Te eroajat / eronneet! Tajuatteko te, että olette itse valinnoistanne vastuussa?

Halu jatkaa yhdessä avioliittoa ja tahtoa rakastaa toista joka ikinen päivä on todella tärkeää - ja siitä juuri on avioliitossa kysymys.

Ei, vaan avioliitossa on kysymys tiettyjen juridisten asioiden sopimisesta.

Kyse on siitä, että luvataan rakastaa niin myötä- kuin vastamäessäkin; liian moni ottaa tuosta vain tuon ensimmäisen kohdan, ja jättää huomiotta jälkimmäisen. Elämä on aaltoliikettä, jokaisella meistä.

Ap.

Mielenkiintoista. Voiko tosiaan "luvata" rakastaa? Tai siis tottakai, mitä tahansahan voi "luvata", mutta ovatko mielestäsi tunteet ja rakkaus lupauksen ja tahdon alaisia? Eikö tuo kuulosta jo vähän ankealta, tyyliin "kyllä mä sun kanssa nyt oon kun tuli luvattua". Vähän vanhanaikaista ehkä?

Tuossa aiemmin kirjoitin, että eivät suhteet kaadu vastoinkäymisiin. Huonompikin suhde voi kestää silloin, kun menee hyvin, mutta vastoinkäymiset nostavat vain muutkin ongelmat pintaan. Eli se, jos vastoinkäymiset koettelevat suhdetta, saattaakin tarkoittaa vain sitä, että ne paljastavat totuuden. Ehkä silloin ei kannatakaan jatkaa enää. Ehkä voi jopa ajatella, että hyvä kun tuli ilmi, ettei meitä olekaan tarjoitettu toisillemme. Parempi, jos sen huomaa vaikka 30-vuotiaana kuin 65-vuotiaana.

Toki moni suhde kestääkin, mutta ei silloin ole kyse siitä, että on "luvattu" tai "allekirjoitettu joku paperi" - vaan silloin suhde kestää, koska ihmiset rakastavat aidosti. Tajuatko?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä:

Ap:han

- on omien sanojensa mukaan eroperheestä

-Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus

- Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Mielenkiintoista. Voiko tosiaan "luvata" rakastaa? Tai siis tottakai, mitä tahansahan voi "luvata", mutta ovatko mielestäsi tunteet ja rakkaus lupauksen ja tahdon alaisia?

vaan "tahdotaan rakastaa".

Tajuatko?

saanut naida.

Valtaosalla suomalaisista on jokin käsittelemätön lapsuuden trauma, joka ohjaa heitä vääriin parinvalintoihin. Yleensä pyritään toistamaan lapsuuden osatonta tilannetta. Tämä havaitaan useimmiten vasta yli 30-vuotiaana, kun lapset on jo tehty. Eron ja terapian tai itsetutkiskelun jälkeen sitten mahdollisesti osataan tehdä uusi, parempi valinta. Mutta ei tätä elämänkokemusta ollut vielä parikymppisellä.

Olen itse kotoisin rikkinäisestä perheestä, ja näin sellaisia omassa lapsuudessani aivan riittävästi sukulaisten ym. perheissä - jo hyvin pienenä katsoin sitä touhua sivusta sillä silmällä, että mietin, etten tuollaiseen tilanteeseen ainakaan laita aikuisena itseäni.

Alle 20 v. olin jo hyvin tietoinen siitä, mikä on onnistumisprosentti esimerkiksi kahdella avioeroperheen lapsella onnistua keskinäisessä suhteessaan - en ole koskaan varteen otettavana puolisona katsellut miestä, jolla on myös vastaavanlainen rikkinäinen tausta, kuin minulla - vaikka olisin kuinka ollut ihastunut häneen.

Miksi sen pitäisi olla jonkinlainen automaatio, että toistaa lapsuudenkotinsa virheitä ja vanhempiensa rikkinäisyyttä omassa elämässään? Tässä kohden juuri tarvitaan sitä omaa pohdintaa - ja vähemmän tempoilua.

Ap.

joka on niin pimeä, että ottaa riskin avioituessaan ap:n kanssa.

Mielenkiintoista. Voiko tosiaan "luvata" rakastaa? Tai siis tottakai, mitä tahansahan voi "luvata", mutta ovatko mielestäsi tunteet ja rakkaus lupauksen ja tahdon alaisia?

vaan "tahdotaan rakastaa".

Tajuatko?

Kiitos selvennyksestä, noinhan se tosiaan nykyisin taitaakin mennä. No, kukapa ei suhteen alussa tahdo rakastaa vaikka ikuisesti. Mutta velvoittaako tuo avioliittolupaus sitten jotenkin enemmän? Mitä VÄLIÄ sillä on, mitä siellä alttarilla tai maistraatissa sanotaan? Eikö pitäisi pikemminkin kysyä sitten myöhemmin, mitä ihmiset tahtovat SILLOIN ja miltä heistä tuntuu?

Jos Sari-Pekka on tahtonut jotain 10 vuotta sitten, niin pitääkö hänen kärsiä siitä vielä tänäänkin, jos mieli on muuttunut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin?

Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin.

Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun.

Ap.

Mielenkiintoista. Voiko tosiaan "luvata" rakastaa? Tai siis tottakai, mitä tahansahan voi "luvata", mutta ovatko mielestäsi tunteet ja rakkaus lupauksen ja tahdon alaisia?

vaan "tahdotaan rakastaa".

Tajuatko?

Lisäys vielä: ja ihna yhtä sairasta tuokin on kuin jos luvattaisiin rakasta (miten ap muuten kirjoitti asian tuolla muutama viesti ylempänä, johon vastasinkin). Edelleen kysyn: onko rakkaus muka joku tahdon asia - että vaikka ei rakastaisikaan, niin voi päättää "tahtoa" rakastaa, tai jostain syystä vaikka tahtookin... Kuulostaa vanhanaikaiselta ja ankealta. Missä se oikea rakkaus sitten on???

Mielenkiintoista. Voiko tosiaan "luvata" rakastaa? Tai siis tottakai, mitä tahansahan voi "luvata", mutta ovatko mielestäsi tunteet ja rakkaus lupauksen ja tahdon alaisia?

vaan "tahdotaan rakastaa". Tajuatko?

Kiitos selvennyksestä, noinhan se tosiaan nykyisin taitaakin mennä. No, kukapa ei suhteen alussa tahdo rakastaa vaikka ikuisesti. Mutta velvoittaako tuo avioliittolupaus sitten jotenkin enemmän? Mitä VÄLIÄ sillä on, mitä siellä alttarilla tai maistraatissa sanotaan? Eikö pitäisi pikemminkin kysyä sitten myöhemmin, mitä ihmiset tahtovat SILLOIN ja miltä heistä tuntuu? Jos Sari-Pekka on tahtonut jotain 10 vuotta sitten, niin pitääkö hänen kärsiä siitä vielä tänäänkin, jos mieli on muuttunut?

Tässä astuu peliin juuri se itsetuntemus - jos tiedät olevasi helposti (potentiaalisesti) kyllästyvää sorttia, ja tiedät kaipaavasi vaihtelua parisuhdekuvioihin, silloin et mene naimisiin. So simple!

Idea on siinä, että avioliittolupaus (tahdotaan rakastaa) tehdään eliniäksi - jos jo alkutekijöissään epäilet, että "mielesi muuttuu", niin hyvä ihminen - tee sinä elämässäsi toisenlaisia ratkaisuja.

Ap. (joka vastasi, vaikka et minulta asiaa kysynytkään)

muodossa "Tahdotko sinä, N.N., ..." ja siihen vastataan "Tahdon". Jos tätä ei tiedä, on mennyt naimisiin porkkanat korvissa. Ja jos ei tajua, mitä merkitystä sillä tahtomisella on, tai on valmis sanomaan, että sillä ei ole ainakaan muutaman vuoden jälkeen mitään merkitystä, niin ei tosiaan ihme, etteivät suhdeyritelmät kestä.

Ahaa

Mielenkiintoista. Voiko tosiaan "luvata" rakastaa? Tai siis tottakai, mitä tahansahan voi "luvata", mutta ovatko mielestäsi tunteet ja rakkaus lupauksen ja tahdon alaisia?

vaan "tahdotaan rakastaa".

Tajuatko?

Kiitos selvennyksestä, noinhan se tosiaan nykyisin taitaakin mennä. No, kukapa ei suhteen alussa tahdo rakastaa vaikka ikuisesti. Mutta velvoittaako tuo avioliittolupaus sitten jotenkin enemmän? Mitä VÄLIÄ sillä on, mitä siellä alttarilla tai maistraatissa sanotaan? Eikö pitäisi pikemminkin kysyä sitten myöhemmin, mitä ihmiset tahtovat SILLOIN ja miltä heistä tuntuu?

Jos Sari-Pekka on tahtonut jotain 10 vuotta sitten, niin pitääkö hänen kärsiä siitä vielä tänäänkin, jos mieli on muuttunut?

Sinulla on lisäksi ilkeä mieli, kun et voi ymmärtää, että myös onnellisesti naimisissa olevat, huomaavat pätemisen tarpeesi.

Tässä tekstissä on vain tuotu esiin, ettei miehesi olisi sinua pitänyt naida, jos olisi noudattanut sinun kriteereitäsi. Vaikka olisit kuinka tehnyt töitä itsesi kanssa, voi mikä tahansa uusi elämänvaihe: esim äidiksi tulo, lapsen kuolema, syöpä tuoda esiin trauman lapsuudesta, josta et ole tietoinen.

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin?

Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin.

Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun.

Ap.

Eli kyllä minä tajuan olevani vastuussa valinnoistani.

Valitsin ex-mieheni, lasteni isän, parhaan silloisen ymmärrykseni mukaan.

Meillä oli paljon hyviä aikoja, saimme ihanat lapset.

Yritin kaikkeni avioliittomme eteen, mutta se ei riittänyt.

Jos olisin jatkanut, olisin tuhoutunut itse, itsetuntoni olisi romahtanut täysin. Lisäksi lapset olisivat saaneet mallin, jossa naisen asema on huono (ja tämä siis vasta avioliiton loppuvaiheessa).

Otan täyden vastuun siitä, että päätin erota. Pystyimme eroamaan sovussa, ja elämä on eron jälkeen ollut minulle huomattavasti helpompaa, ja uskoisin myös lapsille, jotka kärsivät aiemmasta riitelystä ja huonosta ilmapiiristä, ja siitä, että minä itkin paljon. Ja siitä, että isä oli paljon pois kotoa silloisen naisystävänsä luona. Nyt eron jälkeen ex on kasvanut isänä, huolehtii lapsista vuoroviikoin ja on alkanut olla heille läsnä, mitä aiemmin ei tapahtunut.

Täyden vastuun otan tekemisistäni. Olen myös opetellut olemaan armollinen itselleni. Olen toiminut aina parhaan ymmärrykseni mukaan ja tehnyt valintani niin, ettei kukaan joutuisi kärsimään; ilkeä en ole koskaan halunnut kenellekään olla.

Mielenkiintoista. Voiko tosiaan "luvata" rakastaa? Tai siis tottakai, mitä tahansahan voi "luvata", mutta ovatko mielestäsi tunteet ja rakkaus lupauksen ja tahdon alaisia?

vaan "tahdotaan rakastaa". Tajuatko?

Lisäys vielä: ja ihna yhtä sairasta tuokin on kuin jos luvattaisiin rakasta (miten ap muuten kirjoitti asian tuolla muutama viesti ylempänä, johon vastasinkin). Edelleen kysyn: onko rakkaus muka joku tahdon asia - että vaikka ei rakastaisikaan, niin voi päättää "tahtoa" rakastaa, tai jostain syystä vaikka tahtookin... Kuulostaa vanhanaikaiselta ja ankealta. Missä se oikea rakkaus sitten on???

Alkuhuuma ei kestä kenelläkään ikuisesti; mutta (pysyvä) kiintymys ja rakkaus säilyy silti siellä taustalla, ja niitä tulee tahtoa säilyttää ja ylläpitää. Rakkaus on aaltoliikettä; ei se ole mikään jatkumo, sitä pitää hoitaa ja vaalia.

Tämä ON sitä oikeaa rakkautta - se, että välittää toisesta arjessa, ja lupaa välittää niin paljon, että haluaa rakastua tähän aina uudestaan loppuelämänsä ajan. Jos et tätä halua / ymmärrä, et ole valmis avioliittoon.

Ap.

Ilmiselvästi kärsit huonosta lapsuudesta vieläkin ja vanhempiesi valinnoista, koska uskot_että suurin osa eronneista_ ei ole miettinyt parin valintaansa. Lisäksi mustavalkoisuus tuossa iässä paljastaa, että todennäköisesti on osa nuoruudestasi jäänyt elämättä. Nuoruuteen kuuluu mustavalkoisuus, tuon ikäisen pitäisi kyetä ymmärtämään harmaan sävyjäkin.

Niin, mieheni eikä minun suvussa ole eronneita. Sinähän tulet syyttämään tätäkin tekstiä eronneen puolustuspuheeksi. Eikö totta, ettet millään pysty uskomaan, että tämän kirjoittajan suvuissa ole eronneita, puhumattakaan etten ole itse eronnut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin?

Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin.

Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun.

Ap.

Mielenkiintoista. Voiko tosiaan "luvata" rakastaa? Tai siis tottakai, mitä tahansahan voi "luvata", mutta ovatko mielestäsi tunteet ja rakkaus lupauksen ja tahdon alaisia?

vaan "tahdotaan rakastaa". Tajuatko?

Lisäys vielä: ja ihna yhtä sairasta tuokin on kuin jos luvattaisiin rakasta (miten ap muuten kirjoitti asian tuolla muutama viesti ylempänä, johon vastasinkin). Edelleen kysyn: onko rakkaus muka joku tahdon asia - että vaikka ei rakastaisikaan, niin voi päättää "tahtoa" rakastaa, tai jostain syystä vaikka tahtookin... Kuulostaa vanhanaikaiselta ja ankealta. Missä se oikea rakkaus sitten on???

Alkuhuuma ei kestä kenelläkään ikuisesti; mutta (pysyvä) kiintymys ja rakkaus säilyy silti siellä taustalla, ja niitä tulee tahtoa säilyttää ja ylläpitää. Rakkaus on aaltoliikettä; ei se ole mikään jatkumo, sitä pitää hoitaa ja vaalia.

Tämä ON sitä oikeaa rakkautta - se, että välittää toisesta arjessa, ja lupaa välittää niin paljon, että haluaa rakastua tähän aina uudestaan loppuelämänsä ajan. Jos et tätä halua / ymmärrä, et ole valmis avioliittoon.

Ap.

vaikka kuinka vakuuttaisi, ja olisi pitkään vaikuttanut ihan fiksulta? Entä jos vaikka 15 v avioliiton jälkeen tuleekin vaikka niin vaikea elämäntilanne, että se toinen ei haluakaan enää yrittää eikä tehdä mitään liiton eteen? Avioliittoon ja yrittämiseen tarvitaan kaksi.

Tässä astuu peliin juuri se itsetuntemus - jos tiedät olevasi helposti (potentiaalisesti) kyllästyvää sorttia, ja tiedät kaipaavasi vaihtelua parisuhdekuvioihin, silloin et mene naimisiin. So simple!

Älä nyt vetele mutkia suoriksi. Toki on ihmisiä, jotka lähtökohtaisesti eivät halua pitkää ihmissuhdetta. Mutta suurin osa eroista johtunee aivan muista syistä kuin jostain "vaihtelunhalusta". Moni on ottanutkin esiin sen, että tilanteet voivat muuttua. Joskus se, mikä näytti varmalta ja oikealta vaikka 20-vuotiaana, ei ole sitä enää 35-vuotiaana.

Minusta silti naimisiin voi mennä vaikka ei olisikaan pitkiä suhteita varten. Minusta avioero ei ole sen vakavampi asia kuin avoero tai muukaan ero. Toki itselleni avioliitto ei merkitse muuta kuin juridista sopimusta, ja itse painotan pikemminkin rakkautta ja ihmissuhdetta, en jotain sopimuksia. En siis ota avioliittoa lainkaan vakavasti, eikä minusta ole paha asia, jos avioliitto purkautuu siksi, että ihmiset haluavatkin jotain muuta.

Idea on siinä, että avioliittolupaus (tahdotaan rakastaa) tehdään eliniäksi - jos jo alkutekijöissään epäilet, että "mielesi muuttuu", niin hyvä ihminen - tee sinä elämässäsi toisenlaisia ratkaisuja.

Ap. (joka vastasi, vaikka et minulta asiaa kysynytkään)

Älä mielellään sotke minun suhdettani tähän mielenmuutosvääntöön. Itse en tosiaan aio mennä koskaan naimisiin, mutta toivon tämän suhteeni olevan elinikäinen (tähän mennessä se on siis kestänyt 13 vuotta, mikä voi jonkin mielestä olla lyhyt aika, mutta enpä ole mikään vanhus vielä itsekään).

Silti EDELLEEN kysyn, onko sinun mielestäsi rakkaus joku lupausasia? Eli voiko mielestäsi oikeasti luvata omia tunteitaan vuosikymmenten päähän? Minusta se kuulostaa velvollisuudentunnolta, eikä velvollisuus todellakaan ole minun käsitykseni rakkaudesta.

Minäkin tahdon olla oman mieheni kanssa aina, ja tahdon että meillä on rakkauttakin. Mutta en ajattele, että sitä on mitään syytä lähteä tuolla lailla lupaamaan ja vakuuttelemaan. Jos nyt tuntuu siltä, että ollaan aina yhdessä, niin silloinhan se on todellisuutta - nyt. Mikäli asiat joskus ovat eri lailla, ei niihin voi tällä hetkellä vaikuttaa ainakaan millään lupauksilla.

Älä ymmärrä väärin: en tarkoita sitä, että rakas ja tärkeä ihmissuhde olisi joku "ollaan yhdessä kunnes kyllästytään" tms. Tarkoitan vain sitä, että lähtökohtaisesti rakkaus ei ole mikään sopimuspaperi.

Minulle on se ja sama onko kyse avo- vai avioliitosta tai hetero- tai homosuhteesta, mutta kun lapsia on suunnitteilla, on todella harkittava oman yrittämisen ja sitoutumisen astetta suhteen tulevaisuuden varmistamiseksi. Jos tietää olevansa helposti luovuttavaa /kyllästyvää / parisuhteessa viihtymätöntä tyyppiä, on itsekästä tehdä lapsia.



Ero on lapselle kriisi ja sillä on isot vaikutukset lapsen persoonallisuuden muokkaajana. Tämä on yksi lisäsyy siihen miksi hoidan parisuhdettani todella huolella.



Minua pelottaa, että OSA ihmisistä antaa liian helposti periksi ja eroaa.

muodossa "Tahdotko sinä, N.N., ..." ja siihen vastataan "Tahdon". Jos tätä ei tiedä, on mennyt naimisiin porkkanat korvissa. Ja jos ei tajua, mitä merkitystä sillä tahtomisella on, tai on valmis sanomaan, että sillä ei ole ainakaan muutaman vuoden jälkeen mitään merkitystä, niin ei tosiaan ihme, etteivät suhdeyritelmät kestä.

No en muista vihkikaavaa niin tarkkaan, koska en itse ole naimisissa enkä aio mennäkään. Minulle avioliitto ei toisi mitään lisäarvoa omaan suhteeseeni, enkä ole sen kaltaisista kuvioista muutenkaan kiinnostunut. Näkemykseni mukaan ihmiset voivat elää yhdessä ja rakastaa toisiaan ilman suhteen virallistamistakin.

Et ilmeisesti muutenkaan tajunnut, mitä tarkoitin. Tarkoitin sitä, että voit toki tänään tahtoa mitä tahansa, mutta se ei välttämättä toteudu. Joten onko ideana se, että jos tahdot tänään rakastaa henkilöä X, sinun pitäisi joutua niistä tahtomisista tilille vielä tulevaisuudessa silloin, kun et enää tahdokaan?

Eli onko avioliitto joku velvollisuudentuntoinen kauppakirja?

Tosiasiassahan avioeron saa sillä perusteella, että ei enää tahdo olla naimisissa. Ja niin sen toki pitää ollakin. Ihmiset, jotka haluavat elää yhdessä, eläköön yhdessä. ja ne jotka eivät halua, olkoon erillään. Eikös sen näin kuulu mennä?

Ilmiselvästi kärsit huonosta lapsuudesta vieläkin ja vanhempiesi valinnoista, koska uskot_että suurin osa eronneista_ ei ole miettinyt parin valintaansa. Lisäksi mustavalkoisuus tuossa iässä paljastaa, että todennäköisesti on osa nuoruudestasi jäänyt elämättä. Nuoruuteen kuuluu mustavalkoisuus, tuon ikäisen pitäisi kyetä ymmärtämään harmaan sävyjäkin. Niin, mieheni eikä minun suvussa ole eronneita. Sinähän tulet syyttämään tätäkin tekstiä eronneen puolustuspuheeksi. Eikö totta, ettet millään pysty uskomaan, että tämän kirjoittajan suvuissa ole eronneita, puhumattakaan etten ole itse eronnut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin? Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin. Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun. Ap.

Muutakaan selitystä en näille kirjoituksillesi keksi - tottakai uskon, jos sanot, että et ole itse eronnut tai ettei lähipiirissäsi ole eronneita perheitä, miksi en uskoisi? Tässä kohden taidat heijastella niitä omia lähtökohtaisia uskomuksiasi / luonteen piirteitäsi?

Ylipäätään tuo kirjoituksesi (jossa kerrot, ettei mieheni olisi pitänyt ottaa minua puolisokseen) oli mielestäni aika pahansuopa; eikä sen avulla millään muotoa rakennettu tätä keskustelua paremmaksi.

Ap.

eronneista sanonut. Jos se tuntuu sinusta pahansuovalta, niin luepa kirjoittamasi tekstisi uudelleen ajatuksella. Itsehän olet tuonut sen ajatuksen ilmi, että kaikki mahdolliset uhkat on otettava huomioon, miksi siis miehesi olisi pitänyt tehdä poikkeus?

Ilmiselvästi kärsit huonosta lapsuudesta vieläkin ja vanhempiesi valinnoista, koska uskot_että suurin osa eronneista_ ei ole miettinyt parin valintaansa. Lisäksi mustavalkoisuus tuossa iässä paljastaa, että todennäköisesti on osa nuoruudestasi jäänyt elämättä. Nuoruuteen kuuluu mustavalkoisuus, tuon ikäisen pitäisi kyetä ymmärtämään harmaan sävyjäkin. Niin, mieheni eikä minun suvussa ole eronneita. Sinähän tulet syyttämään tätäkin tekstiä eronneen puolustuspuheeksi. Eikö totta, ettet millään pysty uskomaan, että tämän kirjoittajan suvuissa ole eronneita, puhumattakaan etten ole itse eronnut?

mutta ap:n puoliso ei olisi saanut ap:n kriteerien mukaan ottaa tätä puolisokseen. mahdolliset turmion merkit ovat olleet näkyvissä: Ap:han - on omien sanojensa mukaan eroperheestä -Hänellä ei ole ollut onnellinen lapsuus - Ei ole maininnut, että olisi missään terapiassa hoidattanut lapsuuden traumojaan, mitä eroperhe on aiheuttanut

Kaihdatte kaikin keinoin itse asiasta keskustelemista nytkin - samalla tavallako olette käsitelleet omaa eroannekin? Jos haluatte tietää, niin olen todella paljon tehnyt töitä itseni ja oman menneisyyteni kanssa - kuten olen aiemminkin sanonut, minulla ei ole aikomuksenani toistaa menneisyyteni traumoja tai vanhempieni kipukohtia omassa aikuisuudessani / vanhemmuudessani. Mutta (!) tämän prosessin läpikäyneenä lapsen näkökulmasta käsin tiedän tasan tarkkaan, miten vaikea ja kipeä prosessi se voi olla, ja että helpommalla pääsee (näennäisesti), kun ei näitä asioita paljoa pohdiskele vaan jatkaa vain samalla linjalla menoa eteenpäin. Mutta kaikki tämä rikkonaisuus synnyttää ympärilleen lisää rikkonaisuutta; siinä missä vastuullinen aikuisuuskin luo lapsille turvalliset puitteet kasvuun. Ap.

Muutakaan selitystä en näille kirjoituksillesi keksi - tottakai uskon, jos sanot, että et ole itse eronnut tai ettei lähipiirissäsi ole eronneita perheitä, miksi en uskoisi? Tässä kohden taidat heijastella niitä omia lähtökohtaisia uskomuksiasi / luonteen piirteitäsi?

Ylipäätään tuo kirjoituksesi (jossa kerrot, ettei mieheni olisi pitänyt ottaa minua puolisokseen) oli mielestäni aika pahansuopa; eikä sen avulla millään muotoa rakennettu tätä keskustelua paremmaksi.

Ap.