Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen eronnut nyt syksyllä ja olen kyllästynyt vaihteleviin tunteisiin. Milloin ne tasoittuvat?
15.12.2010 |
Elokuussa alkoi parisuhteen alamäki ja tajusin, että nyt pitää alkaa keskustella ja tiesin, että alaspäin mennään ja kovaa.
Syyskuu oli kovin kuukausi. Laihduin olemattomasti, enkä pystyny työntekoon. En edes saanut lapsille ruokaa laitettua.
Lokakuussa allekirjoitin eropaperit ja aloitin asunnon haun. Silloin alkoi ylämäki.
Muutin kaksi viikkoa sitten.
Tunteet heittelevät. Yhtenä päivänä olen vihainen niin, että huudan kiukkuani ulos. Jossain vaiheessa itkin kelpaamattomuuttani ja itsetuntoa. Sitten tunsin oloni vapautuneeksi ja helpottuneeksi, että minun ei enää tarvitse kuulla kritiikkiä. Nyt viime päivät olen vain itkenyt ja itkenyt. Olen vain niin surullinen, en oikein tiedä miksi.
Milloin, oi milloin, tämä elämä tasaantuu??? Teen paljon töitä tasaantumisen eteen, luen kirjoja, keskustelen ihmisten kanssa.
Tiedän, etten ole ex-miehessäni emotionaalisesti kiinni, en ole hänestä riippuvainen, en tarvitse häntä, olen itsenäinen, en tunne rakkautta enää kaiken sen paskan jälkeen. Ei minulla ole mitään ongelmia, haluan vain päästä näistä tunteista eroon.
Kommentit (37)
ne on vain elettävä läpi ja ne tasaantuvat aikanaan.
Anna itsesi surra, itke itku pois. Mutta anna myös hyvän olon tuntua ja suo se itsellesi kun se saavuttaa sinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samat ajatukset pari vuotta sitten, välillä olin tyytyväinen, kun sain päätöksen erosta tehtyä. Sitten tuli syyllisyyttä, kun olin se eroa tahtonut osapuoli.
Vieläkin joskus mieli maassa, mutta hyviä päiviä enemmän.
Jaksuuta!!!
Aluksi ahdisti ja sattui koko ajan (liitto päättyi rumasti exän uskottomuuteen ja siihen liittyneeseen kuukausien valehteluun). Heräsin yöllä painajaisiin. Sitten alkoi pikkuhiljaa tulla enemmän valoisia hetkiä, kunnes huomasin että suru tulee enää hetkittäin, ja menee aika nopeasti pois.
En suostu pilaamaan elämääni sen vuoksi, miten ex minua kohteli. Tiedän, että lopullinen tilinpäätös on kaukana, mutta tässä hetkessäkin on hyvä elää. Lapset tuovat minulle iloa, ja laastari tietysti myös...
Hienoa, että olet tuossa vaiheessa, ero ja muutto hoidettu ja toipuminen edistyy. Muistan itse, että erottuani marraskuussa 2004 ensimmäinen talvi oli vaikein. Kaikki ne murskaantuneet unelmat ja pienet koululaiset, joiden arki piti hoitaa ja tietenkin omatkin työt.
Ja suosittelen, että et etsi mitään uutta suhdetta pitkään aikaan. Itse olin vuoden yksin (myös ilman seksiä) ja se oli niin hyvä vuosi näin jälkikäteen ajatellen. On hyvä oppia olemaan yksin.
olen tällainen järki-ihminen, että ajattelen, että kun on surtu ja olen itkenyt, niin sitten se on ohi.
Tai kun olen purkanut vihaani ja vatvonut jotain asiaa loputtomiin niin, että se on käsitelty, niin sitten se on käsitelty.
Mutta piru vie, kun ne samat tunteet sittenkin tulevat takaisin!
Paria-kolmea vuotta en suostu odottamaan!!!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän, etten ole ex-miehessäni emotionaalisesti kiinni, en ole hänestä riippuvainen, en tarvitse häntä, olen itsenäinen, en tunne rakkautta enää kaiken sen paskan jälkeen. Ei minulla ole mitään ongelmia, haluan vain päästä näistä tunteista eroon.
[/quote]
no tuota, ei ne tunteet niin nopeasti kuole.
Itse aloitin sen eroprosessin tavallaan vuosi ennen kuin muutin pois - siinä oli vaihetta, jolloin puhuttiin, että vielä yritetään, mutta ex jatkoi suhdetta toiseen naiseen samalla...
Ja vaikka tunteet exään on ohitse, niin onhan sitä kaikkea... pettymystä siitä, että elämä meni näin, että valitsi tuollaisen miehen, joka olikin paska... surua siitä, ettei ne haaveet yhteisestä vanhuudesta toteutuneet (lapsenlapset ois tulleet käymään jne..), epävarmuutta siitä, tuleeko enää suhdetta kenenkään kanssa, osaako aloittaa jonkun kanssa... kelpaanko kenellekään..
Mulla on kaksi vuotta erosta. Pärjään hyvin, mutta kyllä vieläkin joskus vihlaisee, jos vaikka näkee "hyvän miehen" jonkun kanssa, sellaisen onnellisen parin, tai onnellisen näköisen lapsiperheen...
Tunteista pääsee eroon, kun antaa niiden tulla ja käy ne läpi.
en ymmärrä,mihin miestä tarvitsisin. Eli ketään en todellakaan etsi. Olen iloinen, ettei minun tarvitse tehdä enää kompromisseja. Saan ITSE päättää.
Sitä paitsi luottamus on nollilla. Mies myös valehteli ja elokuussa paljastui suhde.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri nuo ajatukset ja tunteet kiertävät minussa. Kun olen pohtinut, missä mentiin vikaan, niin siinä, että menin ikinä hänen kanssaan naimisiin...
Tiedän, että saisin kyllä tunteet herätettyä eroon, kun muistelisin hyviä hetkiä. Olen lähinnä keskittynyt niihin huonoihin... Pitäisikö muuten muistelemalla muistella niitä hyviä...? Toipuisinko sitten nopeammin?
ap
Tiedän, etten ole ex-miehessäni emotionaalisesti kiinni, en ole hänestä riippuvainen, en tarvitse häntä, olen itsenäinen, en tunne rakkautta enää kaiken sen paskan jälkeen. Ei minulla ole mitään ongelmia, haluan vain päästä näistä tunteista eroon.
no tuota, ei ne tunteet niin nopeasti kuole. Itse aloitin sen eroprosessin tavallaan vuosi ennen kuin muutin pois - siinä oli vaihetta, jolloin puhuttiin, että vielä yritetään, mutta ex jatkoi suhdetta toiseen naiseen samalla... Ja vaikka tunteet exään on ohitse, niin onhan sitä kaikkea... pettymystä siitä, että elämä meni näin, että valitsi tuollaisen miehen, joka olikin paska... surua siitä, ettei ne haaveet yhteisestä vanhuudesta toteutuneet (lapsenlapset ois tulleet käymään jne..), epävarmuutta siitä, tuleeko enää suhdetta kenenkään kanssa, osaako aloittaa jonkun kanssa... kelpaanko kenellekään.. Mulla on kaksi vuotta erosta. Pärjään hyvin, mutta kyllä vieläkin joskus vihlaisee, jos vaikka näkee "hyvän miehen" jonkun kanssa, sellaisen onnellisen parin, tai onnellisen näköisen lapsiperheen... Tunteista pääsee eroon, kun antaa niiden tulla ja käy ne läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos läheisesi kuolisi?
se on samantyyppinen prosessi.
sama henkilö, joka kirjoitti "miten meidän avioliiton kävi näin, mies on rakastunut toiseen, korni tilanne".
Terveisiä kaikille :-).
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sen lujempaa ne takertuvat ja vaivaavat.
Mene niiden mukana kuin meren aalloilla, ui myötävirtaan..
hei, mene emdr-terapiaan, siellä käydään tunteita "nopeasti" läpi. Tai voisi tehostaa tuota prosessia.
Tsemppiä ja hyvää uutta elämää sulle! Seurasin mielenkiinnolla pohdintojasi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä kysymys!
Minulta on kuollut yksi läheinen ystävä vuosia sitten. Vuosi meni siinä, että joka kerta kun ajoin sairaanlan ohi, alkoi minua itkettää. Minua helpotti se ajatus, että hänellä oli helpompaa sen jälkeen, että hän oli päässyt kärsimyksistään eroon.
Kun olen ajatellut tätä avioliittoa siltä kantilta, että se meni pieleen sinä päivänä, kun menimme naimisiin ja minä aloin joustamaan ja myötäilemään. Tämän ajatuksen kautta pääsen ajatukseen, että ero oli vain ajan kysymuys, "kohtalo" jonka piti toteutua.
Tämä ajatus on tasoittanut tunteitani.
ap
jos läheisesi kuolisi? se on samantyyppinen prosessi.
Olen käynyt psykologisessa vyöhyketerpaiassa. Sen olen myös kokenut hyödylliseksi.
Täytyypä tutustua tuohon uuteen emdr:ään.
ap
hei, mene emdr-terapiaan, siellä käydään tunteita "nopeasti" läpi. Tai voisi tehostaa tuota prosessia. Tsemppiä ja hyvää uutta elämää sulle! Seurasin mielenkiinnolla pohdintojasi
Juuri nuo ajatukset ja tunteet kiertävät minussa. Kun olen pohtinut, missä mentiin vikaan, niin siinä, että menin ikinä hänen kanssaan naimisiin...
Tiedän, että saisin kyllä tunteet herätettyä eroon, kun muistelisin hyviä hetkiä. Olen lähinnä keskittynyt niihin huonoihin... Pitäisikö muuten muistelemalla muistella niitä hyviä...? Toipuisinko sitten nopeammin?
ap
Tiedän, etten ole ex-miehessäni emotionaalisesti kiinni, en ole hänestä riippuvainen, en tarvitse häntä, olen itsenäinen, en tunne rakkautta enää kaiken sen paskan jälkeen. Ei minulla ole mitään ongelmia, haluan vain päästä näistä tunteista eroon.
no tuota, ei ne tunteet niin nopeasti kuole. Itse aloitin sen eroprosessin tavallaan vuosi ennen kuin muutin pois - siinä oli vaihetta, jolloin puhuttiin, että vielä yritetään, mutta ex jatkoi suhdetta toiseen naiseen samalla... Ja vaikka tunteet exään on ohitse, niin onhan sitä kaikkea... pettymystä siitä, että elämä meni näin, että valitsi tuollaisen miehen, joka olikin paska... surua siitä, ettei ne haaveet yhteisestä vanhuudesta toteutuneet (lapsenlapset ois tulleet käymään jne..), epävarmuutta siitä, tuleeko enää suhdetta kenenkään kanssa, osaako aloittaa jonkun kanssa... kelpaanko kenellekään.. Mulla on kaksi vuotta erosta. Pärjään hyvin, mutta kyllä vieläkin joskus vihlaisee, jos vaikka näkee "hyvän miehen" jonkun kanssa, sellaisen onnellisen parin, tai onnellisen näköisen lapsiperheen... Tunteista pääsee eroon, kun antaa niiden tulla ja käy ne läpi.
Mua ainakin alkoi vaan enemmän surettaa, kun muistelin hyviä hetkiä - kaikki olisi voinut mennä hyvin, tai siis kaikki olisi voinut olla hyvin, mutta kun se ei ollut.
Mun ex muuten oikeasti tajusi, mitä menetti. Ehkä noin vuosi eron jälkeen. Ja.. se on kauhean surullista, oikeasti. Ei mulla ollut enää mitään kostotoiveita, vaikka aiemmin olin ajatellut just niin, että "joskus se ymmärtää". Sitten kun se ymmärsi, niin se oli vaan surullista, koska ei me enää oltais voitu yhdessä yrittää, liian paljon oli mennyt rikki, ja mä olin opetellut olemaan rakastamatta sitä (jotta itse selviäisin). Omaa elämääni tässä edelleenkin rakentelen. On paljon iloisia, hyviä hetkiä, työtä, ystäviä, nautin omasta kodistani. Ehkä joskus opin luottamaan miehiin, ja ehkä joskus löydän sellaisen hyvän miehen.
Katselin muuten tauno tukevan sotaa, ja itkin - miksei mun mies ollut noin hyvä (ja olihan se muutenkin surullinen, toki).
niitä järjestää mm. seurakunnat, kansanopistot ja yksinhuoltajaliiton paikallisjärjestöt
eräänlaista ryhmäterapiaa (10 krt). olen käynyt ja voin suositella!
Hyvin sanottu tuo: liian paljon oli mennyt rikki. Vaikka meillä erosta näin vähän aikaa, niin liian paljon sanottu. Olen edelleen sitä mieltä, että meidän avioliitto kaatui ensi sijassa miehen keski-iän kriisiin, eli on mahdollista, että hän joskus "ymmärtää" tämän. Mutta olen loukattu niin syvästi, etten tiedä, miten voisin aloittaa alusta. Ja minäkin olen niin paljon opetellut olemaan rakastamatta.
ap
Juuri nuo ajatukset ja tunteet kiertävät minussa. Kun olen pohtinut, missä mentiin vikaan, niin siinä, että menin ikinä hänen kanssaan naimisiin... Tiedän, että saisin kyllä tunteet herätettyä eroon, kun muistelisin hyviä hetkiä. Olen lähinnä keskittynyt niihin huonoihin... Pitäisikö muuten muistelemalla muistella niitä hyviä...? Toipuisinko sitten nopeammin? ap
Tiedän, etten ole ex-miehessäni emotionaalisesti kiinni, en ole hänestä riippuvainen, en tarvitse häntä, olen itsenäinen, en tunne rakkautta enää kaiken sen paskan jälkeen. Ei minulla ole mitään ongelmia, haluan vain päästä näistä tunteista eroon.
no tuota, ei ne tunteet niin nopeasti kuole. Itse aloitin sen eroprosessin tavallaan vuosi ennen kuin muutin pois - siinä oli vaihetta, jolloin puhuttiin, että vielä yritetään, mutta ex jatkoi suhdetta toiseen naiseen samalla... Ja vaikka tunteet exään on ohitse, niin onhan sitä kaikkea... pettymystä siitä, että elämä meni näin, että valitsi tuollaisen miehen, joka olikin paska... surua siitä, ettei ne haaveet yhteisestä vanhuudesta toteutuneet (lapsenlapset ois tulleet käymään jne..), epävarmuutta siitä, tuleeko enää suhdetta kenenkään kanssa, osaako aloittaa jonkun kanssa... kelpaanko kenellekään.. Mulla on kaksi vuotta erosta. Pärjään hyvin, mutta kyllä vieläkin joskus vihlaisee, jos vaikka näkee "hyvän miehen" jonkun kanssa, sellaisen onnellisen parin, tai onnellisen näköisen lapsiperheen... Tunteista pääsee eroon, kun antaa niiden tulla ja käy ne läpi.
Mua ainakin alkoi vaan enemmän surettaa, kun muistelin hyviä hetkiä - kaikki olisi voinut mennä hyvin, tai siis kaikki olisi voinut olla hyvin, mutta kun se ei ollut. Mun ex muuten oikeasti tajusi, mitä menetti. Ehkä noin vuosi eron jälkeen. Ja.. se on kauhean surullista, oikeasti. Ei mulla ollut enää mitään kostotoiveita, vaikka aiemmin olin ajatellut just niin, että "joskus se ymmärtää". Sitten kun se ymmärsi, niin se oli vaan surullista, koska ei me enää oltais voitu yhdessä yrittää, liian paljon oli mennyt rikki, ja mä olin opetellut olemaan rakastamatta sitä (jotta itse selviäisin). Omaa elämääni tässä edelleenkin rakentelen. On paljon iloisia, hyviä hetkiä, työtä, ystäviä, nautin omasta kodistani. Ehkä joskus opin luottamaan miehiin, ja ehkä joskus löydän sellaisen hyvän miehen. Katselin muuten tauno tukevan sotaa, ja itkin - miksei mun mies ollut noin hyvä (ja olihan se muutenkin surullinen, toki).
niitä järjestää mm. seurakunnat, kansanopistot ja yksinhuoltajaliiton paikallisjärjestöt
eräänlaista ryhmäterapiaa (10 krt). olen käynyt ja voin suositella!
Suosittelisin myös.
Alue: Aihe vapaa
Mitä oikein odotat? Jotain pikatoipumista?