Te eroajat / eronneet! Tajuatteko te, että olette itse valinnoistanne vastuussa?

en kyllä havainnut/voinut aavistaa tätä suhteen alussa. Itsekkin kävin kuppilassa, enkä silti ole tarvinnut joka ilta pulloon tarttua.

Ehkä olen sitten ollut se sokea.

miksi sinun mielestä pitäisi jäädä suhteeseen jossa naisesta on tullut kynnysmatto?



Varo ettei oma pilvilinnasi joku päivä romutu :) Vai mistä tiedät millainen oma miehesi on 10v päästä?

Ap ja hänen miehensä ovat täydellinen aviopari!



Av-mammat ja eronneet varsinkin, kumartakaa itse täydellisyyttä!



Ap, laita tänne kyselykaavake, jolla voi testata mahdollisia miesehdokkaita, pliiiiiiis!

mies ei olisi pilannut minun ja lasten elämää alkoholisoitumisella, joka tapahtui, kun hänen lapsuuden perheestään kuoli äiti, isä ja veli.



Sitä ennen sain jo nyrkistä, petti lapsen kummitädin kanssa minua yms.



Oli pakko lähteä, senkin tein tosin liian myöhään, vanhemmille lapsille jäi pahat traumat. Yritin antaa anteeksi ja kestää, mutta tajusin, että kuolen pian ja nuorinkin lapsi menee pilalle, jos en juokse pois!

En jaksanut lukea ihan kaikkia tekstejä. Mutta eihän se, jos ihminen eroaa, tarkoita että suhde on ollut epäonnistunut. Se suhde on ehkä ollut hyvä JONKIN AIKAA. Eikö voisi ajatella, ettei kaiken tässä maailmassa tarvitse kestää ikuisesti? Myös ystävät voivat vaihtua - joku voi olla aina, jotkut jäävät matkan varrelle. Miksi ei hyväksyttäisi sitä ajatusta, että jotkut suhteetkin loppuvat, ja silloin antavat seuraavalle suhteelle mahdollisuuden.



AP puhuu sekaisin romanttista Se Oikea -ihannetta ja toisaalta vaatii kantamaan vastuun valinnoistaan. Kuulostaa osittain ristiriitaiselta. Mikäli pointti on, että "älkää huoliko ketä tahansa", niin se on ihan hyvä ajatus. Mutta tuollainen eronneiden osoittelu ja kaikenlainen "kantakaa vastuunne" -hölinä on kyllä kaukana itseään arvostavasta ja romantiikkaa ylistävästä ideaalista.



Miksi parisuhteen pitäisi olla ikuinen? En sano, etteikö se saisi olla, mutta miksi PITÄISI?



Ja ettei ap nyt kuvittele tämän olevan jotain eronneen puolustelua: Olen itse onnellisessa suhteessa, ollut 13 vuotta (tosin en avioliitossa, mitä ap jotenkin oudosti korosti, vaikka miten se mihinkään liittyy). Ajatus erosta ja varsinkin jostain toisesta kumppanista tuntuu kerrassaan mahdottomalta - haluan olla juuri tämän ihmisen kanssa. En silti ajattele, että suhteen hyvyyttä mittaa aika - vaan sisältö.



Moni ystäväni on eronnut, mutta ei tulisi mieleenkään ajatella, että "olisi pitänyt nähdä merkit jo etukäteen" tai "olisi pitänyt valita viisaammin". Miksi ihmeessä? He ovat kuitenkin saattaneet olla onnellisia vaikka usean vuoden! Paljon onnellisempia kuin olisivat olleet sinkkuina. Ja tulevaisuudessa voivat olla vieläkin onnellisempia, joko sinkkuina tai jonkun uuden kanssa. Ja minusta tämä on hienoa - elämässä voi saada uusia mahdollisuuksia ja aina voi aloittaa uudestaan. Yhden elämän aikana voi jopa elää usealla eri tavalla.

niin lapset kärsii. Se näkyy lapsista ja sitä touhua en halua vierestä seurata.

ja kasvaa. Tulee eteen odottamattomia elämäntilanteita, kehityskriisejä yms. jotka muuttavat ihmisiä jopa toisenlaisiksi, kuin alunperin oltiin. Vanhemmuus muuttaa myös. Kukaan ei voi ennakoida täydellisesti, millainen on aviovaimona tai äitinä, tai aviomiehenä tai isänä. Toki jokainen haluaa parasta. Tuskin kukaan naimisiin menevä toivoo eroavansa.



Rakkaus on arpapeliä, ei sen perusteella ainoastaan voi valita elämänkumppaniaan. Täytyy tuntea ystävyyttä, olla samanlaisia arvoja ja keskustelun/mielenkiinnon aiheita. Ihminen voi rakastua useita kertoja elämänsä aikana, mutta on eri asia, onko sen rakkauden latistumisen jälkeen enää mitään yhteistä. Itse arvostan ystävyyttä yhtä paljon kuin rakkautta. Kumppanuutta toisen kanssa. Toisista se on taas puolestaan juuri sitä tylsää intohimon loppumista...se loppuu kaikkien kanssa :D

Miten sitä voi ikinä etukäteen kukaan tietää, mitä tuleman pitää?



Ehkä ainut on, jos molemmat ovat vaikka uskossa olevia ja vielä sielunkumppaneita? ja suhde on kestänyt jo pitkään ja on harjoiteltu lastenhoitoa, kriisejä jne. etukäteen?



Huoh!

En ainakaan minä jaksa katsella erolasten ongelmia. Kärsin siitä itsekkin. Lasten entisen kaverin äiti eronnut 2 kertaa ja ikää 34v. Nyt kolams mies kiikarissa ja lapsisTa se näkyy.

Jatkossa diskaan pihalle nuo lapset, koska kärsin katsella lasten kärsimystä, kun kiintyvät ihmiseen ja sitten menettävät hänet.

Eri asia jos eron jälkeen se uusi ihmissuhde on pysyvä, mutta monella ei toimi mikään ihmissude, niin silloin se vika itsessä.

Ikuisen suhteen tavoittelu ei ole tärkeää ellei perheessä ole lapsia. Ero avo- tai avioliitosta on lapsille traumaattista vaikka kuinka muuta itselle vakuuttaisi.



Ennen kuin joku vetää alkoholistitarinansa esiin, totean, että väkivaltaisesta tai sairaasta suhteesta lähteminen on eri asia.



En ole ap, mutta painotan minäkin tutustumisen ja korkeatasoisten puolison valintakriteerien tärkeyttä. Älä ota ketä vaan ja opeta se lapsellesi.

Varmaankin lasten takia, mutta sitä ette halua myöntää!

6v. poikani sanoi, että menisi metsään ja kuolisi sinne, jos me erottaisiin.

Siinä teille vastaus, mutta ettehän te sitä tajua.

Ehkä ainut on, jos molemmat ovat vaikka uskossa olevia ja vielä sielunkumppaneita? ja suhde on kestänyt jo pitkään ja on harjoiteltu lastenhoitoa, kriisejä jne. etukäteen?





Huoh!

[/quote]

Ei se riitä. Av-mamman itsekkyydellä ei ole rajaa, on parempi kaikille että "sinkkuäiti" ryyppää baarissa "onnellisena" kaikki viikonloput etsien "uutta rakkautta" ja päätyen jokatoisen vastaantulijan sänkyyn epätoivoisena. Se on sitä oikeata elämää. Mitä turhia miettimään kenen kanssa perhettä perustaa ja missä iässä, ainahan voi erota ja sitäpaitsi mitä mun valinnoilla oikeastaan on merkitystä, kun kaikki on kuitenkin on sen toisen syytä, kun se on niin kamala narsisti kun ei joka päivä osta mulle ruusuja, vanno ikuista rakkautta ja hehkuta mun selluliittisiä reisiä? Ei, mä lähden mieluummin baariin joka viikonloppu, kyllä ne lapset siihen tottuu. TÄytyyhän äidinkin joskus saada pitää hauskaa. Ja kyllä niille lapsille riittää, jos ne Ticketin pukujen sijaan saavat tänä talvena vain Reimateciä ja etelän matkat vaihtuvat Ruotsin risteilyyn. Mitä väliä noilla oikeasti on? :D

Miten sitä voi ikinä etukäteen kukaan tietää, mitä tuleman pitää?

Ehkä ainut on, jos molemmat ovat vaikka uskossa olevia ja vielä sielunkumppaneita? ja suhde on kestänyt jo pitkään ja on harjoiteltu lastenhoitoa, kriisejä jne. etukäteen?

Huoh!

Omaa ystävä- ja tuttavapiiriä seuratessani olen havainnut monia voitettuja vaikeuksia ja kokenut niitä myös omassa elämässä. On myös niitä ihmisiä, jotka eivät tule toimeen kenenkään kanssa.



Moni olisi antanut näissä tilanteissa periksi, mutta ehkä uskoa antaa se, että olen nähnyt tällaisistakin tilanteista selvittävän:



- uskottomuus, yhdessä selvitetty asiaa terapiasssa vuoden päivät, itketty, huudettu, vihattu ja lopulta päätetty jatkaa yhdessä ja rakastaa

- puolison yli kahden vuoden työttömyys, menetetyt luottotiedot ja kaupattu unelma-asunto, nyt pariskunnalla parempi vaihe elämässään

- puolison vakava sairaus, joka aiheutti lapsettomuuden sekä talouteen valatavan loven

- muutto työn perässä toiselle puolelle Suomea puoison työn perässä

- lapsiperhestressi, työkaverin osoittama ihailu, rakastuminen toiseen ja houkutteleva ulospääsy hohdokkaamman näköiseen tulevaisuuteen - tässä kuitenkin valittiin nykyinen suhde, isoksi onneksi



Asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi. Silloin punnitaan rakkaus, halu jatkaa yhdessä ja yrittää.

ja tahdolla voi vaikuttaa siihen, miten kasvaa ja mihin suuntaa kasvunsa. Arpapeliä se on silloin, kun päättömästi ja sokeasti ryntää ajattelematta seurauksia.

Ihminen muuttuu ja kasvaa. Tulee eteen odottamattomia elämäntilanteita, kehityskriisejä yms. jotka muuttavat ihmisiä jopa toisenlaisiksi, kuin alunperin oltiin. Vanhemmuus muuttaa myös. Kukaan ei voi ennakoida täydellisesti, millainen on aviovaimona tai äitinä, tai aviomiehenä tai isänä. Toki jokainen haluaa parasta. Tuskin kukaan naimisiin menevä toivoo eroavansa.

Rakkaus on arpapeliä, ei sen perusteella ainoastaan voi valita elämänkumppaniaan. Täytyy tuntea ystävyyttä, olla samanlaisia arvoja ja keskustelun/mielenkiinnon aiheita. Ihminen voi rakastua useita kertoja elämänsä aikana, mutta on eri asia, onko sen rakkauden latistumisen jälkeen enää mitään yhteistä. Itse arvostan ystävyyttä yhtä paljon kuin rakkautta. Kumppanuutta toisen kanssa. Toisista se on taas puolestaan juuri sitä tylsää intohimon loppumista...se loppuu kaikkien kanssa :D

Omaa ystävä- ja tuttavapiiriä seuratessani olen havainnut monia voitettuja vaikeuksia ja kokenut niitä myös omassa elämässä. On myös niitä ihmisiä, jotka eivät tule toimeen kenenkään kanssa.

Moni olisi antanut näissä tilanteissa periksi, mutta ehkä uskoa antaa se, että olen nähnyt tällaisistakin tilanteista selvittävän:

- uskottomuus, yhdessä selvitetty asiaa terapiasssa vuoden päivät, itketty, huudettu, vihattu ja lopulta päätetty jatkaa yhdessä ja rakastaa

- puolison yli kahden vuoden työttömyys, menetetyt luottotiedot ja kaupattu unelma-asunto, nyt pariskunnalla parempi vaihe elämässään

- puolison vakava sairaus, joka aiheutti lapsettomuuden sekä talouteen valatavan loven

- muutto työn perässä toiselle puolelle Suomea puoison työn perässä

- lapsiperhestressi, työkaverin osoittama ihailu, rakastuminen toiseen ja houkutteleva ulospääsy hohdokkaamman näköiseen tulevaisuuteen - tässä kuitenkin valittiin nykyinen suhde, isoksi onneksi

Asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi. Silloin punnitaan rakkaus, halu jatkaa yhdessä ja yrittää.

eipä tullut mieleen että parisuhteen alussa n. 1xkk kuppilassa käyvä mies olisikin 8v kuluttua mies joka juo joka ilta, viipyy vk.loppuja ryyppy reissuilla.

olisi siis tullut minulle ainakin mieleen että kas kas, mies ryyppää joka ilta, parempi jättää perhe perustamatta tuollaisen kanssa.

ja tahdolla voi vaikuttaa siihen, miten kasvaa ja mihin suuntaa kasvunsa. Arpapeliä se on silloin, kun päättömästi ja sokeasti ryntää ajattelematta seurauksia.

Sitä juuri tarkoitin, että rakkaus on kuin arpapeliä: se katoaa joskus tai voi jatkua. Myös päättömästi ryntäilemällä voi tehdä oikeitakin valintoja. Toki jos halutaan rakkauden kasvavan kumppanuudeksi, vaaditaan myös tahtoa. Mutta rakastumisen huumassa ei pidä toista elämänkumppaniksi valita, täytyy punnita muitakin ominaisuuksia järkevästi, vaikka äkkinäisiäkin liikkeitä/valintoja tehtäisii: esim. yhteiset kiinnostuksen kohteet, mielipiteet asioista. Itselleni ainakin nämä ovat olleet merkityksellisiä asioita. Ja onnellisia olemme edelleen kymmenen vuotta naimisissa oltuamme, vaikka 6kk:n tuttavuuden jälkeen olimme kihloissa, vuoden kuluttua vauva. Koen valinneeni silti tunteen lisäksi järkevästi. Lasteni isä on älykäs, mukava, turvallinen jne.

Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Ihminen muuttuu ja kasvaa. Tulee eteen odottamattomia elämäntilanteita, kehityskriisejä yms. jotka muuttavat ihmisiä jopa toisenlaisiksi, kuin alunperin oltiin. Vanhemmuus muuttaa myös. Kukaan ei voi ennakoida täydellisesti, millainen on aviovaimona tai äitinä, tai aviomiehenä tai isänä. Toki jokainen haluaa parasta. Tuskin kukaan naimisiin menevä toivoo eroavansa.

Rakkaus on arpapeliä, ei sen perusteella ainoastaan voi valita elämänkumppaniaan. Täytyy tuntea ystävyyttä, olla samanlaisia arvoja ja keskustelun/mielenkiinnon aiheita. Ihminen voi rakastua useita kertoja elämänsä aikana, mutta on eri asia, onko sen rakkauden latistumisen jälkeen enää mitään yhteistä. Itse arvostan ystävyyttä yhtä paljon kuin rakkautta. Kumppanuutta toisen kanssa. Toisista se on taas puolestaan juuri sitä tylsää intohimon loppumista...se loppuu kaikkien kanssa :D

Eron jälkeen osa yh-äideistä juoksee kapakassa ja lapset siellä täällä hoidossa.

Lomat tärkeämpiä miesystävän kanssa ja taas lapset jonnekkin hoitoon.

Tunnen muutamia yh-äitejä, mutta eivät kyllä hyvää tuo lastensa elämään.

Mulla varsinkin nuoria yh- äitejä kohtaa nega asenne. Ehkä yli 40v. jo hieman rauhoittuneita, mutta nuoremmilla vaan mielessä ne omat menot.

Eron jälkeen osa yh-äideistä juoksee kapakassa ja lapset siellä täällä hoidossa.

Lomat tärkeämpiä miesystävän kanssa ja taas lapset jonnekkin hoitoon.

Tunnen muutamia yh-äitejä, mutta eivät kyllä hyvää tuo lastensa elämään.

Mulla varsinkin nuoria yh- äitejä kohtaa nega asenne. Ehkä yli 40v. jo hieman rauhoittuneita, mutta nuoremmilla vaan mielessä ne omat menot.[/i

ketään nuoria yh-äitejä, omassa tuttavapiirissäni ovat yli kolmikymppisiä ja nelikymppisiäkin ja meno on silti samanlaista... voin lohduttaa sua.

t. äiti 30 +