Mikä saa teidät naiset synnyttämään uudestaan? Onko synnytys edelleenkin vaiettu tabu?

eka synnytys, ja sain silti lisää lapsia. Yksi syy varmaan oli se, että pidin sisarusta niin tärkeänä ensimmäiselle, että olisin ollut valmis aika paljoon, ettei tämä olisi ainakaan minun valintani takia jäänyt ainoaksi lapseksi. Toinen synnytys olikin sitten helpoin minun synnytyksistäni, ja se oli aika terapeuttinen kokemus.

Ensimmäisen synnytykseni jälkeen halusin puhua siitä, mutta koska monet ystäväni eivät vielä olleet saaneet lapsia, tai odottivat ensimmäistään, koin, että kukaan ei halunnut kuullaa pahasta olostani. Äitini, johon minulla ei ole ollut mitään superkiinteää suhdetta, taisi yllättäen olla ainoa, joka oikeasti ymmärsi, miltä minusta tuntui. Mutta hänellä olikin ollut eka synnytys samanlainen kuin minulla, pitkä ja vaikea imukuppiin päätynyt. Ja toinen sitten helppo.

Millä tavalla se oli terapeuttinen kokemus?

kaksi synnytystä takana ja ikävä sitä hetkeä, ehkä en enää koe enää koskaan sitä :(



Mulla tosin kaksi helppoa synnytystä.

Pystytte tietämättä mitään minun synnytyksestä sanomaan, ettei kätilö ole tehnyt virheitä.

Mielestäni synnytys on juurikin tabu! Kun itse siitä puhuin, minulle suositeltiin ammattiauttajaa. Eikö siitä todellakaan voi puhua, kuin ammattiauttajan kanssa?

Miten se voi loukata arvon av-mammoja, jos jollakin on ollut traumaattisempi synyntyskokemus kuin teillä? Vaikutatte kaikki niin kovin loukkaantuneitla.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että synnytys on tabu. Jos se ei olisi, tähänkin avaukseen olisi asennoiduttu toisella tavalla. Ei syyttelemällä vaan rakentavasti.

sillä asenteella, että maailma vastaan sinä.

Täällä joku ehdotti, että kävisit läpi asiaa ystäviesi kanssa, eikä se kuulemma onnistunut, koska ystäväsi eivät ole synnyttäneet. Ammattiauttajatkaan eivät kelpaa, koska se mielestäsi kertoo siitä, että synnytys on tabu. AV-mammat eivät sovi myöskään keskustelukumppaneiksi, koska he väittävät, ettei kätilö tehnyt virheitä (missä? En ainakaan itse huomannut sellaista tässä ketjussa, en myöskään huomannut, että olisit varsinaisesti kertonut synnytyksestäsi mitään.)

En ole huomannut kenenkään loukkaantuvan siitä, että sinulla oli traumaattinen synnytys. Mielestäni sinä olet sen sijaan suuttunut siitä, että muut eivät ole olleet sitä mieltä, että synnytys olisi tabu.

Mäkään en näkisi, että synnytys on tabu. Ainakin omat ystäväni ovat kertoneet synnytyksestä hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Viestiesi perusteella suhtaudut asiaan hyvin tunnepitoisesti, koska et pysty hyväksymään muiden näkökulmia, ajatuksia tai neuvoja. Selvästi synnytys on jättänyt sinulle suuren trauman - olet tainnut käsitelläkin sitä jo täällä palstalla muissakin avauksissa. Suosittelen sinulle, että oikeasti purat tätä asiaa ammattiauttajan kanssa, koska minusta tuntuu, että olet todella mennyt solmuun tuon asian kanssa.

Luepa nyt omat viestisi tästä ketjusta - olet keskustellut aika hyökkäävään sävyyn. Se kertoo jostain.

MÄ OLEN JO MONESSA VIESTISSÄ MIANUNNUT KÄYVÄNI AMMATTIAUTTAJAN PUHEILLA. Lukisit nämä viestit, ennen kun alat viisastelemaan.

tän ketjun läpi, enkä kyllä löytänyt yhtä tai useampaa viestiä, joissa olisit kertonut käyneesi ammattiauttajan pakeilla. Jos olet kertonut niistä jossain toisessa ketjussa, niin niitä en ole lukenut. Eivät kaikki voi tietää kaikkea sinun asioistasi, ymmärräthän sen?

Oikeasti, rauhoitu vähän. Kirjoitin sulle viestin asialliseen sävyyn, ja sä vastaat tuohon sävyyn takaisin.

Se kun moni selitti jo toisessa ketjussa tätä samaa uudelleen ja uudelleen tällä ap.lle. Ei tunnu vaan tajuavan vaikka sata ihmistä on sanonut. Apua kuulemma saa, en tiedä mitä täältä hakee kun mikään kommnntti ei kelpaa. Kaikki muut vaan kuulemma haukkuu häntä ja on kateellsia ym..

Kateellisia ja haukkuu? Kuka on ollut kateellinen?

Ja missä toisessa ketjusssa?????

Ehkä tästä kesksutelusta oli sittenkin jotain hyötyä. Tulin ainakin hyvälle tuulelle. En olisi voinut kuvitella, että tälläisiä sepittelijöitä on olemassa

että se on niin henkilökohtainen asia. Siinä on niin avuttomana, ja tulee verta ja p***u repiää ja eritteitä ja mitä kaikkea, ei siitä kovin monelle hirveän paljon puhu. Toisille lähiaikoina synnyttäneille kuitenkin. Esimerkiksi miesten ja synnyttämättömien naisten seurassa sitä varoo, koska ei halua niin paljon kauhistuttaa. En tiedä ketä se palvelisikaan: ennen synnyttämistä ei voi tietää miten se menee tai miltä se tuntuu, ja liika pelottelu vain haittaa.



Mutta onhan synnytyksen rankkuus ihan yleisessä tiedossa. Se vain tulee yllätyksenä jokaiselle joka ekaa kertaa synnyttää, koska sitä vain ei voi käsittää etukäteen.



Ja ymmärrän ap:ta myös siinä, että synnytyskipuja ehkä vähätellään. Se silti johtuu vain siitä, että niitä ei monetkaan muista. Se kipu on niin kovaa, ettei sitä voi juuri muualla kokea, ja niin kaikensyövää kipua ettei sitä pysty jälkikäteen saamaan mieleensä takaisin.



Näin siis yleensä.

oli mun tapauksessani ainoa keino saada ne.

Mun synnytykset on olleet hienoja ja voimannuttavia kokemuksia, joten olen ekan kerran jälkeen oikein odottanut sitä. En mä mitään ylistämistä synnyttämisestä kuitenkaan tarvitse.

Sun kannattaisi varmaan hakea apua tuohon traumaasi eikä jäädä sen vuoksi yksilapsiseksi. Pahimmassa tapauksessa siirrät trauman vielä tyttärellesi/miniällesi tai syyllistät lapsesi. Näitä on nähty.

Tätä minä odottelinkin. Yritän tätä kokemustani purkaa jotenkuten täällä ja ainut asia mitä teiltä saan on syyllistäminen. Eli tietysti minä olen huono äiti, kun sanon tämän kaiken ääneen. Ja tieysti olen katkeroitunut vauvalleni.

Asia on kuitenkin niin, että olen jo HAKENUT APUA ja tämä katkeroituminen on luojan kiitos kanavoitunut kätilööni, ei vauvvaani.

Aloituksen pointtina oli herättää keskustelua. Sen sijaan minua alettiin syyllistää ja jakamaan heti neuvoja. Niitä en ole kuitenkaan mielestäni pyytänyt.

Ehkä tämä oli väärä palsta tähän kesksuteluun. Ja todella, aihe vaikuttaa näiden vastausten perusteella tabulta.

Tässä on se vesti, jossa olen mainunnut, että olen jo hakenut apua

joillekin ihmisille kaikki on aina vaikeampaa kuin muille.

eka synnytys, ja sain silti lisää lapsia. Yksi syy varmaan oli se, että pidin sisarusta niin tärkeänä ensimmäiselle, että olisin ollut valmis aika paljoon, ettei tämä olisi ainakaan minun valintani takia jäänyt ainoaksi lapseksi. Toinen synnytys olikin sitten helpoin minun synnytyksistäni, ja se oli aika terapeuttinen kokemus. Ensimmäisen synnytykseni jälkeen halusin puhua siitä, mutta koska monet ystäväni eivät vielä olleet saaneet lapsia, tai odottivat ensimmäistään, koin, että kukaan ei halunnut kuullaa pahasta olostani. Äitini, johon minulla ei ole ollut mitään superkiinteää suhdetta, taisi yllättäen olla ainoa, joka oikeasti ymmärsi, miltä minusta tuntui. Mutta hänellä olikin ollut eka synnytys samanlainen kuin minulla, pitkä ja vaikea imukuppiin päätynyt. Ja toinen sitten helppo.

Millä tavalla se oli terapeuttinen kokemus?

Etukäteen olin valmistautunut siihen niin, että jos selvitään hengissä molemmat, niin se lasketaan jo plussan puolelle. Ja sitten kivut olivatkin paljon pienemmät kuin ekassa, synnytys eteni nopeasti, ja etukäteen pelkäsin kauhulla, miten nyt taas jumiudutaan sinne kanavaan ja revitään tenava ulos kuin jossain kauhufilmissä, niin nyt se menikin niin, että kätilö vain rauhoitteli, että älä ponnista, älä ponnista, vaikka en edes yrittänyt ponnistaa, ja muutamassa minuutissa vauva oli ulkona. Eli synnytys oli sellainen, mistä olisimme selvinneet entisaikoinakin hengissä, toisin kuin ensimmäinen.

Mutta kyllä se pelko silti hieman jäi selkäytimeen, vielä seuraavissakin synnytyksissä se ponnistusvaihe oli se, missä kauhu nousi, jos se ei tulekaan sieltä. Se hieman harmitti, kun viimeisessä kätilö hieman tylysti sanoi, kun kerroin pelostani. Papereissahan minulla oli parista edellisestä synnytyksestä niin nopeat ja helpot ponnistukset. Mutta se eka oli kyllä niin ahdistava, että ei se ihan kokonaan unohdu.

Kipu ei ole tabu, eikä varsinkaan synnyskipu, synnytys sattuu, tajuaahan sen kaikki...

tuntunut epämukavalta, mutta sattunut se ei ole.

Tai no viimeiset avaavat supistukset pisti vähän irvistämään, mutta en min silti sanois, että se sattui

Vaikuttaa siltä että trauma synnytyksestä ei ole ainoa ongelmasi.



Hae apua lisää, taitaa olla ongelmasi aiheuttanut sinulle uuden ongelman.

ilman puudutuksia omasta tahdostani. Voisin synnyttää vieläkin, mutta en jaksa enää yhtään raskautta.



Minun mielestäni synnytyksillä pelotellaan ihan liikaa. Ensisynnyttäjät pelotellaan paniikin partaalle kertomalla kaikki kauhujutut ja uskottelemalla, että synnytyksestä ei voi selvitä ilman nuijanukutusta tai kokovartalopuudutusta.



Vierastan myöskin ap:n ajatusta siitä, että jonkinlaista kunniaa pitäisi ottaa synnytyksestä. Miten niin? Kai se on ihan luonnonlaki, että jos lasta alkaa tekemään niin jollain konstilla se pitää synnyttääkin. Tietysti omalta puolisolta sopii odottaa huomaavaisuutta ja tietynlaista kunnioitustakin synnytyksen jälkeen, mutta muuten minusta on lähinnä ärsyttävää ja naurettavaa, kun jotkut toreilla ja turuilla julistavat kärsineensä helvetin tuskat synnyttäessään ja olevansa siksi jotenkin joitain toisia parempia.

voi olla elämä vaikeeta tuollasena

että se on niin henkilökohtainen asia. Siinä on niin avuttomana, ja tulee verta ja p***u repiää ja eritteitä ja mitä kaikkea, ei siitä kovin monelle hirveän paljon puhu. Toisille lähiaikoina synnyttäneille kuitenkin. Esimerkiksi miesten ja synnyttämättömien naisten seurassa sitä varoo, koska ei halua niin paljon kauhistuttaa. En tiedä ketä se palvelisikaan: ennen synnyttämistä ei voi tietää miten se menee tai miltä se tuntuu, ja liika pelottelu vain haittaa.

Mutta onhan synnytyksen rankkuus ihan yleisessä tiedossa. Se vain tulee yllätyksenä jokaiselle joka ekaa kertaa synnyttää, koska sitä vain ei voi käsittää etukäteen.

Ja ymmärrän ap:ta myös siinä, että synnytyskipuja ehkä vähätellään. Se silti johtuu vain siitä, että niitä ei monetkaan muista. Se kipu on niin kovaa, ettei sitä voi juuri muualla kokea, ja niin kaikensyövää kipua ettei sitä pysty jälkikäteen saamaan mieleensä takaisin.

Näin siis yleensä.

Olen samaa mieltä. Naiset nimenomaan unohtavat synnytyskipunsa tai ehkä jopa haluavat unohtaa. Ja kun nyt olen uskaltanut ottaa sen puheeksi, niin tulee tälläinen tunteiden ryöppy niskoille. Toki tämä on minullekin tunteiden asia. Kyllähän synnytys on yksi elämän kohokohdista, tottakai se on tunteiden asia.

Sen sijaan en ymmärrä, että minusta tehdään täällä väkisinkin katkera ämmä tai luonnon vihaaja, jos uskallan ottaa asian puheeksi.

oli mun tapauksessani ainoa keino saada ne.

Mun synnytykset on olleet hienoja ja voimannuttavia kokemuksia, joten olen ekan kerran jälkeen oikein odottanut sitä. En mä mitään ylistämistä synnyttämisestä kuitenkaan tarvitse.

Sun kannattaisi varmaan hakea apua tuohon traumaasi eikä jäädä sen vuoksi yksilapsiseksi. Pahimmassa tapauksessa siirrät trauman vielä tyttärellesi/miniällesi tai syyllistät lapsesi. Näitä on nähty.

Tätä minä odottelinkin. Yritän tätä kokemustani purkaa jotenkuten täällä ja ainut asia mitä teiltä saan on syyllistäminen. Eli tietysti minä olen huono äiti, kun sanon tämän kaiken ääneen. Ja tieysti olen katkeroitunut vauvalleni.

Asia on kuitenkin niin, että olen jo HAKENUT APUA ja tämä katkeroituminen on luojan kiitos kanavoitunut kätilööni, ei vauvvaani.

Aloituksen pointtina oli herättää keskustelua. Sen sijaan minua alettiin syyllistää ja jakamaan heti neuvoja. Niitä en ole kuitenkaan mielestäni pyytänyt.

Ehkä tämä oli väärä palsta tähän kesksuteluun. Ja todella, aihe vaikuttaa näiden vastausten perusteella tabulta.

Tässä on se vesti, jossa olen mainunnut, että olen jo hakenut apua

kun et allekirjoita niitä AP:na. Yksi viesti ei muuten ole sama kuin monta viestiä.

Annan sulle neuvon: sun asenne on nyt selvästikin sellainen, että kenenkään muun näkemys asiasta ei kelpaa. Jos et kestä toisten mielipiteitä asiasta, älä tee keskustelunavausta. Itsellesikin tulee pahempi mieli. Ehkä sulla on vielä niin tunteet pinnassa tuohon synnytykseen liittyen, että näet kaikkien muiden mielipiteet hyökkäyksenä. Anna ajan kulua, ja palaa keskustelemaan tänne asiasta, kun pahin helpottaa.

En nimittäin usko, että tästäkään keskustelusta on ollut sulle mitään hyötyä.

Jos on selvinnyt siitä hengissä ja suht ehjänä ja vauva samoin, synnytys unohtuu. Ja se on tarkoituskin. Ei sitä sen enempää tarvitse vatvoa.

Sellaiset, joiden synnytys on ollut poikkeuksellisen karmea tarvitsenevat keskusteluapua mutta ammattilaisilta. Harva tavisnainen jaksaa synnytystä kovin pitkään puida.

Nyt 10 vuoden kuluttua viimeisimmästä synnytyksestä, aihe on todella epäkiinnostava. Synnytys oli ja meni, selvittiin ja elämä jatkui. Moni muu sen jälkeen tullut asia on ollut paljon traumaattisempi ja kamalampi.

Kipu ei ole tabu, eikä varsinkaan synnyskipu, synnytys sattuu, tajuaahan sen kaikki...

tuntunut epämukavalta, mutta sattunut se ei ole. Tai no viimeiset avaavat supistukset pisti vähän irvistämään, mutta en min silti sanois, että se sattui

Kiva tietysti, ettei paljoa satu, mutta sinun kaltaisillasi on tietysti se huoli, että ehtiikö sairaalaan ajoissa, jos ei tajua ekojen supistusten tehokkuutta.

Itselläni on takana kaksi vaikeaa synnytystä. Eka kesti kaksi päivää, ponnistuskin kaksi tuntia. Repesin pahasti.

Toisessa lapsen sydänäänet lakkasivat kesken ponnistusvaiheen. Oli hilkulla, että lapsi ei kuollut tai saanut pahaa happivajetta.

Ja silti koen, että synnytykset eivät olleet erityisen traumaattisia. Me naiset OLEMME kaikki erilaisia, oletkos ap huomannut?

Sitä paitsi... lopputuloshan on palkitseva. Mitä nyt päivän parin riesasta, kun sylissä on sen jälkeen oma rakas vauva! Se saa yrittämään yhä uudestaan.

Jos on selvinnyt siitä hengissä ja suht ehjänä ja vauva samoin, synnytys unohtuu. Ja se on tarkoituskin. Ei sitä sen enempää tarvitse vatvoa.

Sellaiset, joiden synnytys on ollut poikkeuksellisen karmea tarvitsenevat keskusteluapua mutta ammattilaisilta. Harva tavisnainen jaksaa synnytystä kovin pitkään puida.

Nyt 10 vuoden kuluttua viimeisimmästä synnytyksestä, aihe on todella epäkiinnostava. Synnytys oli ja meni, selvittiin ja elämä jatkui. Moni muu sen jälkeen tullut asia on ollut paljon traumaattisempi ja kamalampi.

Helpottava kuulla. Ehkäpä minäkin joku päivä unohdan. By the way, kiitos asiallisesta vastauksesta.

Ap (!!!!!)

oli aivan kaamea, yksi elämäni kamalimmista kokemuksista. Mutta koska halusin enemmän kuin vain yhden lapsen, lähdin leikkiin mukaan uudemman kerran.



Nyt lapsia on kolme.

asiallinen ja melkein kaikki muut eivät. Tällaisia viestejä olet saanut useita ja olet kokenut ne loukkaavina ja syyllistävinä.

Hmmm????

Jos on selvinnyt siitä hengissä ja suht ehjänä ja vauva samoin, synnytys unohtuu. Ja se on tarkoituskin. Ei sitä sen enempää tarvitse vatvoa.

Sellaiset, joiden synnytys on ollut poikkeuksellisen karmea tarvitsenevat keskusteluapua mutta ammattilaisilta. Harva tavisnainen jaksaa synnytystä kovin pitkään puida.

Nyt 10 vuoden kuluttua viimeisimmästä synnytyksestä, aihe on todella epäkiinnostava. Synnytys oli ja meni, selvittiin ja elämä jatkui. Moni muu sen jälkeen tullut asia on ollut paljon traumaattisempi ja kamalampi.

Helpottava kuulla. Ehkäpä minäkin joku päivä unohdan. By the way, kiitos asiallisesta vastauksesta.

Ap (!!!!!)