Mistä voi johtua ihan mieletön kiukku ja aggressio?!

oireili ainakin mulla just noin. Ihan älytöntä vihaisuutta ja ahdistuneisuutta, välillä jopa ihan kunnon raivareita.



Muitakin oireita oli, esim. palelu, näköhäiriöt, painonnousu, raajojen puutuminen ja väsymys.

Mitä sait lääkkeeksi? Mulla on Cipralex 15mg, aloitettiin 5mg pari viikkoa, sitten 10 jne. Oireet ekaksi vaan paheni, kunnes helpotti ja tämä aina annoksen noston yhteydessä. Tämän kirjoitan siksi, että et ihan heti anna periksi.



Olet 30 ja pienen lapsen kotiäiti. Tulipa mieleen villi veikkaus ikäkriisistä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tai jostain hormoniheittelystä kuitenkin? Ainakin tuo kirjoituksesi elämän aikaansaannoksista jne. sopii ikäkriisiin.

tsemii paranemiseen ja toivottavasti lääkkeet auttaa. Tule sitten taas kertomaan.

suositella masikseen?

lääkkeet purevan. Ei ahdista läheskään niin paljon, kuin viimeisen vuoden aikana :)



ap

..koko aikuisikäni olen ollut varsin hermoheikko, raivari tulee milloin mistäkin asiasta, välillä autoillessa huudan suoraa huutoa ja hakkaan rattia nyrkeillä (tämä siis 120 vauhdissa motarilla). Muksuille saatan huutaa pää punaisena ja nakella tavaroita seinään, tähän ei jälkikäteen ajateltuna ole yleensä mitään syytä..

Tilipäivänä saatan saada aivan hillittömän hepulin, jos rahaa ei jää laskujenmaksun jälkeen mielestäni tarpeeksi tilille..



Puolisoni on ilmaissut olevansa kyllästynyt lapselliseen kiukutteluuni ja vaatinut minua aikuistumaan, muutaman päivän onnistun aina pitämään raivon sisälläni, sitten se taas purkautuu jostain mitättömästä pikkuasiasta.



Kummallisinta on ehkä se, että joissakin asioissa tunnen itseni taas täydellisen tunteettomaksi ja välinpitämättömäksi, vakavienkin asioiden ollessa kyseessä..



Itse olen ajatellut olevani vain vallan impulsiivinen ihminen, mutta voiskohan tähän olla joku hoitokin??

Mulla noita oireita aiheuttaa oman ajan puute, elämän puute, stressi opinnoista ja unenpuute. Lapsi 1 v. ja ite totaali-yh.

miltä ap:sta tuntui vielä hetki sitten! Muistelisin myös, että koko aikuisikäni olen ollut todella äkkipikainen, "impulsiivisuudeksi" minäkin olen sitä joskus maalannut...

..koko aikuisikäni olen ollut varsin hermoheikko, raivari tulee milloin mistäkin asiasta, välillä autoillessa huudan suoraa huutoa ja hakkaan rattia nyrkeillä (tämä siis 120 vauhdissa motarilla). Muksuille saatan huutaa pää punaisena ja nakella tavaroita seinään, tähän ei jälkikäteen ajateltuna ole yleensä mitään syytä.. Tilipäivänä saatan saada aivan hillittömän hepulin, jos rahaa ei jää laskujenmaksun jälkeen mielestäni tarpeeksi tilille.. Puolisoni on ilmaissut olevansa kyllästynyt lapselliseen kiukutteluuni ja vaatinut minua aikuistumaan, muutaman päivän onnistun aina pitämään raivon sisälläni, sitten se taas purkautuu jostain mitättömästä pikkuasiasta. Kummallisinta on ehkä se, että joissakin asioissa tunnen itseni taas täydellisen tunteettomaksi ja välinpitämättömäksi, vakavienkin asioiden ollessa kyseessä.. Itse olen ajatellut olevani vain vallan impulsiivinen ihminen, mutta voiskohan tähän olla joku hoitokin??

En tiedä johtuuko tämä noista lääkkeistä, vai siitä, että olen oikeasti tehnyt sille pahanolontunteelle ja kiukulleni jotain, mutta oloni on paljon parempi. En edes muista milloin viimeksi olen oikeasti nauttinut pienistäkin asioista, tuoreesta kahvista, aurinkoisesta ilmasta tai ihan vaikka siitä, että pieni lapseni hymyilee minulle ja halaa. En koe enään olevani tunnevammainen äkäpussi.Olen rauhoittunut ihan mielettömästi, kiukkukohtauksia ei ole läheskään päivittäin. Olin alkuun todella skeptinen lääkkeiden suhteen, en haluaisi olla "feikisti onnellinen" mutta onko tämä nyt sitä vai onko kyseessä oikeasti sairaus, johon nuo lääkkeet ovat nyt alkaneet vaikuttaa...?

ap

Jos joku tavara tippuu käsistä, on pakko raivota. Älyttömän raskasta katsoa sellaista vierestä, vaikka mies ei raivoaan ihmisiin kohdistakaan. Mies on turhautunut ja raivoa tulee eniten päivinä, jolloin joutuu olemaan kotona. Ei kestä katsoa lapsia, jotka ei ehkä aina käyttäydy kuin isän ajatus. Saattaa lyödä nyrkillä oveen tms. ei kivaa. Surettaa lasten puolesta=(

Tiedän, ettei tässä kiukuttelussa ole mitään järkeä ja käyttäydyn, kuin pahainenkin teinityttö menkoissaan, mutta silti on pakko raivota..:(

ap

t. kotiäiti (ihanat kiltit lapset 4 ja 1), jolla kaikki elämässä hyvin

Viimeisen vuoden aikana olen tosissani pyrkinyt sanoittamaan raivoni, ja nimenomaan sen, mikä kiukuttaa ja suututtaa. Sittemmin tajusin, että useimmiten mulla on syynä turhautuminen. Se ei välttämättä ole mitään suurta, voimakkaasti tiedostettua, vaan kyse on itseasiassa usein pidemmällä aikavälillä kertyneestä turhautumisesta, johon ei tarvitakaan sitten enää paljon, kun kamelin selkä katkeaa. Meillä jatkuvasti toistuva esimerkki on yleinen siisteys - minä koen keräileväni tavaroita, leluja ja roskia lattialta jatkuvasti, pyyhkiväni ruoka pöytää tusinan verran kertoja päivässä, tekeväni jatkuvasti jotain "pikkuhommaa". Pikkuhommiahan ne ovatkin, mutta jossain vaiheessa tulee se piste, kun huomaa, että keskellä keittiön lattiaa on puoliksi kuivunut mehulätäkkö, jota kukaan ei ole viitsinyt pyyhkiä pois (vaikka lapset ovat olleet nukkumassa yli tunnin ja mies on istunut sen ajan tietokoneella), ja silloin mulla palaa käämit. Olen matkan varrella ehtinyt kerätä itseeni turhautumista ja kiukkua siitä, että muu perhe tuntuu olettavan minun olevan joku siivooja täällä, ja sitten kun se tavallaan isketään päin naamaa se olettamus, mä raivostun. No, todellisuudessa kaikki vain olivat unohtaneet sen mehulätäkön, mutta siinä pitkäaikaisessa kiukussani ja turhautumisessani onnistun uskottelemaan itselleni, että se lätäkkö on jätetty siihen tarkoituksella nimenomaan odottamaan, että minä siivoaisin sen.

Minua raivostuttaa ja ärsyttää elämässä eniten se, ette yltiöpositiivnen mieheni ymmärrä, että sadat "pikkuhommat" päivittäin toistuvasti ovat todella rankkoja.

Saan raivopäisiä suuttumuskohtauksia kiltille 4-vuotiaalleni monta kertaa viikossa. Ja morkkis on kauhea!

Siskoni on raivonnut jo vuosia, eikä masennuksesta ole vieläkään mitään tietoa. Turhautunut hän voi olla, mutta eipä ole ikinä tehnyt mitään itse elämänsä eteen, ensin passasi kaiken äiti ja nyt aviomies. Kotirouvan mielestä kaikki kotona rempallaan oleva on miehen syytä, vaikka kaikki lapset ovat jo koulussa. Syy on aina toisissa, ja syyllinen on olemassa sellaisissakin asioissa, joissa niitä ei yleensä ole tapana etsiä. Jollekin pitää päästä rähjäämään, vaikka siis terveydenhuollon henkilöstölle, joka yrittää hoitaa muualla tapahtunutta vahinkoa.



Mies ja lapset vaan väistelee siskoani, mutta itse en ole sen parempi; en enää jaksa olla huudon kohteena. Joulut ja kaikki pitäisi suorittaa yhden naisen odotusten mukaisesti, yhtään ei tarttis miettiä esim. vakavasti sairaan omaisen toiveita. Silti me pilataan joulu vaikka pukeutumalla väärään väriin (ei näytä hyvältä kuvissa).



Hienoa kun jaksatte hakea apua, voin kuvitella ettei se ole helppoa, kun teitä ei oteta tosissanne. Vaatikaa terveydenhuollon tukea!

antihistamiineja - minulle ne aiheuttavat poikkeuksetta kovaa ärtymystä? Ulkoiletko päivittäin kunnolla? Et taida olla vielä siinä iässä, että kyse voisi olla perimenopaussioireista? Onko elämässäsi ratkaisemattomia asioita, joita vältät ajattelemasta, mutta jotka saattavat tulla esiin kiukkuna?

Olen kolmekymppinen, joten toivottavasti ei ainakaan vaihdevuosista ole kyse..:)

Untakin saan ihan riittävästi, lapsi on ruvennut nukkumaan kokonaisia öitä ihan muutama kuukausi sitten. Allergialääkkeitä en käytä, en oikeastaan mitään lääkkeitä vakituisesti.

Ehkä teinivuosina hankittu peli-ongelma saattaa aiheuttaa mieletöntä itse-inhoa välillä mutta en sitten tiedä..? Luulisitteko, että näillä perusteilla vois päästä juttelemaan jonkun tohtorin kanssa asioista? En käsitä, miksi neuvolan th suhtautuu asioihin aina niin, että jos niitä ei ajattele niin ne eivät ole olemassa..



ap

2: mä saan myös raivokohtauksia ihan mitättömistä asioista, siis oikeasti..tiputan vaikka jonkun tavarab lattialle niin tuntuu, että pää rajähtää, jos en saa kiukuteltu siitä..



ap

Minulla ainakin masentuneisuus purkautuu agressiona useinkin silloin, kun se ei ihan varsinaisesti ole pahimmillaan.



Oletko onnelllinen? Tyytyväinen elämääsi muutenkin kuin pintapuolisesti? Tuntuuko kotona oleminen turhauttavalta? Onko itsetuntosi hyvä?



Tarkempaa "diagnoosia" en osaa antaa, mutta mieti edellä olevia. Vastaus saattaa löytyä sitä kautta.

minullakin aluksi tuolla tavalla. Myöhemmin vasta seuraa se vaihe kun ollaan sängyn pohjalla itkuisena.

ole ihan niin onnellinen, kuin joskus kuvittelin olevani.

Siis miehen kanssa menee ihan hyvin, lapsi on terve ja ihana, koti on kaunis ja siisti mutta silti tuntuu, että jotain puuttuu...Onko tää nyt vaan sitä, että ihminen kaipaa just niitä asioita mitä sillä ei ole? Lapsellista..

En kuitenkaan haluaisi olla sinkku tai siis yksin ja lapseton. Olisihan se huolettomampaa elämää mutta silti ei.

Ehkä musta tuntuu vaan siltä, että en ole saavuttanut oikein mitään elämässäni? Muuta kun sen, että olen naimisissa ja mulla on lapsi. Tuntuu jotenkin siltä, että haluaisin olla jotain isompaa, enemmän? Rikas ja vaikutusvaltaisessa asemassa työelämässä ehkä..

Jos nämä on oikeasti mun ongelmat niin kyllä mä kitisen sitten turhasta..noh, mut joku tämän kauhean aggression aiheuttaa ja en kuitenkaan jaksais uskoa, että se johtuu siitä, että mun asiat on oikeastaan ihan hyvin...:)



ap

minullakin aluksi tuolla tavalla. Myöhemmin vasta seuraa se vaihe kun ollaan sängyn pohjalla itkuisena.

Jos joku tavara tippuu käsistä, on pakko raivota. Älyttömän raskasta katsoa sellaista vierestä, vaikka mies ei raivoaan ihmisiin kohdistakaan.

Mies on turhautunut ja raivoa tulee eniten päivinä, jolloin joutuu olemaan kotona. Ei kestä katsoa lapsia, jotka ei ehkä aina käyttäydy kuin isän ajatus.

Saattaa lyödä nyrkillä oveen tms. ei kivaa. Surettaa lasten puolesta=(

ole ihan niin onnellinen, kuin joskus kuvittelin olevani. Siis miehen kanssa menee ihan hyvin, lapsi on terve ja ihana, koti on kaunis ja siisti mutta silti tuntuu, että jotain puuttuu...Onko tää nyt vaan sitä, että ihminen kaipaa just niitä asioita mitä sillä ei ole? Lapsellista.. En kuitenkaan haluaisi olla sinkku tai siis yksin ja lapseton. Olisihan se huolettomampaa elämää mutta silti ei. Ehkä musta tuntuu vaan siltä, että en ole saavuttanut oikein mitään elämässäni? Muuta kun sen, että olen naimisissa ja mulla on lapsi. Tuntuu jotenkin siltä, että haluaisin olla jotain isompaa, enemmän? Rikas ja vaikutusvaltaisessa asemassa työelämässä ehkä.. Jos nämä on oikeasti mun ongelmat niin kyllä mä kitisen sitten turhasta..noh, mut joku tämän kauhean aggression aiheuttaa ja en kuitenkaan jaksais uskoa, että se johtuu siitä, että mun asiat on oikeastaan ihan hyvin...:) ap

Näin oma masennukseni alkoi. Ei varsinaisesti mitään järkiperäistä syytä olla onneton, mutta... Jokin kalvaa sisällä. Näin sen kai parhaiten kuvailisi.

Entäpä konkreettisia neuvoja?

Tunnusta tilanne itsellesi. Yritä selvittää omat ajatuksesi. Mistä johtuu? Mikä on oikeasti hyvin/huonosti...

Juttele tunteistasi ainakin miehesi kanssa. Ehkä lisäksi jonkun luottoystäväsi, jos sellainen on. Siis ihan siitä, miltä tuntuu. Osaatko selittää tunteitasi, ja sitä mikä on niden takana?

Yritä säilytää itsehillintäsi. Ainakin itsellä jokainen kiukkukohtaus ajaa syvemmälle itseinhoon, ja lisää näin masennusta tyytymättömyyttä elämään ja arvottomuuden tunteita. Ja kun hermot menee, älä syytä itseäsi liikaa.

Viekää yhdessä perheenä huomio pois tylsästä arjesta silloin, kun itsestäsi tuntuu pahalta/tylsältä.

Oma mieheni ymmärsi tilanteen ja tuki minua parhaiten sillä, että "siivosi jälkiäni" näiden raivonpuuskien jäljiltä. Minä sain rauhassa häipyä paikalta rauhoittumaan. No rauhoittumista seurasi alakulo. Silloin mies yritti tukea parhaansa mukaan. Asioista keskusteltiin rakentavammin silloin, kun itsellä ei ollut mikään tunnekuohu (kiukku tai alakulo) päällä.

Lisäksi mies teki koko kesän parhaansa kuskaamalla meidän perhettä milloin minnekin (eväsretkelle rannalle, puistoon...), jotta pahaoloni unohtuisi. Harvoin se 100% toimi, mutta eipä ainakaan olo päässyt pahentumaan.

Tietenkin itsekin työstin asioita valtavasti päässäni, mutta mieheni joutui tekemään SUUREN työn. Elämäänsä tyytymätön masentunut ihminen tarvitsee valtavasti tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää.

Se on läheisille äärimmäisen rankkaa, mutta ilman tukea koko perhe varmasti uhkaa hajota liitoksistaan. Ensisijainen vastuu itsestäsi ja omasta käyttäytymisestäsi on tietenkin sinulla itselläsi, mutta ilman läheisten tukea tilanne ei tule muuttumaan kuin pahemmaksi.

Voimia koko teidän perheellenne!

- se joka kirjoitti aikaisemmin niistä menttalipuolen/oman elämän hallinnan ongelmista ja masentuneisuudestaan.