Jään "yksilapsiseksi". Onko muita, kertokaa siitä positiivista, koska mulla kovin haikee olo

haittana vois pitää sitä että aika usein ne lapset vaikuttavat perheiden lomilla olevan aika yksinäisiä. Mulla on 3 sisarusta joista yksi on kaksosveljeni ja oli ihanaa kun mulla oli aina kaveri mukana joka paikassa. Ja leikittiin paljon yhdessä vielä kouluiässäkin :D just erään ainokaisen lapsen äiti mulle kertoi miten tyttö aina vinkuu ja valittaa kavereiden puutetta lomilla tai muuten vaan kotosalla ollessaan, kiukkuaa ja riitelee ihan siinä missä lapset isommissakin perheissä. Mulla itselläni 3 lasta ja meillä riidellään todella harvoin. Sen sijaan paljon nauretaan ja touhutaan yhdessä ja esim nuo 2 vanhempaa ovat juuri nyt yläkerrassa keskenään leikkimässä. Äsken leikkivät pikkusiskon 1,5v kanssa ja voi sitä naurun remakkaa :D

siis tottakai sisarukset ovat tuossa mielessä ihana asia! Mutta ei silti se, ettei ole sisaruksia tarkoita sitä, että ihmisestä tulee itsekäs, minä itse-tyyppi.

Toisekseen enpä usko että se teilläkään on pelkästään tuota naurunremakkaa koko ajan. Meillä on kaksi lasta ja kyllä ne riitelee ihan yhtä paljon kuin viihtyvätkin yhdessä. Ehkä ikäerokin vaikuttaa. Se muuten onkin jännä, että niitä omia lapsia kun harvemmin tulee kovin montaa samanikäistä, jolloin yhteiset leikit olisivat helpompia.

En tiedä millaisia lomia muut oikein viettää, mutta kyllähän se vanhempikin voisi sen ainokaisen lapsen kanssa jotain touhuta niin ettei aivan KOKO AJAN tarvistse kitistä seuraa. Äitini oli ainoa lapsi ja hän ainakin on sellainen että on kovasti sosiaalinen, mutta viihtyy hyvin myös yksin. Samoin oli kuulemma lapsena. Ei tarvinnut itkeä leikkikavereiden perään, kavereita oli ja serkkuja myös. Ja viihtyi myös omikseen kun omat vanhempansa olivat töissään.

mukavia suurin osa mutta silti jollain tapaa itseriittoisempia. Eivät oikein osaa kuunnella muita vaan tykkäävät itse olla jatkuvasti äänessä se kai se erikoisin piirre heissä on. Varmastikaan se ainoana oleminen ei sitä tarkoita mutta näin ainakin mun tuttavien joukossa.

Äitini oli ainoa lapsi ja hän ainakin on sellainen että on kovasti sosiaalinen, mutta viihtyy hyvin myös yksin. Samoin oli kuulemma lapsena.

Ihan kuten me vanhemmatkin!

Tykätään kaikki esim. lukemisesta, joten lauantai-iltana saattaa kukin meistä viihtyä parikin tuntia kukin omissa oloissaan kirja kädessä :)

Muksu myös tekee paljon itsekseen palapelejä, legorakennelmia, piirtelee jne.

Uskon, että yksilapsisuus ei ole tähän vaikuttanut, vaan meidän vanhempien tavat ja tietyllä tapaa perinnöllisyys. Olen itse lapsesta saakka ollut lukutoukka, joka viihtyy myös yksin.

Esim. siskoni on ihan toista laatua. Ja niin on hänen lapsensakin. Siskolleni tai hänen tytölleen yksilapsisuus ei olisi varmaan sopinutkaan, tai ainakin se olisi varmasti ollut tosi ikävää.

joissa on vain se 1 lapsi mutta mun pointtini on se että elämään kuuluu riidat ja rtakastaminen ja itse koen isossa perheessä kasvaneena että sisarukset ovat rikkaus jota ainokaiselle ei ole suotu. On tietty lapsdia jotka mielummin ovatkin/olisivatkin ilman niitä sisaruksia ja he ovatkin niitä joille on vaikeaa jakaa huomiota ja ottaa muita huomioon. Sellaiseksi ei automaattisesti kasva ainokaisena mutta ehkä sellaiseksi tulee herkemmin ainokaisena? Olen seurannut miten naapurissa 6-lapsisessa perheessä riidellään mutta myös osataan ihanasti huolehtia toisista ja mun on ihan pakko ihailla sitä piirrettä heissä :)heistä kukaan tuskin koskaan tulee aikuisenakaan sanomaan että kunpa noita muita ei olisi...

Itse olen ainut lapsi ja muistan etten ikinä lapsena tykännyt esiintyä ja olin muutenkin todella ujo. Tulin kyllä ihan hyvin toimeen muidn kanssa ja on minulla kavereita, mutta en kyllä vieläkään pidä itsestäni mitään meteliä missään ellei ole ihan pakko. Oikeastaan vähän toisin päin, olen töissäkin liian kiltti ja teen muidenkin töitä aika usein valittamatta.

Muistan lapsuudestani että olin jossain vaiheessa n. 8-9 vuotiaana kyllä tylsistynyt kun kesäisin olin kotona ja vanhemmat töissä ja aina ei ollut leikkikaveria, mutta eipä ole mitään sen syvempiä traumoja jäänyt siitä että olen ainokainen.

Toisaalta olisi tietysti kiva näin vanhempana että olisi niitä sisaruksia, myönnän kyllä, mutta olen ihan tyytyväinen elämääni näin.

Ja väitän että näistä palstalaisista ei kukaan kyllä voi kaupassa ulkoapäin sanoa minusta ja käytöksestäni onko minulla sisaruksia vai ei.

valitettavasti itsekkäimmät lapset ovat olleet ainoita lapsia. Sattumaa tai sit ei mutta niin se on mennyt. Ikävää jos sen takia täytyy kaivella palkoa nenästä...

Tutkimusten mukaan ainoat lapset ovat muita epäitsekkäämpiä, sosiaalisempia ja älykkäämpiä. Suurperheissä kasvaa roskasakkia.

kuitenkin on lapsi.Mulla ei,mikä on surullista.



t.lapsettomuushoitoihin menevä

gh

Jäin itse tahtomattani yksilapsiseksi, ja vaikka olen suunnattoman kiitollinen siitä, että meillä tuo yksi ihanuus suotiin, olen itkenyt tyhjän sylin tunnetta, itkenyt pakatessani vauvanvaatteita tietäen, ettei niitä kukaan enään käytä, itkenyt katsoessani koulukuvien rivistöä lompakossani miettien, miten nopeasti aika kuluu ja itkenyt lasta halatessani sitä surua, että vaikka rakkautta olisi riittänyt vielä monelle, en siihen tilanteeseen koskaan päässyt. Itkettää nytkin, kun tätä kirjoitan (töissä...).



Olen siis joutunut ihan oikeasti käsittelemään tästä haikeutta ja surua aika paljonkin, mutta samalla myös tiedostan sen, että samaa haikeutta varmaan kokee, vaikka olisi neljäkin lasta - joku heistä vain on se viimeinen, se pikkuinen, jonka ei soisi kasvavan liian nopeasti isoksi, koska paluuta vauva-ajan ja lapsuuden hetkiin ei enää ole.



Tämä ketju keskittyi nyt kummallisen (tai itse asiassa av:lle tyypilliseen tapaan) hyvin mustavalkoisen yksioikoisesti siihen, tuleeko ainoasta lapsesta itsekäs paskiainen. Meillä suurin haaste on kieltämättä ollut se, että on helpompi antaa jakamatonta huomiota yhdelle lapselle kuin usealle. Tämä EI kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsemme olisi päsmäri päällepuhuja, vaan kyllä meillä joutuu odottamaan puheenvuoroa ja kuuntelemaan muita - ja samoja asioita oppii myös päiväkodissa ja koulussakin (eikä ole ollut ongelmia), joiden kanssa hieman jaamme kasvatusvastuuta ryhmässä toimimisen suhteen.



Kaikissa perhemuodoissa on omat haasteensa, ja lisäksi jokainen lapsi on yksilö. Viisas vanhempi tunnistaa lapsessaan ne asiat, joihin tulisi erityisesti kiinnittä huomiota ja ne kehityskohdat, joissa lasta tulisi erityisesti tukea - jollekin tämä voi olla häviämisen vaikeus, toisella rehellisyyden opettelu, kolmannella itsekkyys ja etuilu. Uskon, että luonteenpiirteet ja synnynnäiset ominaisuudet määrittävät näitä asioita paljon enemmän kuin se, montako sisarusta lapsella sattuu olemaan!



Vasta nyt kouluikäisenä lapsemme on alkanut kaipaamaan leikkiseuraa myös iltaisin/ viikonloppuisin, mutta niinpä näyttävät kaipaavan myös suurempien perheiden lapset, joista hän aina löytää itselleen leikkiseuraa (tämä aspekti ongelma siis ehkä vain sellaisille, jotka asuvat syrjäisellä maaseudulla)! Kyllä 10-vuotias mielellään leikkii oman kaverinsa kanssa, eikä 6-vuotiaan pikkusisaruksen - joka toki paremman puutteessa käy seuraksi.



Itselläni on sisaruksia, samoin miehelläni. Nykyään kuitenkin ystävät tuntuvat monella olevan yhtä tärkeitä kuin sukulaiset, ja hyvä niin - ystävät kun voi itse valita! En siis koe suurta surua siitä, ettei lapsellani ole sisaruksia, vaan kyllä haikeuteni on ihan itsekkäistä syistä johtuvaa!

emmekä voi saada enempää.



Neljävuotias tyttäremme saa usein ystäviä yökylään. Samoin tytär kyläilee ystäviensä luona. Päiväkotikaverit, omat ystävät, aikuisystävät, siitä kaikesta muodostuu lapsen sosiaalinen piiri. Vuoroaan voi joutua odottamaan kaupassa, bussipysäkillä, kauppakeskuksien tmv leikkipaikoille jne jne.



Mun mielestä oleellista kasvatuksessa ei ole sisarusten lukumäärä vaan se, miten lapsi kasvatetaan olemaan osa ympäröivää maailmaa, yhteiskuntaa. Niin lasten kuin aikuistenkin kanssa.