Te eroajat / eronneet! Tajuatteko te, että olette itse valinnoistanne vastuussa?

eipä tullut mieleen että parisuhteen alussa n. 1xkk kuppilassa käyvä mies olisikin 8v kuluttua mies joka juo joka ilta, viipyy vk.loppuja ryyppy reissuilla.

olisi siis tullut minulle ainakin mieleen että kas kas, mies ryyppää joka ilta, parempi jättää perhe perustamatta tuollaisen kanssa.

kun se mies ei ennen lapsia ryypännytkään joka ilta, vaa kaikki alkoi n.2v sitten. Alussa se kävi kuppilassa noin kerta kuussa, empä osannut siitä ennustaa että se noinkin huimasti lisääntyy.

mieti itse koskaan, olivatko ITSE tarpeeksi HYVIÄ vaimoina, äiteinä...? Vaan aina se syy on, ettei TOINEN OLLUT ITSELLE tarpeeksi HYVÄ.



Eipä ihme, että ovat eronneita.

mieti itse koskaan, olivatko ITSE tarpeeksi HYVIÄ vaimoina, äiteinä...? Vaan aina se syy on, ettei TOINEN OLLUT ITSELLE tarpeeksi HYVÄ. Eipä ihme, että ovat eronneita.

eroa. Kyllä siinä vaiheessa, ainakin meillä molemmat on punninnut asiat moneen kertaan. Ja ainakin minä olen miettinyt esittämäsi asiat moneen kertaan. Ihmisluonto nyt vaan on sellainen että itseä yleensä "esitellään" sinä parempana puolena.

Toki minäkin liitossani virheitä tein ja olisin voinut olla helpompikin ihminen. Mutta on myös punnittava mitkä on sellaisia virheitä mitä liitossa voi tehdä ja mitä voi anteeksi antaa ja millä ehdoilla.

En ymmärrä miten joku voi aatella noin että on vaimon vika jos mies alkaa juomaan ja hakkaamaan vaimoaan?

Olen kuullut useita tarinoita eronneilta, joissa ex-puoliso saa jakamattoman syyn erosta. Missä on oma vastuu ja omat heikkoudet? Suljen taas tämän keskustelun ulkopuolelle ns. vakavat syyt (väkivaltaisuus, rikollinen käyttäytyminen puolisoa tai lapsia kohtaan).



- Ei ap

väkivaltaa, kun kokeillaan useita eri terapioita?

apua eli terapiaa. On käynyt useamman vuoden. Suurempaa muutosta ei ole tullut. Pitääkö lasteni siis montakin kertaa todistaa isänsä kuristavan äitiään, raiskaavan, hakkaavan yms?

Miksi et vastaa?

en osannut ollenkaan ajatella, että nuoruudessaan pasifistipoikaystäväni menisi jonakin päivänä armeijaan. (Oli myös rakastava, innostava, rehellinen, tunnollinen, vakaavarainen, säästäväinen mutta myös antelias. Halusi perustaa perheen ja harjoitteli lasten hoitoakin ennen lastemme syntymää tuttavillamme. Lasten synnyttyä osallistui lasten hoitoon paljon) Innostui sitten käymään armeijan hyvin ja ja innostui vielä lähtemään rauhanturvaajaksi. Traumaattisten kokemuksiensa tähden on hänestä tullut väkivaltainen paskiainen. On lyönyt, hakannut ja potkinut. Yrittänyt myös raiskata. tuhlaa yhteisiä varojamme pelaamiseen. Ryyppää. On hakenut apuakin, mutta ei tarpeeksi muutu. Mikä on mielestäsi minun vastuuni tähän kumppanin valintaan?

Tälläisessä tilanteessa voi A) mies mennä terapiaan - tehdä töitä suhteen säilyttämiseksi tai B) voidaan erota (sanoin, että joissakin harvoissa tapauksissa tämän kaltainen yllättävä käänne tapahtuu, mitä ei voi ennalta mitenkään nähdä). Suurimmassa osassa eroja ei varmaankaan ole kyse tästä, eihän? Keskityt nyt siis ihan epäolennaisiin asioihin (mutta vältyt toki silläkin keinoin ajattelemasta itse ongelmaa). Ap.

Tuollaisessa tilanteessa eroat, (jos olet aivan varma, että kokeilemanne terapia on ollut miehelle paras mahdollinen eikä toimivampaa konstia / tai miehellä riittävästi motivaatiota auttaa myös itse itseään ole.)

Ap.

että lapsethan tuossa myös kärsii kun kokeillaan ja kokiellaan eri terapioita ja otetaan sitä "vastuuta". Kyllä se vanhemman vastuu on siinäkin ettei lasten tarvitse kodissaan todistaa väkivaltaa, alkoholismia ja muita kauheita asioita joita he eivät pysty välttämättä edes ymmärtämään saati käsittelemään!!

Niin että miten pitkään ap: mielestä lasten pitää vaan tuollaista yllä mainittua elämää nähdä ja elää, että on kannettu se "vastuu" mies valinnasta ja voidaan erota!?!

T:ohis...

Kuinka kauan pitää sietää väkivaltaa yms. ja altistaa lapset sille ja kestää, että voi hyvällä omalla tunnolla ap:n mielestä sanoa että on kaikkensa yrittänyt... Vai saako lasten takia luovuttaa aikasemmin, ettei tule niin pahat traumat yms.??

useaan otteeseen suljettu väkivallasta johtuvat erot pois kaikkensa yrittämisestä puhuttaessa?

Mieheni oli ihannerakastajan perikuva. Hän palvoi maatakin jalkojeni alla eikä todellakaan vilkuillut muualle. Hänen ongelmansa oli siinä, että hän ei pystynyt elämään naisen kanssa rakastumisen ensi huuman päätyttyä. Hän halusi koko ajan pitää naistaan jalustalla ja palvottavana. Siksi hänen piti etsiä uusi ihastus aina uudelleen. Hän halusi myös kumppanin huomion olevan 100 % itsessään kuten rakastumisen alkuvaiheessa. Sellaista vain on vaikea toteuttaa, koska elämä tuo erilaisia vaikeuksia eteen, esimerkiksi sairautta, läheisten kuolemia, vaativia työtilanteitakin. En voinut mitenkään aavistaa, että heti, kun huomioni herpaantuisi hetkeksikin, tämä minua palvova mies livahtaisi palvomaan jotakuta muuta. Ap ei näköjään ymmärrä pettävien miesten sielunrakenteesta yhtään mitään. Heitäkin on todella moneen junaan.

Tämän kirjoituksesi avainkohta tulee tässä:

Siksi hänen piti etsiä uusi ihastus aina uudelleen

Eli tavallaan vastasit myös sinä omaan kysymykseesi. Tässä sinulle on yllä vastaus. Tiesit siis miehen aina etsivän uutta huumaa, eikä kestävän lainkaan arkea. Miksi luulit sen olevan toisenlaista sinun kohdallasi?

Näissä asioissa pitää olla brutaalin rehellinen itselleen; sitä tarkoitin sillä, kun sanoin, että merkit todennäköisesti ovat olleet ilmassa, mutta niitä ei tahdota nähdä.

Ap.

En tiennyt, että mieheni oli ihastumisaddikti, ennen kuin se tapahtui ensimmäisen kerran - mistä ihmeestä olisin voinut tietää? Hänhän palvoi minua ja vain minua. Vasta, kun huomioni herpaantui hänestä hetkeksi äitini vakavan sairauden takia, hän paljasti todellisen karvansa. Mitään merkkejä ei ollut ilmassa sitä ennen.

kaikilla ei elämä mene suoraa viivaa ap:lle tiedoksi

kun nykyiset virheet on tunnustettu. Tässä muutama idea: Jos olet vielä huonosti voivassa suhtessa: - hakekaaa apua, etelänmatkan / uuden teeveen / auton / sohvan sijaan kannattaa sijoittaa pariterapiaan - keskustelkaa, laatikaa pelisäännöt suhteellenne - antakaa toisillenne aikaa, kuunnelkaa toisianne - tarkastele omaa toimintaasi kriittisesti, onko syy vain toisessa osapuolessa - arvioi odotuksiasi kriittisesti, odotatko realistisia asioita? Jos olet jo eronnut? - mieti mikä meni pieleen, mitä voit tehdä toisin tulevaisuudessa mahdollisessa uudessa suhteessasi? - mitä kriteerejä sinulla on uudelle puolisollesi? Mistä et ole valmis joustamaan? - miten kehität itseäsi? - muista, ettei kompromisseja voi tehdä olleellisissa asioissa, etkä voi tinkiä suhteen vuoksi perusvaatimuksista kuten turvallisuudentunteesta, vaatimuksesta luotettavuuden, tasa-arvoisuuden, yhteisten arvojen jakamise suhteen

Mikään tässä EI yllätä yhtä ainoaa eroajaa. Läpikäytyä. Miksi meitä siis on syyllistettävä uudelleen ja uudelleen?

Miksi sitten jatkuvasti törmää näihin eroajiin, jotka sinisilmäisesti uskovat, että seuraavalla kerralla he kyllä onnistuvat paremmin ja kaikki sujuu upeasti - ilman minkäänlaista tarvetta tutkiskella omaa käytöstä, elettyä elämää ja tehtyjä virheitä sen tarkemmin? Kyse ei ole "syyllistämisestä" vaan aikuisten oman ajattelun herättelemisestä sinne, missä sitä ei vielä tarpeeksi ole.

Ap.

Meillä on sitten ilmeisesti täysin erilainen tuttavapiiri. Minä itse ja minun tuttuni ja ystäväni, jotka ovat eronneet, ovat kyllä käsitelleet eroa, itseään, parisuhdettaan, hyvinkin paljon.

Tosin ex-mieheni ryntäsi eron jälkeen uudesta suhteesta toiseen, mutta se oli hänen omaa kasvukipuiluaan. Ja niin; silloin parikymppisinä kun menimme yhteen, hän oli fiksu ja pohtiva. Mutta ihmiset kasvavat eri aikaan ja eri tavoin, ja 18 vuoden jälkeen hän koki itsensä onnettomaksi ja ratkaisi sen omalla tavallaan eri uudella suhteella. Ei siinä minun ehdottamat pariterapiat enää auttaneet - ja olin yrittänyt sitä ja paljoa muuta jo aiemmin, kun huomasin, että alkaa mennä huonosti. Elämä yllätti myös miehen vakavalla sairaudella, hänen jäämisellään työttömäksi.

ja muuten; kaikille naisille ei valitettavasti taida riittää miehiä, jotka ovat onnellisesta ydinperheestä ja saaneet oivan mallin parisuhteesta. Sikäli olet onnekas. Ja hyvä, että pohdit asioita. minäkin olen pohtinut.

Ihan mutu perusteella sanoisin, että miehet ryntäävät naisia useammin uuteen suhteeseen pohtimatta sen kummemmin eronsa syitä ja omia toimintamallejansa,

useaan otteeseen suljettu väkivallasta johtuvat erot pois kaikkensa yrittämisestä puhuttaessa?

Ap itse sanoo jossain kohtaa että väkivaltaisesta suhteesta eroat jos olet aivan varma ettei terapiat auta, että kaikki on kokeiltu ja puoliso ei halua muuttua itse... Yleensä tullaiseen menee aikaa ja silloin lapset altistuvat väkivallalle, myös itse altistuu... Eli edelleenkin kuinka kauan ap:n mielestä on ok tälläiselle lapsia altistaa, missä vaiheessa saa antaa ap:n mukaan itselleen "synninpäästön" että on kaiken kokeillut ja voi erota ja lakata altistamasta lapsia väkivallalle yms.??

Ja tuli ihan puskista. Ajatella!

eipä tullut mieleen että parisuhteen alussa n. 1xkk kuppilassa käyvä mies olisikin 8v kuluttua mies joka juo joka ilta, viipyy vk.loppuja ryyppy reissuilla.

olisi siis tullut minulle ainakin mieleen että kas kas, mies ryyppää joka ilta, parempi jättää perhe perustamatta tuollaisen kanssa.

KAS KAS!!! kun se mies ei ennen lapsia ryypännytkään joka ilta, vaa kaikki alkoi n.2v sitten. Alussa se kävi kuppilassa noin kerta kuussa, empä osannut siitä ennustaa että se noinkin huimasti lisääntyy.

Sun tapauksessa se on kaikki ihan arpapeliä, tahdolla tai järjellä ei ole juurikaan osuutta asiaan. Päättömästi ryntäilemällä voi tehdä hyviäkin valintoja, mutta kovin kovin harvoin ja ihan sattumalta. :D Jos sulla on vuoden päästä tapaamisesta vauva, et ole paljoa harkinnut.

ja tahdolla voi vaikuttaa siihen, miten kasvaa ja mihin suuntaa kasvunsa. Arpapeliä se on silloin, kun päättömästi ja sokeasti ryntää ajattelematta seurauksia.

Sitä juuri tarkoitin, että rakkaus on kuin arpapeliä: se katoaa joskus tai voi jatkua. Myös päättömästi ryntäilemällä voi tehdä oikeitakin valintoja. Toki jos halutaan rakkauden kasvavan kumppanuudeksi, vaaditaan myös tahtoa. Mutta rakastumisen huumassa ei pidä toista elämänkumppaniksi valita, täytyy punnita muitakin ominaisuuksia järkevästi, vaikka äkkinäisiäkin liikkeitä/valintoja tehtäisii: esim. yhteiset kiinnostuksen kohteet, mielipiteet asioista. Itselleni ainakin nämä ovat olleet merkityksellisiä asioita. Ja onnellisia olemme edelleen kymmenen vuotta naimisissa oltuamme, vaikka 6kk:n tuttavuuden jälkeen olimme kihloissa, vuoden kuluttua vauva. Koen valinneeni silti tunteen lisäksi järkevästi. Lasteni isä on älykäs, mukava, turvallinen jne.

Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Eron jälkeen osa yh-äideistä juoksee kapakassa ja lapset siellä täällä hoidossa.

Lomat tärkeämpiä miesystävän kanssa ja taas lapset jonnekkin hoitoon.

Tunnen muutamia yh-äitejä, mutta eivät kyllä hyvää tuo lastensa elämään.

Mulla varsinkin nuoria yh- äitejä kohtaa nega asenne. Ehkä yli 40v. jo hieman rauhoittuneita, mutta nuoremmilla vaan mielessä ne omat menot.

juoksisi kapakassa vaikka olisivatkin naimisissa. Katsokaas kun ei kaikissa ydinperheissäkään se vanhemmuus ole lapsille hyvää - ja eroperheissä se voi olla.

Ja tuli ihan puskista. Ajatella!

eipä tullut mieleen että parisuhteen alussa n. 1xkk kuppilassa käyvä mies olisikin 8v kuluttua mies joka juo joka ilta, viipyy vk.loppuja ryyppy reissuilla.

olisi siis tullut minulle ainakin mieleen että kas kas, mies ryyppää joka ilta, parempi jättää perhe perustamatta tuollaisen kanssa.

KAS KAS!!! kun se mies ei ennen lapsia ryypännytkään joka ilta, vaa kaikki alkoi n.2v sitten. Alussa se kävi kuppilassa noin kerta kuussa, empä osannut siitä ennustaa että se noinkin huimasti lisääntyy.

No ei!!! Ei todellakaan ole lasten syytä ja kun aikasemmin ilmoitin että on 3 lasta, ni voit varmaan päätellä et on vanhempia kuin 2v!!

Noin hyvin ku asiat näytät oivaltavan, ni kerroppas minulle miksi minä en ole alkanut ryyppäämään vaikka ennen kävinkin yhtä "paljon" kuppilassa?

Omaa ystävä- ja tuttavapiiriä seuratessani olen havainnut monia voitettuja vaikeuksia ja kokenut niitä myös omassa elämässä. On myös niitä ihmisiä, jotka eivät tule toimeen kenenkään kanssa. Moni olisi antanut näissä tilanteissa periksi, mutta ehkä uskoa antaa se, että olen nähnyt tällaisistakin tilanteista selvittävän: - uskottomuus, yhdessä selvitetty asiaa terapiasssa vuoden päivät, itketty, huudettu, vihattu ja lopulta päätetty jatkaa yhdessä ja rakastaa - puolison yli kahden vuoden työttömyys, menetetyt luottotiedot ja kaupattu unelma-asunto, nyt pariskunnalla parempi vaihe elämässään - puolison vakava sairaus, joka aiheutti lapsettomuuden sekä talouteen valatavan loven - muutto työn perässä toiselle puolelle Suomea puoison työn perässä - lapsiperhestressi, työkaverin osoittama ihailu, rakastuminen toiseen ja houkutteleva ulospääsy hohdokkaamman näköiseen tulevaisuuteen - tässä kuitenkin valittiin nykyinen suhde, isoksi onneksi Asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi. Silloin punnitaan rakkaus, halu jatkaa yhdessä ja yrittää.

Halu jatkaa yhdessä avioliittoa ja tahtoa rakastaa toista joka ikinen päivä on todella tärkeää - ja siitä juuri on avioliitossa kysymys.

Kyse on siitä, että luvataan rakastaa niin myötä- kuin vastamäessäkin; liian moni ottaa tuosta vain tuon ensimmäisen kohdan, ja jättää huomiotta jälkimmäisen. Elämä on aaltoliikettä, jokaisella meistä.

Ap.

Rakkaus on myös tahtoa ja tahdolla voi vaikuttaa siihen, miten kasvaa ja mihin suuntaa kasvunsa. Arpapeliä se on silloin, kun päättömästi ja sokeasti ryntää ajattelematta seurauksia

Ap.

Moni olisi antanut näissä tilanteissa periksi, mutta ehkä uskoa antaa se, että olen nähnyt tällaisistakin tilanteista selvittävän:

- uskottomuus, yhdessä selvitetty asiaa terapiasssa vuoden päivät, itketty, huudettu, vihattu ja lopulta päätetty jatkaa yhdessä ja rakastaa

Varmaan ihan kiva juttu, jos ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Toisaalta ihan ok, vaikka olisivat päättäneet toisin. Mikä ihmeen välttämättömyys muka on tilanteessa kuin tilanteessa vaan pakottautua jatkamaan juuri sen ihmisen kanssa?! Jos ei vaikka HALUA olla enää sen toisen kanssa?

Kyllä moni pystyy pääsemään uskottomuuden yli ihan ilman terapioitakin. Se ehkä riippuu siitä, haluavatko ihmiset tosiaan olla ja jatkaa yhdessä - eli jos rakkautta riittää, niin sitä riittää. Jos ei riitä, rakkautta eikä tahtoa, silloin lienee aika lähteä eri suuntiin.

- puolison yli kahden vuoden työttömyys, menetetyt luottotiedot ja kaupattu unelma-asunto, nyt pariskunnalla parempi vaihe elämässään

- puolison vakava sairaus, joka aiheutti lapsettomuuden sekä talouteen valatavan loven

- muutto työn perässä toiselle puolelle Suomea puoison työn perässä

- lapsiperhestressi, työkaverin osoittama ihailu, rakastuminen toiseen ja houkutteleva ulospääsy hohdokkaamman näköiseen tulevaisuuteen - tässä kuitenkin valittiin nykyinen suhde, isoksi onneksi

No moni näistä ei todellakaan ole mikään eron syy. Mikäli suhde noihin vastoinkäymisiin kariutuu, niin silloin TODELLINEN syy on kuitenkin jossain muualla. Esim. siinä, ettei oikeasti rakastakaan (ainakaan riittävästi) tai ei halua olla toisen kanssa (ainakaan enää). Miksi silloin pitäisi väkisin yrittää?

Asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi. Silloin punnitaan rakkaus, halu jatkaa yhdessä ja yrittää.

Kyllä. Joskus sitä rakkautta ja tahtoa on, joskus ei. Ja silloin kun ei ole, on suhde kenties tehnyt tehtävänsä. Ei kai silloin ole mitään järkeä väkisin sinnitellä yhdessä?

Olen siis se, joka aiemmin kirjoitti "miksi suhteiden pitäisi kestää ikuisesti". En tarkoita, etteikö näin saisi olla - ja toivon että omakin suhteeni kestäisi loppuelämäni - mutta minusta suhteen PITUUS ei ole mikään tavoite, vaan sen laatu.

väkivaltaa, kun kokeillaan useita eri terapioita?

apua eli terapiaa. On käynyt useamman vuoden. Suurempaa muutosta ei ole tullut. Pitääkö lasteni siis montakin kertaa todistaa isänsä kuristavan äitiään, raiskaavan, hakkaavan yms?

Miksi et vastaa?

en osannut ollenkaan ajatella, että nuoruudessaan pasifistipoikaystäväni menisi jonakin päivänä armeijaan. (Oli myös rakastava, innostava, rehellinen, tunnollinen, vakaavarainen, säästäväinen mutta myös antelias. Halusi perustaa perheen ja harjoitteli lasten hoitoakin ennen lastemme syntymää tuttavillamme. Lasten synnyttyä osallistui lasten hoitoon paljon) Innostui sitten käymään armeijan hyvin ja ja innostui vielä lähtemään rauhanturvaajaksi. Traumaattisten kokemuksiensa tähden on hänestä tullut väkivaltainen paskiainen. On lyönyt, hakannut ja potkinut. Yrittänyt myös raiskata. tuhlaa yhteisiä varojamme pelaamiseen. Ryyppää. On hakenut apuakin, mutta ei tarpeeksi muutu. Mikä on mielestäsi minun vastuuni tähän kumppanin valintaan?

Tälläisessä tilanteessa voi A) mies mennä terapiaan - tehdä töitä suhteen säilyttämiseksi tai B) voidaan erota (sanoin, että joissakin harvoissa tapauksissa tämän kaltainen yllättävä käänne tapahtuu, mitä ei voi ennalta mitenkään nähdä). Suurimmassa osassa eroja ei varmaankaan ole kyse tästä, eihän? Keskityt nyt siis ihan epäolennaisiin asioihin (mutta vältyt toki silläkin keinoin ajattelemasta itse ongelmaa). Ap.

Tuollaisessa tilanteessa eroat, (jos olet aivan varma, että kokeilemanne terapia on ollut miehelle paras mahdollinen eikä toimivampaa konstia / tai miehellä riittävästi motivaatiota auttaa myös itse itseään ole.) Ap.

että lapsethan tuossa myös kärsii kun kokeillaan ja kokiellaan eri terapioita ja otetaan sitä "vastuuta". Kyllä se vanhemman vastuu on siinäkin ettei lasten tarvitse kodissaan todistaa väkivaltaa, alkoholismia ja muita kauheita asioita joita he eivät pysty välttämättä edes ymmärtämään saati käsittelemään!! Niin että miten pitkään ap: mielestä lasten pitää vaan tuollaista yllä mainittua elämää nähdä ja elää, että on kannettu se "vastuu" mies valinnasta ja voidaan erota!?! T:ohis...

Kuinka kauan pitää sietää väkivaltaa yms. ja altistaa lapset sille ja kestää, että voi hyvällä omalla tunnolla ap:n mielestä sanoa että on kaikkensa yrittänyt... Vai saako lasten takia luovuttaa aikasemmin, ettei tule niin pahat traumat yms.??

Vaikka olenkin sitä mieltä, että yhdessä tulisi ensin hakea apua ja yrittää ratkoa ongelmia - niin on tilanteita, joissa ero on paras ja ainoa ratkaisu. Jos tilanne uhkaa terveyttä ja hyvinvointia, on siitä silloin lähdettävä.

Ap.

Ikuisen suhteen tavoittelu ei ole tärkeää ellei perheessä ole lapsia. Ero avo- tai avioliitosta on lapsille traumaattista vaikka kuinka muuta itselle vakuuttaisi.

Niin, voi hyvinkin olla näin. Lasten kannalta ero onkin valitettava, ja silloin toivoisikin ehkä, että ero olisi tullut jo aiemmin. Elämässä kuitenkin on myös niitä ikäviä asioita, ja joskus se valitettavasti on äidin ja isän ero.

Siis YMMÄRRÄN oikein hyvin esimerkiksi sen, että miettii voisiko pysyä yhdessä lasten takia. Kyllähän moni sinnitteleekin siihen, että lapset ovat aikuistuneet ja eroavat sitten. Mutta ei sekään välttämättä mikään hyvä ratkaisu ole. Kyllä vanhemmat saavat itseäänkin ajatella, omaa onnellisuuttaan ja omaa elämäänsä. On hyvä ottaa lapset huomioon, mutta loputtomiin ei voi elää lasten ehdoilla. Jos on onneton omassa parisuhteessaan, niin silloin ei aina ole muuta vaihtoehtoa kuin erota.

Ennen kuin joku vetää alkoholistitarinansa esiin, totean, että väkivaltaisesta tai sairaasta suhteesta lähteminen on eri asia.

Mutta entä onnettomasta suhteesta lähteminen? Onko vain fyysinen kipu hyväksyttävä syy - entäs henkinen kipu?

En ole ap, mutta painotan minäkin tutustumisen ja korkeatasoisten puolison valintakriteerien tärkeyttä. Älä ota ketä vaan ja opeta se lapsellesi.

Niin, tuosta olen ihan samaa mieltä. On se hyvä lähtökohta tietysti muutenkin, ei suinkaan vain lasten kannalta tai erojen minimoimiseksi.

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä:



Ap:han

- on omien sanojensa mukaan eroperheestä

-Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus

- Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut