Olen nyt aikuisena onnellinen siitä, että vaikka olin avioerolapsi..

sanon, että ap on oikeassa.



Äitini sanoi joskus, kun kysyin, miksi eivät isäpuoleni kanssa koskaan tehneet lapsia, että on joskus päättänyt että lapsilla tulee olla sama isä, ja kyllä, olen ollut tästä elämässäni tyytyväinen, ettei tullut sisarpuolia, koska varmasti olisi tullut se tunne,että ovat ihanampia tms, lapset monasti kokee asiat näin mustavalkoisesti.



Itsekään en ole tehnyt lisää lapsia samasta syystä, eli lapset yhdelle miehelle.

Miksi parisuhde ei ole välttämätön? Varsinkaan naiselle? Uusi parisuhde ei mitenkään välttämättä pilaa lapsen elämässä mitään. Esim. omassa tapauksessani uskon, että pojalleni teki hyvää saada isä. Ja minulle teki hyvää saada ihminen, jonka kanssa jakaa esim. kasvatusvastuu.

Näin tärkeästä asiasta kanssasi - tämä ei ole mitään verbaalista peliä internetin virtuaalisessa maailmassa, vaan tässä on kyse monen lapsen todellisuudesta. Monesta muusta aiheesta voidaan käydä tämän kaltaista vääntöä lähes loputtomattomasti, mutta tämä asia on sellainen, jossa voidaan todeta, että epäkohta on ja se löytyy liian monesta perhetilanteesta.

Eihän parisuhde ole mitenkään välttämätön naiselle / miehelle - se on yhteiskuntamme luoma malli (normi) siitä, miten tulee elää heteroparisuhteessa yleisen normin mukainen elämä. Kyllä sitä voi ja saa kyseenalaistaa, ja tehdä kohdallaan toisenlaiset ratkaisut esimerkiksi juuri oman lapsensa etua ajatellen ja kunnioittaen.

Olet, Morre, ihan oikeassa siinä, ettei äidin / isän uusi parisuhde välttämättä "pilaa" lapsen elämässä yhtään mitään - tai ole yksiviivaisesti huono juttu (ei tietenkään), mutta tässä olikin kyse uusien lasten tekemisestä aina uusiin suhteisiin. Sinun, minun, meidän ja muiden lapsista. Lapsista, jotka joutuvat viettämään lapsuutensa ja kasvamaan perhemalleissa ja tilanteissa, jotka syövät psyykeä sisältä.

Mielestäni ratkaisu olla tekemättä uutta lasta miesystäväsi kanssa nykyiseen suhteeseesi on harvinaisen kypsä ratkaisu - huomaatko sinä, Morre, että osoittamasi kyky harkintaan ja terveeseen järkeen tämän asian tiimoilta ei ole lainkaan yleistä ihmisten keskuudessa? Yleisempi malli lienee se, että (jos ei pari kärsi lapsettomuudesta yhdessä) uusi lapsi uuteen parisuhteeseen hommataan syistä, joita onkin jo sivuttu aikaisemmissa kirjoituksissa.

Ap.

lapsuuden läpikäyneille.

Perusasetelma on täysin sama.

Vanhemmat on sitä mieltä, että heillä on oikeus rentoutua. Hehän eivät tee mitään pahaa vaan pelkästään rentoutuvat sihijuomien parissa ja lasten ei saa näyttää ikävää naamaa, koska se herättää syyllisyyden tunteita.

Sama hokema monessa uusperheessä. Aikuisella on oikeus uusiin lapsiin ja uuteen elämään ja lapsen on pidettävä tunteensa piilossa.

Lapsi oppii suorittamaan rakkautta. Vanhemmat on onnellisia kun lapsi näyttää onnelliselta. Sisimmässään hän häpeää pahoja tunteitaan, koska vanhemmat eivät niitä hyväksy. Syntyy sisäinen häpeä, mikä ahdistaa.

Se säilyy möykkynä sisällä, koska lapsi ei uskalla edes aikuisena tunnustaa, että aikuinen oli väärässä ja hänellä olisi ollut oikeus kokea surua, pelkoa ja mustasukkaisuutta. Mutta pitääkseen vanhemmat tyytyväisinä ja ansaitakseen heidän rakkautensa, lapsi pakkaa iloisena tavarat joka viikko ja muuttaa toisen vanhemman luokse.

Lapsi pelkää menettävänsä vanhempansa jos näyttää negatiivisia tunteita. Äiti ja isä on tyytyväisiä kun lapsi sanoo, että uusperhekuvio on hieno ja hän nauttii siitä kun on 2 kotia ja uusia isovanhempia ja sinun ja minun sisaruksia. Hän ei halua aiheuttaa vanhemmilleen surua ja siksi kätkee tunteensa.

Aikuisena hänen sisällään on häpeä, minkä hän pelkää paljastavansa. Syy siihen ei selviä, ennen kuin hän antaa itselleen luvan tuntea surua perheensä hajoamisesta ja siitä, että ei ollutkaan niin onnellinen kun tuli uusia sisaruksia ja uusia isä-ja äitipuolia.

Lapsella on oikeus jopa tuntea vihaa vanhempiaan kohtaan siitä, että he rikkoivat hänen turvallisen lapsuutensa.

Sen tunnustaminen aikuisille on pelottavaa ja siksi he haluavat panna laput silmille ja hokea mantraa, että meidän uusperheessä lapset on onnellisia ja meillä lapset ei kärsi kun vähän maistellaan sihijuomia.

Asia on eri, mutta silti hyvin samanlainen.

Vaikka kuinka hokisitte, että meillä juuri uusperhe toimii ja lapset oikein hehkuvat onnesta, se esikoinen jää huomiotta kun tulee näitä "vihdoin ja viimein oikean rakkauden hedelmiä"

Aivan. Niin totta.

On turha syyllistää lasta, että se on mustasukkainen vanhemmastaan. Lapsella on oikeus myös sellaiseen tunteeseen, vaikka se teistä uusperheen äideistä tuntuukin harmilliselta.

Juuri näin.

Teistä olisi kiva jos kaikki hihkuisivat onnesta.

Niinpä. Ei osata eikä haluta ottaa vastaan lasten todellisia tunteita; pettymystä ja epätoivoa. Tai lapset herkkävaistoisina huomaavat vanhemmistaan, että kyseessä on niin suuret asiat (uusi rakkaus ja seksuaalisuus), että niiden edessä vastustelu on turhaa - ja luovuttavat tästä taistelusta jo heti kättelyssä. Monet avioerolapset saattavat jopa olla koulussa suorittajia ja menestyvät arvosanojensa puolesta hyvin - yritetään olla mahdollisimman "hyviä lapsia", jotta saataisiin edes sitä kautta rahtunen positiivista huomiota ja ikäänkuin ansaitaan oma paikka perheessä, missä koetaan (henkisellä tasolla) syvää porukkaan kuulumattomuutta.

Mutta kun tukahdutatte lasten epämiellyttävät tunteet ja ette halua nähdä niitä, jatkatte sitä jatkumoa, että lapsi aikuisena miettii, miksi hänellä on paha olo ja miksi hän ei saa tuntea niitä tunteita, mitä tuntee.

Olet ihan asian ytimessä. Kiitos sinulle näistä viisaista ajatuksistasi. Toivon, että aikuisilla olisi sen verran kykyä ja tahtoa nöyrtyä, että he huomaisisivat tämän vahingollisen kehän jatkamisen ja aiheuttamisen omille lapsillensa. Osaisisivat katsoa totuutta silmiin juuri niinkuin se on - ei niinkuin he haluaisivat sen olevan.

Alice Milleriä kannattaisi lukea ja miettiä, miksi ette anna lasten tuntea myös niitä negatiivisia tunteita eroista. Ette itse kestä katsoa itseänne peiliin ja omaa elämäänne ja siksi tukahdutatte lapsen tunteet. Lapsi lojaalina teitä kohtaan hymyilee naama irveessä ja hokee, että ihanaa, ihanaa. No, onneksi on ne masennuslääkkeet. Ihan oikeasti. Suomen nuoriso ja lapset on yksi maailman sairaimmista lapsista mielenterveyden puolesta.

Niinpä. Kiitos kirjavinkistä - aion lukea sen itse, sillä siinä on varmasti paljon hyviä ajatuksia myös tästä minua lapsuudessani koskettavasta ilmiöstä.

Ap.

Nyt samaistetaan uusioperhe ja se, etteivät lapset saisi ilmaista tunteitaan. Eihän se niin mene! Tuo lasten tunteiden hyväksyminen ja kuunteleminen ja lapsen kanssa työstäminen ovat tärkeitä asioita uusperheessä. Ja se täytyy tehdä. Mutta miten tuo estää uusperheen perustamisen? Tunteiden kieltäminen ja pullottaminen on vaarallista ihan missä perheessä vain!

Lisään vielä, että päätös olla hankkimatta lapsia tähän suhteeseen, ei liity elämäntilanteeseen.

En halua lapsia. En ole koskaan halunnut. Lapseni on vahinkoraskauden tulos eikä se ole sinänsä muuttanut mieltäni.

Eli päätös lapsettomuudesta on tehty jo paljon aiemmin.



Mutta kykenen ajattelemaan asiaa siltä kannalta, että joku tilanteessani haluaakin lapsia. Vahinko kävi kesäkollin kanssa, mutta unelma perheestä elää edelleen.

Minusta olisi ihan hirvittävän väärin tuomita nainen tässä tilanteessa. Nainen on nuori, elämä edessä.



Ympärilläni on onnellisia uusperheitä, onnellisia ydinperheitä. Onnettomia uusperheitä, onnettomia ydinperheitä.



Ei uusperheellisyys ole mikään onnettoman elämän automaatio.

prinsessaunelmissa jos kuvittelet löytäväsi miehen jonka ka nssa vanheta!



Itse olen eroperheestä enkä usko tuollaiseen hömppään, en ole koskaan uskonut. Mikään suhde ei kestä ikuisesti.



ohis

prinsessaunelmissa jos kuvittelet löytäväsi miehen jonka ka nssa vanheta!



Itse olen eroperheestä enkä usko tuollaiseen hömppään, en ole koskaan uskonut. Mikään suhde ei kestä ikuisesti.



ohis

Ja opettaa lapselle paljon laajempaa katsantokantaa kuin ap:lla on. Lapsi oppii, että sisaruksia voi rakastaa riippumatta siitä, onko hän täysinäinen vai puolikas sisarus, tai ehkä ei biologisesti sukua ollenkaan. Uusi isä- tai äitipuoli voi olla suunnaton rikkaus, etenkin jos etäisä/-äiti on jotenkin kelvoton vanhemmaksi. Paljon riippuu siitä miten vanhemmat uusperheessä hoitavat asiat, mutta se ei oikeuta tuomitsemaan koko perhemallia. Yhtälailla ydinperheissäkin on kelvottomia vanhempia, eikö ydinperheetkin pitäisi silloin tuomita?



Ap, sinun näkemyksesi on vain sinun subjetiivinen näkemyksesi, ei mikään "tosiasia", kuten itse sitä nimitit.

miksi naiset haluaa tehdä uuden vauvan jokaisen uuden miehen kanssa. Sitoaksen miehen itseensä, vai?

Ja opettaa lapselle paljon laajempaa katsantokantaa kuin ap:lla on. Lapsi oppii, että sisaruksia voi rakastaa riippumatta siitä, onko hän täysinäinen vai puolikas sisarus, tai ehkä ei biologisesti sukua ollenkaan. Uusi isä- tai äitipuoli voi olla suunnaton rikkaus, etenkin jos etäisä/-äiti on jotenkin kelvoton vanhemmaksi. Paljon riippuu siitä miten vanhemmat uusperheessä hoitavat asiat, mutta se ei oikeuta tuomitsemaan koko perhemallia. Yhtälailla ydinperheissäkin on kelvottomia vanhempia, eikö ydinperheetkin pitäisi silloin tuomita?

Ap, sinun näkemyksesi on vain sinun subjetiivinen näkemyksesi, ei mikään "tosiasia", kuten itse sitä nimitit.

Olen miettinyt asiaa paljon, peilaten sekä omaan lapsuuteeni että tähän uusperheeseen, jossa nyt elän. Lasteni elämä on paljon rikkaampaa kuin jos he olisivat jääneet elämään kahden minun kanssani, käyden välillä alkoholisti-isänsä luona. Nyt heillä on kunnollinen miehen malli ja iloinen suurperhe, jossa kaikkia lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti.

prinsessaunelmissa jos kuvittelet löytäväsi miehen jonka ka nssa vanheta!

Itse olen eroperheestä enkä usko tuollaiseen hömppään, en ole koskaan uskonut. Mikään suhde ei kestä ikuisesti.

ohis

Ehkä elän prinsessaunelmaa, koska olen nähnyt sen olevan mahdollista. Omat vanhempani ovat rakastuneita ja onnellisia. Liki neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Naapurissamme asui pariskunta, vanhuksia, joiden läheisyys oikein huokui, hyväntahtoinen naurava hyväksyntä toistensa "höperyydelle" vallitsi, pappa kutsui mammaa "kuningattareksi... ja kun ensimmäinen kuol, toinen meni perässä kahden viikon päästä.

Olen miettinyt asiaa paljon, peilaten sekä omaan lapsuuteeni että tähän uusperheeseen, jossa nyt elän. Lasteni elämä on paljon rikkaampaa kuin jos he olisivat jääneet elämään kahden minun kanssani, käyden välillä alkoholisti-isänsä luona. Nyt heillä on kunnollinen miehen malli ja iloinen suurperhe, jossa kaikkia lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti.

ja mölistään, että "en halua kuulla, en halua nähdä, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin ja kaikki nauttii"

Oletko ihan varma, että jokainen lapsi on oikeasti onnellinen, eikä vain näytä onnelliselta miellyttääkseen sinua.

Minulla on entisestä suhteestani kaksi lasta, ex:lläni on uuden puolisonsa kanssa kaksi yhteistä lasta ja minulla jo nykyisellä miehelläni on yksi yhteinen lapsi ja toinen tulossa. Uusperhesisaruksia on siis varsin monta. Tästä huolimatta vanhimmat lapseni vaikuttavat tyytyväisiltä ja onnellista ja tykkäävät ihan hirveästi pikkusisaruksistaan. Ajattelin jo, että olisivat tämän viimeisimmän tulossa olevan vauvan kohdalla todenneet, että nyt ei enää jaksaisi, mutta molemmat hyppivät riemusta, kun kuulivat vauvauutiset.



Omat vanhempani ovat eronneet eikä minulla ole sisko- tai velipuolia, vaikka molemmat vanhemmat olisivat sellaisia hyvin ehtineet tehdä. Äitini uuden miehen lapset, varsinkin kanssani melkein saman ikäinen tytär, ovat minulle kuitenkin hyvin läheisiä ja tärkeitä, ihan kuin oikeita sisaruksia. Toivoin itse, että äitini tai isäni olisi vielä saanut uuden puolisonsa kanssa lapsen.



Eivät kaikki uusperhekuviot ole onnettomia ja täynnä kateutta ja katkeruutta. Olen ex-mieheni ja tämän vaimon kanssa kanssa hyvissä väleissä. Omat vanhempani ovat myös aina olleet asiallisissa väleissä. Avioerosta huolimatta asiat voivat olla muuten hyvin kunnossa. Itse ainakin koin lapsena olevani hyvin paljon onnellisempi kuin moni kavereni. Meillä ei esimerkiksi juopoteltu, sain harrastaa mitä halusin ja minusta pidettiin muutenkin hyvää huolta.

ja mölistään, että "en halua kuulla, en halua nähdä, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin ja kaikki nauttii"

Oletko ihan varma, että jokainen lapsi on oikeasti onnellinen, eikä vain näytä onnelliselta miellyttääkseen sinua.

Eikö sama kysymys tule väistämättä eteen myös ydinperheessä?

Itse olen elänyt ydinperheessä lapsuuteni. Menin naimisiin, saimme kaksi lasta ja erosimme.



Eron jälkeen elin lähes 6 vuotta yksin, kunnes löysin kumppanin. Asumme nyt yhdessä, siis uusperheenä. Ainoa ero on se, että yhteisiä lapsia meillä ei ole eikä tule. Miehellä on 2 aikuista lasta.



Minusta on karmivaa lukea tekstiä, jossa lapsi haluaa olla pomo ja "se ainoa". Hirveää itsekkyyttä. Onko niin että eronnut äiti ei enää saa olla nainen? Eikö eronneella ole naisen tarpeita?



Itselläni (olen varmaan hirviö) on paljonkin tarpeita: yhdessäolon tarve, läheisyyden tarve, hellyyden tarve - ja HUI KAMALA, jopa seksin tarve!!!



Pöyristyttävää lukea tuollaista tekstiä aikuisen kirjoittamana. Ymmärtäisin, jos tuollaisen tekstin olisi kirjoittanut teini, joka juuri on saanut pikkusisaruksen ja joku hirveä "uusi nainen" on vienyt hänen paikkansa isän sydämessä. Mutta että aikuinen päästää näppikseltään tuollaista tekstiä. Mielestäni todella itsekästä ja naiivia.

ja mölistään, että "en halua kuulla, en halua nähdä, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin ja kaikki nauttii" Oletko ihan varma, että jokainen lapsi on oikeasti onnellinen, eikä vain näytä onnelliselta miellyttääkseen sinua.

Eikö sama kysymys tule väistämättä eteen myös ydinperheessä?

Lapset ovat niitä omia, toivottuja ja harkittuja lapsia molemmille osapuolille. Se jo ihan itsestään antaa oman leimansa vanhemmuuteen.

Ap. (en ole se, jonka kommenttia siteerasit, mutta oli pakko vastata)

Lapset ovat niitä omia, toivottuja ja harkittuja lapsia molemmille osapuolille.

suunniteltuja toivottuja myös. Bioisälleen ja bioäidilleen. Mitä he menettävät?



Ja jokaisessa perheessä on ne omat kipupisteensä. Jotka on työstettävä. Oli kyseessä sitten perusydinperhe tai ei.

Lapset ovat niitä omia, toivottuja ja harkittuja lapsia molemmille osapuolille. Se jo ihan itsestään antaa oman leimansa vanhemmuuteen.

Ap. (en ole se, jonka kommenttia siteerasit, mutta oli pakko vastata)

Minä olen uusperheeseen lähtiessäni sitoutunut kasvattamaan miehen lapsia ja rakastamaan heitä kuin omia. Mieheni samoin. Voi siis hyvin sanoa että mieheni pojat olivat minulle toivottuja ja harkittuja. Aivan kuin yhteinen lapsemmekin.