumisvaihe jämähti 6 cm:iin ja kätilö sitä jouduttaakseen päätti puhkaista kalvot. Seurauksena oli puolen tunnin yhtäjaksoinen järkyttävä supistus, joka tuli niin yllättäen (kätilö ei varoittanut), että kipu pääsi hallinnasta täysin. Ensin pelkäsin että kuolen, sitten etten kuolekaan ja lopulta en enää välittänyt kun tuntuu että taju menee. Kuulin miehen kysyvän, eikö MITÄÄN voi antaa, kun selvästi sattuu, ja tämä minun Kolgatan Olga-kätilöni sanoi vaan, että ei ehdi enää ja että kun synnyttää, se nyt vaan sattuu.



Kaikkien kolmen tapauksessa

- ompelu. Miten voi olla, ettei ihmisen alapäätä saada puudutettua niin, ettei ompelu satu? Joka kerralla kokeiltiin suihkeet ja puudutuspiikit, eivätkä ne auttaneet yhtään. Vedin sitten ilokaasua ja kiroilin, kun se ei auttanut paljon ollenkaan.



Ponnistusvaiheet ovat olleet joka kerran vaivattomia, 3 min / 2 min / 2 min.



Valitin tuosta ensimmäisestä kätilöstä Jorviin.

Lääkäri vielä kesken toimenpiteen vastasi puhelimeen ja pudotti "laitteen" lattialle. Eikun homma aloitettiin alusta.

Itku pääsi.

Kaksi luomusynnytystä kokeneena voin sanoa että lastenleikkiä verrattuna tähän.

mikään ei ollut tuskallisen kivuliasta. Kipeäintä varmaankin otti epiduraalin laitto.



Toisessa synnytyksessä kaikista kamalinta oli se melko lailla nopea avautuminen. Oikeastaan parissa tunnissa kaikki oli ohi mutta ne supistukset oli niin kipeitä ja yht'äkkiä niin rajuja. Koko päivän kyllä supisteli mutta ne avaavat supistukset alkoi nopeasti. Ponnistaa kerkesin tasan kerran kun tyttö vaan tuli ulos. Kyllä siinä hieman h moilasena katsottiin pientä nyyttiä:)



Muutama päivän synnytykse jälkeen olin alla päin, kun ajattelin etten enää moiseen uskalla ryhtyä. Jos vaikka syntyisi kotiin tai matkalla sairaalaan. Mutta nyt joitain kuukausia synnytksen jälkeen ajatus on jo muuttunut.

Varmaan se kun tekee mieli ponnistaa, mut ei saa, tai lapsen syntymisen jälkeen kun kaikki loput mitä jäi sinne piti repiä irti, ku eivät ruvenneet tulemaan pois..

pahin vaihe kun kalvot puhkastiin ja sen jälkeen tuli sellanen supistus et meinas taju lähteä. Ei se ponnistus niin paha kun on jo loppusuoralla koitos. Olen mennyt 4 synnytystä vain ilokaasulla. Neljännestä imettäessä jälkisupistukset oli jotain kauheeta! Vielä kun piti yrittää olla paikallaan kun vauva sylis, ei paljo tehny mieli imettää kun oli niin tuskallista.

joka kesti 4h oli se kivuliain. Ponnistusvaiheesta en muista sen pahempaa kipua, siinä oli niin tohina päällä ettei ehtinyt kärsimään, vaikkei kivunlievitystä ollutkaan käytössä, 20min. kesti.

Mulle jäi synnytyksestä todella positiiviset muistot, vaikka epparikin jouduttiin tekemään. Imetys olikin sitten astetta vaikeampi juttu...

Kolme synnytystä takana ja joka kerta sama kokemus: ne viimeiset avaavat supistukset on tajuttoman kipeitä. Siitä eteenpäin ponnistusvaihe nopea ja lähes kivuton. Kivunlievitys aika kevyt: ilokaasu plus kohdunkaulan puudute.

se hetki, kun synnytyssaliin ryntäsi hirvittävä määrä ihmisiä, vauva ei itke ja kukaan ei vastaa kun kysyn että elääkö vauva.



Ja se hetki, kun kerrottiin, että olet revennyt peräsuoleen asti ja sulkijalihas näyttäisi olevan poikki.



Siinä hetkessä kuvittelin, että en ikinä pysty enää pidättelemään ulostetta, rakastelemaan ym. Mutta onneksi ne kuvitelmat olivat vääriä; hankaluuksien jälkeen eletään ihan normaalisti.:)





Mutta onneksi kaikki synnytykset ovat erilaisia, suurin osa "normaaleja!"!!!!

siinä kun pää alkoi painamaan.

Tuntui että persreikä repee ja vesimeloni on tulossa perseestä eikä mitenkään pysty estämään.

Se paine oli sanoinkuvaamatonta.



Myös se pääntulo oli kamala, jouduttiin tekeen eppari :( mut älä jännitä turhaan, hienosti se menee!

Minullekin kyllä ponnistusvaihe oli pahin, ja ihan hirveää olikin, mutta monet ovat sanoneet ettei tuntunut kovin pahalta. Eli tähän vaikuttaa oma kudostyyppi ja lantion rakenne (sisärakenne, eli ei voi välttämättä päätellä ulkopuolelta), sekä synnytyksen muu kulku (esim. itsellä lapsi ei ollut lainkaan laskeutunut kanavaan ennen synnytystä, ja pää oli aivan pyöreä ja iso, näinhän ei tarvitse sinulla olla).



Voit myös pyytää pudendaalia tai paraservikaalia, itse pyysin enkä saanut, mutta kannattaa kokeilla!