Uusin Perhe-lehti: "Opettaja väittää, että kiusaaja ei ymmärrä huumoria"

yrittää opettaa lapsilleen että tietyt tavat käyttäytyä on suotavia ja tietyt vähemmän suotavia. Sitä kutsutaan kasvatukseksi.



Mut siihen normaalisti kuuluis kuulua myös se että on epäsuotavaa alkaa kiusata kaikkia ärsyttäviä tyyppejä.



Ja juttuhan on niin että kaikkia ei koskaan voi miellyttää. Se mikä musta on ärsyttävää käytöstä voi jonkun toisen mielestä olla just hyvä ja päinvastoin. Yksi tykkää ekstroverteistä ja pulppuavista ihmisistä ja toinen viihtyy paremmin hiljaisempien ja ujompien kanssa. Ketään lasta ei millään kasvatuksella voida muokata sellakseksi että kaikki tykkää kaikissa tilanteissa kaikesta mitä lapsi tekee. Se ei voi olla edellytys sille että olisi oikeus olla tulematta kiusatuksi.

musta ei ole mitään syytä päästää kiusaajia kuin koira veräjästä ja sanoa että kiusaaminen ei ollut pahaa, vain siksi että kiusattu osoittautui olevan vahva ihminen jolla on tukea ja resursseja ja selviytyi siitä suhteellisen vaurioitta.

Jotkut asiat on pahoja riippumatta siitä aiheuttaako ne pysyvää vahinkoa.

Miksi sille kiusatulle ei voisi olla tukitoimia ja apua saatavissa? Ei se tarkoita sitä, etteikö kiusaajille tulisi sanktiota ja myös jotain tukitoimia.

Nyt vaan kaikki toimet kohdistetaan siihen kiusaajaan tai "kiusaajaan", eikä tilannetta arvioida tapauskohtaisesti kaikkia tukien.

Kukaan ei edelleenkään ole ehdottanut, että kiusattua pitäisi leimata tai syyllistää, tai hänen pitäisi itsekseensä muuttua erilaiseksi. Itsetuntoa voi kohottaa erilaisilla tukitoimilla ja voimauttavilla harrastuksilla.

musta ei ole mitään syytä päästää kiusaajia kuin koira veräjästä ja sanoa että kiusaaminen ei ollut pahaa, vain siksi että kiusattu osoittautui olevan vahva ihminen jolla on tukea ja resursseja ja selviytyi siitä suhteellisen vaurioitta.

Jotkut asiat on pahoja riippumatta siitä aiheuttaako ne pysyvää vahinkoa.

Miksi sille kiusatulle ei voisi olla tukitoimia ja apua saatavissa? Ei se tarkoita sitä, etteikö kiusaajille tulisi sanktiota ja myös jotain tukitoimia.

Nyt vaan kaikki toimet kohdistetaan siihen kiusaajaan tai "kiusaajaan", eikä tilannetta arvioida tapauskohtaisesti kaikkia tukien.

Kukaan ei edelleenkään ole ehdottanut, että kiusattua pitäisi leimata tai syyllistää, tai hänen pitäisi itsekseensä muuttua erilaiseksi. Itsetuntoa voi kohottaa erilaisilla tukitoimilla ja voimauttavilla harrastuksilla.

tarpeeksi siihen kiusaajaan. Sille usein vaan sanotaan, että kiusaaminen on väärin ja se on siinä. Kiusattu kyllä saa keskusteluapua, mm. psykologilta. Mikä on tietysti hyvä, mutta ei poista kiusaajan ongelmia. Kiusaajaan pitäis panostaa paljon, sillä taattaisiin se, että seuraavaa uhria ei tulisi. Harva lapsi on paha luonnostaan,jostain se kiusaaminen johtuu ja sen poistaminen parantaa kiusaajan elämää ja koko kouluyhteisön elämää.

Lisäksi tiukka kiusaamiseen puuttuminen osoittaa myös uhrille sen, että hän on yhtä arvokas ihminen kuin muutkin, eikä häntä jätetä yksin selviytymään asiasta jostahän ei ehkä selviä yksin. Se jos mikä kohottaa kiusatun itseluottamusta.

Eiköhän ole turhaa kannustaa kiusattua miettimään, miksi häntä kiusataan. Pahasti kiusatut eivät varmaan muuta teekään kuin miettivät epätoivoisesti, miksi minä, mitä teen väärin, miksi minua kiusataan, miksi eivät jätä rauhaan jne. Samoin voivat tehdä heidän vanhempansa jos ovat tietoisia tilanteesta.



Mitään tähdellistä syytä kun ei tarvita, eikä mikään oikeuta kiusaamista. Mitä väliä sillä on, MIKSI kiusataan - tai miten se olisi kiusatun "vika". Olennaista on se, että ketään ei saa kiusata, piste. Lapsia on erilaisia persoonallisuuksia, lapset voivat pukeututa eri tavalla, puhua eri tavalla, olla sairaita jollain tavalla, mitä vain. SILTI, kiusaaminen ei ole hyväksyttyä. On kyllä opettajalta törkeä asenne.

kuin ennenkin, lapset ja nuoret ei muutu, mutta kiusaamiseen puututaan paremmin. Toisaalta lasten moniongemaisuus on lisääntynyt ja häiriköinti lisääntynyt ja opttajien kunnioitus vähentynyt. Tämä tulee kotoa. Ei mun kenkää purista-asenne, jota lapsi pitää koulussa ja lintsaa tunnilta tulee vanhemmilta hyvin usein.

minua kiusattiin alakoulussa. En ollut temperamentiltani tulistuva tai tosikkomainen. Olin läpikiltti. Ajattelin, että tehtäväni maailmassa on tehdä hyviä tekoja, olla hyvä, aina kiltti. Jos minua kiusattiin hymyilin ehkä hämmentyneenä. En osannut puolustautua. Minun on edelleenkin vaikea suuttua. En osannut pitää puoliani siis, koska en osannut tulla vihaiseksi. Keräsin kaiken itseeni. Olin jatkuvasti väsynyt ja omissa maailmoissani. Kotona oli ongelmia ja siksi olin väsynyt,helposti lamaantuva, hämmentyvä ja itkeväkin. En ollut millään muotoa kilpailuhenkinen. olisi ollut täysin untoni vastaista karjaista jotain nasevaa takaisin (enkä kyllä mitään olisi keksinytkään).

Olin siis täydellinen uhri kiusaamiselle- outo ja puolustyskyvytön ja aivan liian kiltti.



Kyllä minua olisi varmaan jonkunlainen itsetuntopreppaus auttanut. Jos joku olisi osannut opettaa pitämään omia puoliani, olemaan itselleni kiltti. Ehkä jonkun aikuisen olisi pitänyt vakuuttavasti selvittää minulle, että olen arvokas ja että on väärin, että minua kiusataan. Minähän ajattelin, että kiusaaminen on oikein,koska kiusaajat ovat oikassa- olen vääränlainen. Siis on ihan oikein puuttua kiusaamisen torjunnassa myös kiusatun ominaisuuksiin.

ei voi yleistää- kiusaaminen on aina ahdistavaa kohteelle



t. huumorintajuinen kiusattu

mutta mä olen kyllä sitä mieltä, että joissain tapauksissa kiusattu itse vetää sen kiusaamisen päälleen olemalla todella ärsyttävä. Ihan oikeasti niitäkin tapauksia on. Ja niille pitäisi vanhempien osata opettaa ne normaalin kanssakäymisen pelisäännöt. Esimerkiksi sellainen itseään täynnä oleva ja parempana pitävä, joka antaa ilmi, että kukaan ei ole hänen arvoisensa tai lähelläkään hänen älykkyyttään, helposti saa muut kiusaamaan kun he eivät jaksa kuunnella sitä samaa, eikä jaksa sitä, että toinen koko ajan seuraa perässä ja selittää niitä omia juttujaan, joista kukaan ei ole kiinnostunut... sellainen, joka ei millään tavalla huomioi muita ihmisiä ollenkaan... Ja ihan normaali ihminen siis kuitenkin.



Joskus pitää miettiä miksi kiusataan ja mitä kiusattu itse voisi tehdä tilanteelle.



Opena kaikenlaista nähnyt.

se on kiusaamista ja siihen tulee opettajan puuttua. Hajusta huomauttaminen ei ole kohteliasta. Vaikka sen tekisi miten hienovaraisesti, se on isku vyön alle. Viisainta olisi pitää siinä kohtaa mölyt mahassaan ja siedättää itseään hajuille.

luulet opettajan pystyvän saamaan vaikkapa viisitoistavuotiaat viettämään vapaa- aikaansa sellaisen tyypin kanssa, joka haisee tai joka ei puhu mitään tai katso silmiin? Enpä usko että onnistuu. Ja vapaa- ajallahan se omituinen otus on yksin, jos hänellä on tällaisia ominaisuuksia, mitä aikuisetkin pitäisivät esteenä ystävyydelle.

niin tilanteeseen pitää ehdottomasti aikuisen puuttua ennen kuin kiusaaminen menee noin pitkälle. Kukaan ihminen ei ole omituinen otus. Kiusaajat voivat ajatella niin, mutta heidän on muutettava asenteitaan.

mutta mä olen kyllä sitä mieltä, että joissain tapauksissa kiusattu itse vetää sen kiusaamisen päälleen olemalla todella ärsyttävä. Ihan oikeasti niitäkin tapauksia on. Ja niille pitäisi vanhempien osata opettaa ne normaalin kanssakäymisen pelisäännöt. Esimerkiksi sellainen itseään täynnä oleva ja parempana pitävä, joka antaa ilmi, että kukaan ei ole hänen arvoisensa tai lähelläkään hänen älykkyyttään, helposti saa muut kiusaamaan kun he eivät jaksa kuunnella sitä samaa, eikä jaksa sitä, että toinen koko ajan seuraa perässä ja selittää niitä omia juttujaan, joista kukaan ei ole kiinnostunut... sellainen, joka ei millään tavalla huomioi muita ihmisiä ollenkaan... Ja ihan normaali ihminen siis kuitenkin. Joskus pitää miettiä miksi kiusataan ja mitä kiusattu itse voisi tehdä tilanteelle. Opena kaikenlaista nähnyt.

Kyllähän me huomaamme, että esim BB:ssä on joka vuosi joku jota syrjitään tai kiusataan. Kuitenkaan tuo kiusattu ei tahallaan ole ollut ärsyttävä vaan on vain ollut oma persoonansa. Ongelma on ollut siinä, että ryhmä on muodostanut nokkimisjärjestyksen ja ryhmän johtaja haluaa jonkun nokittavan, haluaa valtaa ja muita jotka puhuvat pahaa hänen kanssaan jostakusta. Jos joku ihminen tuntuu itsekeskeiseltä, hänelle voi ystävällisesti sanoa esim että leikitään tasapuolisesti, mutta kiusaamiseen tuollainen ei missään nimessä oikeuta.

kun jotkut ei ymmärrä ystävällistä puhetta. Lapsi joka asiassa tuo sanoillaan esille olevansa parempi kuin muut. Hän ei halua tehdä sitä, mitä muut tekee, mutta seuraa koko ajan toisten kannoilla, häiritsee muiden leikkejä puhumalla omia juttujaan ja ystävällinen "me yritetään nyt tehdä tätä, voisitko olla vähän hiljempaa" ei saa aikaan mitään, vaan pälätys jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja joka välissä tuodaan esille omaa paremmuutta. Lapset yrittävät tosissaan olla ystävällisiä ko lapselle vuosikausia, mutta kun mitään parannusta tilanteeseen ei tapahdu (kun hyvänen aika, eihän nyt minun tai minun lapseni tarvitse millään tavalla muuttua, minähän olen niin hyvä kaikessa), niin jossain vaiheessa vaan muiden mitta tulee täyteen ja aletaan huutamaan häivy nyt, omasta epätoivostaan, kun ei vaan jaksa kuunnella. Sitten aletaan yhdessä keksiä keinoja, jäyniä, jolla toinen saadaan pysymään poissa leikkejä häiritsemästä. Ja sehän toki on kiusaamista. Heikkohermoisempi lyö, kun toinen tulee ihan naama kiinni selittämään niitä omia juttujaan, vaikka toinen pyytää ja pyytää, että lopeta, mä en halua nyt kuunnella.



Ei varmasti ole tahallaan ärsyttävä, mutta käytös on ärsyttävää ja vanhemmat ei opeta, että voisit saada jopa ystäviä käyttäytymällä toisella tavalla.



Tämä siis vain yksi esimerkki.

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/koulusurmat-lauri-on-mahdolline…

lause, pitääkö kaikkea sietää. Että kiusattu olisi jotenkin niin kamala että ei voi olla kiusaamatta. Ihän järkyttävä asenne opettajalta. Eihän nuo mitään helppoja tilanteita ole selvitellä mutta kuuluu nykyäään opettajan velvollisuuksiin saada lapset toimimaan keskenään ja kyllä lähtökohta on aina että kiusaaminen on väärin.



Itse nykyään open koulutus takana ja aikoinaan kiusattiin koko kouluaika. Alkoi tokalla kun sain luokan ekana rillit. Olen monesti miettinyt syyät mutta muuta en keksi. Lukioon asti oli yhtä helvettiä ja kaikki tuo vaikuttaa elämään vielä tänäkin päivänä kykenemättömyytenä luottaa ihmisiin ja solmia ihmissuhteita. eli ei mitää kevyttä peliä ihmisten terveydellä ja tulevaisuudella.



Ääritapauksena todalla nuo koulusurmat!

Oikeasti on olemassa lapsia ja aikuisia, jotka loukkaantuvat joka asiasta. Loukkaantuvat siitä, että heitä huomioidaan, loukkaantuvat siitä, että heitä ei huomioida. Ottavat kaiken itseensä, eivätkä ymmärrä normaalia small talkia.



Vähitellen tällaisten seuraa aletaan välttää, koska tahattomista ja hyväntahtoisistakin kommunikaatioyrityksistä seuraa vain kiusaamiskeskusteluja jne.



Ja kyllä, minua itseäni on kiusattu myös. Joten tiedän, mistä puhun. Osa menee juurikan tuohon samaan kastiin, eli suhtauduin itseeni liian vakavasti. Meillä oli kotona sellainen meininki, ja esim. äitini ei vieläkään osaa nauraa itselleen. Jos jouduin ala-asteella johonkin hassuun tilanteeseen, tein jotain väärin tai vastasin väärin kysymykseen - aloin itkemään. Jos joku asialle naurahti (ihan aiheellisesti vaikka) tai kommentoi asiaa, tulkitsin tämän heti kiusaamisena.



Onneksi olen myöhemmin oppinut löysäämään pipoa. Nimittäin omille virheilleen nauraminen on helpottavaa. Työyhteisössäkin tosikot ovat melko rasittavia, ja heille naureskellaan kuitenkin, vaikka sitten selän takana. Jos asianomainen suhtautuisi itseensä ja virheisiinsä hieman kevyemmin, olisi kaikilla helpompaa. Esimerkiksi tällaisen tosikon dokumenttia on mahdoton oikolukea ja lähettää korjaukset, koska esimerkiksi kirjoitusvirheestä huomauttaminen koetaan kiusaamisena...

jokaisen lapsen tulee olla hyväksytty sellaisena kuin on. Saa olla myös huumorintajuton ;-)

t. psyk.sh

Oikeasti on olemassa lapsia ja aikuisia, jotka loukkaantuvat joka asiasta. Loukkaantuvat siitä, että heitä huomioidaan, loukkaantuvat siitä, että heitä ei huomioida. Ottavat kaiken itseensä, eivätkä ymmärrä normaalia small talkia.

Vähitellen tällaisten seuraa aletaan välttää, koska tahattomista ja hyväntahtoisistakin kommunikaatioyrityksistä seuraa vain kiusaamiskeskusteluja jne.

Ja kyllä, minua itseäni on kiusattu myös. Joten tiedän, mistä puhun. Osa menee juurikan tuohon samaan kastiin, eli suhtauduin itseeni liian vakavasti. Meillä oli kotona sellainen meininki, ja esim. äitini ei vieläkään osaa nauraa itselleen. Jos jouduin ala-asteella johonkin hassuun tilanteeseen, tein jotain väärin tai vastasin väärin kysymykseen - aloin itkemään. Jos joku asialle naurahti (ihan aiheellisesti vaikka) tai kommentoi asiaa, tulkitsin tämän heti kiusaamisena.

Onneksi olen myöhemmin oppinut löysäämään pipoa. Nimittäin omille virheilleen nauraminen on helpottavaa. Työyhteisössäkin tosikot ovat melko rasittavia, ja heille naureskellaan kuitenkin, vaikka sitten selän takana. Jos asianomainen suhtautuisi itseensä ja virheisiinsä hieman kevyemmin, olisi kaikilla helpompaa. Esimerkiksi tällaisen tosikon dokumenttia on mahdoton oikolukea ja lähettää korjaukset, koska esimerkiksi kirjoitusvirheestä huomauttaminen koetaan kiusaamisena...

myös tuollaisella loukkaantujalla.

minulle ja kaverilleni tapahtui noin yläasteella. Olimme molemmat samalla luokalla, toista kiusattiin ulkonäön vuoksi, toista arkuuden. Keräsimme pitkään rohkeutta ja menimme lopulta eräänä päivänä yhdessä luokanvalvojalle kertomaan, että meitä kiusataan.

Arvaas, mikä oli opettajan reaktio? No tämä: "Mitä te minulle tulette tuollaista kertomaan? Mitä minä sillä tiedolla teen? Menkää ja puolustakaa itseänne!".

Siinä meni minun luottamukseni sen sileän tien koko opettajaa kohtaan, enkä enää ikinä tehnyt sitä virhettä, että olisin "valittanut" hänelle yhtään mistään. Pidin vain kaiken sisälläni seuraavat puolitoista vuotta, kunnes peruskoulu vihdoin viimein loppui (ja elämäni alkoi).

T. Sama

jos ei itse ole koskaan joutunut kiusaamisen uhriksi, ei todellakaan voi sanoa tietävänsä asiasta mitään uhrin kannalta - etenkään julkisesti. Käsittämätöntä, että opettaja valitsee selkeästi "oman puolen", joka on selkeästi toista osapuolta vastaan. Minulle se kertoo lähinnä kyseisen opettajan kyvyttömyydestä olla ammattinsa puolesta neutraali ja puolueeton oppilaiden välisissä kriisitilanteissa, enkä luottaisi sellaiseen opettajaan (hänen) oppilaana tai oppilaan vanhempana edes viiden mummonpennin vertaa.

jos lapsi kerää kaiken rohkeutensa ja kertoo että kaverit ilkkuvat hammasraudoista tai silmälaseista ja jos semmoisessa tilanteessa vain kehotettaisiin olemaan huumorintajuinen tai miettimään miten voisi olla vähemmän ärsyttävän näköinen tms. En mä nyt väitä että tuossa mielipidekirjoituksessa tuollaista väitettiin, mutta karrikoituna näinkin voisi tapahtua.

Kiusatun pitäisi vaan jaksaa puolustautua vaikka se kuinka ahdistaisi ja pelottaisi. Jokainen osaa kyllä sanoa ilkeästi, kiustausta se vaan voi tutntua pahalle eikä hän mielellään sitä tee. Mutta minusta pitää puolustautua, sen olen sanonut omille lapsillenikin.

Koska aina tulee vastaan joku, jota vastaan joudut puolustautumaan, eikä ole ketään joka auttaisi sinua jos et itse itseäsi auta.

Oikeasti on olemassa lapsia ja aikuisia, jotka loukkaantuvat joka asiasta. Loukkaantuvat siitä, että heitä huomioidaan, loukkaantuvat siitä, että heitä ei huomioida. Ottavat kaiken itseensä, eivätkä ymmärrä normaalia small talkia.

Vähitellen tällaisten seuraa aletaan välttää, koska tahattomista ja hyväntahtoisistakin kommunikaatioyrityksistä seuraa vain kiusaamiskeskusteluja jne.

Ja kyllä, minua itseäni on kiusattu myös. Joten tiedän, mistä puhun. Osa menee juurikan tuohon samaan kastiin, eli suhtauduin itseeni liian vakavasti. Meillä oli kotona sellainen meininki, ja esim. äitini ei vieläkään osaa nauraa itselleen. Jos jouduin ala-asteella johonkin hassuun tilanteeseen, tein jotain väärin tai vastasin väärin kysymykseen - aloin itkemään. Jos joku asialle naurahti (ihan aiheellisesti vaikka) tai kommentoi asiaa, tulkitsin tämän heti kiusaamisena.

Onneksi olen myöhemmin oppinut löysäämään pipoa. Nimittäin omille virheilleen nauraminen on helpottavaa. Työyhteisössäkin tosikot ovat melko rasittavia, ja heille naureskellaan kuitenkin, vaikka sitten selän takana. Jos asianomainen suhtautuisi itseensä ja virheisiinsä hieman kevyemmin, olisi kaikilla helpompaa. Esimerkiksi tällaisen tosikon dokumenttia on mahdoton oikolukea ja lähettää korjaukset, koska esimerkiksi kirjoitusvirheestä huomauttaminen koetaan kiusaamisena...

Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on

myös tuollaisella loukkaantujalla.

Jos tuon oikeuden takia ko. ihmisen kanssa ei pysty tekemään töitä yhdessä, niin kenen vika? "Kiusaajan" vai sen, jolla on oikeus olla liian herkkänahkainen?

Jos koulussa tällaisen kanssa ei haluta tehdä pari- tai ryhmätöitä, niin mikä avuksi? Pitääkö muiden oikeuksia polkea, jotta joku saa olla "oma itsensä"?

Ei olisi todellakaan haittaa, jos tällaisille herkkänahkaisillekin opetettaisiin sosiaalisia taitoja ja vuorovaikutusta. Monet terapiamuodotkin tukevat tätä.

Itselleni apu on improvisaatiosta, joka oli aluksi ihan kamalaa. Mokaaminen oli hyvä juttu, mutta en aluksi kestänyt heittäytyä mukaan lähtemistä ja itselleni nauramista. Mutta alun jälkeen homma alkoi sujumaan. Minullakin ongelmana oli se, että EN HALUNNUT olla tuollainen herkkis ja itkupilli, mutta otin vain kaiken itseeni.

Oikeasti on olemassa lapsia ja aikuisia, jotka loukkaantuvat joka asiasta. Loukkaantuvat siitä, että heitä huomioidaan, loukkaantuvat siitä, että heitä ei huomioida. Ottavat kaiken itseensä, eivätkä ymmärrä normaalia small talkia.

Vähitellen tällaisten seuraa aletaan välttää, koska tahattomista ja hyväntahtoisistakin kommunikaatioyrityksistä seuraa vain kiusaamiskeskusteluja jne.

Ja kyllä, minua itseäni on kiusattu myös. Joten tiedän, mistä puhun. Osa menee juurikan tuohon samaan kastiin, eli suhtauduin itseeni liian vakavasti. Meillä oli kotona sellainen meininki, ja esim. äitini ei vieläkään osaa nauraa itselleen. Jos jouduin ala-asteella johonkin hassuun tilanteeseen, tein jotain väärin tai vastasin väärin kysymykseen - aloin itkemään. Jos joku asialle naurahti (ihan aiheellisesti vaikka) tai kommentoi asiaa, tulkitsin tämän heti kiusaamisena.

Onneksi olen myöhemmin oppinut löysäämään pipoa. Nimittäin omille virheilleen nauraminen on helpottavaa. Työyhteisössäkin tosikot ovat melko rasittavia, ja heille naureskellaan kuitenkin, vaikka sitten selän takana. Jos asianomainen suhtautuisi itseensä ja virheisiinsä hieman kevyemmin, olisi kaikilla helpompaa. Esimerkiksi tällaisen tosikon dokumenttia on mahdoton oikolukea ja lähettää korjaukset, koska esimerkiksi kirjoitusvirheestä huomauttaminen koetaan kiusaamisena...

Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on

myös tuollaisella loukkaantujalla.

Jos tuon oikeuden takia ko. ihmisen kanssa ei pysty tekemään töitä yhdessä, niin kenen vika? "Kiusaajan" vai sen, jolla on oikeus olla liian herkkänahkainen?

Jos koulussa tällaisen kanssa ei haluta tehdä pari- tai ryhmätöitä, niin mikä avuksi? Pitääkö muiden oikeuksia polkea, jotta joku saa olla "oma itsensä"?

Ei olisi todellakaan haittaa, jos tällaisille herkkänahkaisillekin opetettaisiin sosiaalisia taitoja ja vuorovaikutusta. Monet terapiamuodotkin tukevat tätä.

Itselleni apu on improvisaatiosta, joka oli aluksi ihan kamalaa. Mokaaminen oli hyvä juttu, mutta en aluksi kestänyt heittäytyä mukaan lähtemistä ja itselleni nauramista. Mutta alun jälkeen homma alkoi sujumaan. Minullakin ongelmana oli se, että EN HALUNNUT olla tuollainen herkkis ja itkupilli, mutta otin vain kaiken itseeni.

Jokainen saa olla sellainen kun on mutta jokaisella on myös velvollisuus ottaa muut huomioon. Tämähän ei tietenkään toteudu aina niin minusta se jolla on suurempi joustokyky joustaa enemmän vaikka se ei tasapuolista olisikaan. Kyky joustoon ja hyvään ei pitäisi ainakaan olla negatiivinen asia.

ja tuollaisen ihmisen pitäisi muuttaa luonnettaan, niinkö? Ei minun mielestäni. Jokaisessa yhteisössä, niin työpaikoilla kuin koululuokissakin, on aina se puhelias tyyppi. Häntäkin voi opetella sietämään. Ei hänelle tarvitse sanoa että "häivy" tai keksiä kepposia jotta hänet saadaan pois leikeistä. Sen sijaan voi muuttaa omaa asennettaan. Voi yrittää hakea hänestä ja hänen puheliaisuudestaan myönteisiä puolia. Häntä voi ja tulee rakastaa sellaisena kuin hän on. Me olemme kaikki erilaisia ja täydennämme toisiamme. Jos joku ihminen ärsyttää minua, minun tulee ennen kaikkea mennä itseeni ja miettiä, miten minä voin muuttaa omaa asennettani häntä kohtaan. Jos minä annan itselleni luvan ärsyyntyä jonkun ihmisen käytöksestä, se ei oikeuta olemaan epäkohtelias muille.