Kaksplussan juttu lastensuojelun ongelmaperheestä

jos se tuntuu, että niitä voimavaroja ei riitä edes lastenhoitoon..

kylläpä taas on niin tuomitsevia viestejä, että huh huh. Täällä palstoilla näitä besser-wissereitä riittää. Aika surullinen maailmankuva vaan monella teistä, kun ajattelette, että ihminen ei ole kykenevä positiiviseen muutokseen, vaan että jos asiat on aiemmin mennyt pieleen päihteiden, mt.ongelmien jne takia, niin tulevaisuudessakaan ei voi olla teidän mukaan mitään hyvää odotettavissa.

Minä luin jutun ja iloitsin siitä, että nämä vanhemmat ovat saaneet uudelleen elämän syrjästä kiinni...menneisyyttä ei kukaan voi muuttaa, mutta tulevaisuus on edessä ja siihen voi jokainen omilla toimillaan ja valinnoillaan vaikuttaa. Täydellisyyteen meistä ei kukaan pysty ja on hyvä tiedostaa omat rajansa ja voimvaransa ja vain ja ainoastaan kyseiset vanhemmat tietävät mihin heillä on resursseja ja voimia tällä hetkellä.

tsemppiä ja voimia teidän perheelle!!

Tiedän vankilassaolosta, tiedän mielenterveysongelmista, tiedän varattomuudesta ja kyllä, näistä kaikista huolimatta lapsella voi olla todella hyvä lapsuus. Ihmiset VOI järkiintyä, "kunnon" ihmiset masentua ja rikkoa lakia ja palata takaisin oikeille raiteille ja kaikki meneekin hyvin. Mutta olen myös nähnyt tusinassa 13 APn kaltaista, tarinani surullinen kääntöpuoli. Artikkelin perhe tässä aloittelee tarinaansa, joka alkaa kaaoksesta ja loppuu katastrooffiin. Ikävä sanoa, mutta niin stereotyyppisen kuvan artikkelin vanhemmat ovat itsestään antaneet.

voisi antaa adoptoitavaksi. Saisi sekin lapsi säällisen elämän eikä ikuista vanhempien ja sijaisperheenb/lastenkodin välillä pomppimista.



Uusiokuvion äidille haluaisin sanoa, että rauhoita tahtia ja unohda kaikki keskustelupalstat. Tämä rääpiminen ei ole sun kotona asuville lapsille hyväksi, koska näiden kommenttien lukeminen heikentää sun psyykkistä jaksamista ja kuormittaa päätä. Se on sun pikkusiltas pois. Huolehdi itsestäsi, lapsista ja mieti tarkkaan, onko niiden isompienkaan paikka oikeasti luonasi vai olisiko heille aikuisten oikeasti parempi olla vakaammissa maisemissa vielä. Ainakin sinne asti, että vauva on vuoden.



Mä olen yh, sairastan epätyypillistä kakssuuntasta sekä rajatilaa. Lapsia on neljä ja vaikka itselläni ei ole päihde tai elämänhallintaongelmia niin vauvan syntymä näkyi meidän perheessä. Kolmen isomman lapseni isä hylkäsi lapsensa ja vauvan tulo on selkeästi aiheuttanut reaktioita vanhemmissa lapsissa. On mustasukkaisuutta ym. Lisäksi vanhin lapsistani on teini-iän kynnyksellä (11v tyttö) ja sen kyllä huomaa. Mitään kapinointia tai ovienpaiskontaa ei onneksi vielä ole, mutta selkeästi kaverisuhteet on menny hankalammaksi. Voisinkin tällä kokemuksella olla sitä mieltä, että oikeasti enemmän paneutumista näiden isompien kanssa oleminen vaati. Pieni lapsi, pienet murheet. Iso lapsi, isot murheet. Ja rajallisempi kyky auttaa ja toimia.



Voimia elämään, koettakaa pitää perhetilanne kaikkien lastenne osalta rauhallisena ja vakaana.

rintaa kourasee...

Mä olen vakaasti sitä mieltä tämän ketjun luettuani, että tuo yksi lapsi ehkä on näistä se lottovoittaja!

tarina tässä ketjussa!



Meillä on kaksi lasta ja olemme lastensuojelun asiakkaita. Mulle puhkesi vakava masennus ja todettiin persoonallisuushäiriö sairaalassa. Plus traumaperäinen stressireaktio ja dissosiaatiohäriö. Olin opiskellut paljon ja käynyt töissäkin. Lapset olivat päiväkodissa elettiin normaalia arkea. Rahaa ei ollut, mutta oltiin onnellisia.



Lapsuuden kamaluuksien ja muutamien vakavien ongelmien takia sairaustuin ja jouduin M1-lähetteellä hoitoon. Olin muutamaa kuukautta aikaisemmin tehnyt abortin: käytettiin kumia (en voi syödä pillereitä ja kierukoita en voi käyttää... olin alle 30 ja en saanut sterilisaatiota..) Raskaus oli täysi järkytys ja oli pakko tehdä abortti, koska mulla oli masennusta ja olin aivan hukassa.



Oltiin miehen kanssa molemmat kaukana töissä, pätkätöissä vieläpä. Lapset olivat yli kymmenen tuntia hoidossa päiväkodissa ja oltiin aivan loppu!



Olin aiemmin (ennen aborttia) jo yrittänyt itsaria ja siksi jouduttiin lastensuojelun asiakkaisi. Myöhemmin myös köyhyyden takia.



Mutta ei helvetti tulis mieleenkään tehdä enää uusia lapsia tähän perheeseen! Me ollaan jotainkuin lastensuojelun, ulkopuolisen avun ja terapian avulla selvitty kiikun kaakun. Nuo kaksi ovat tärkeintä elämässä ja koetan heille taata jotakuinkin hyvän elämän.



Minut on hylätty lapsena ja en tajua noita pipipäitä, jotka tehtailevat lapsia, vaikka eivät entisistäkään jaksa huolta pitää!

Mt-potilas, joka ei ilmeisestikään ole toipunut, näistä jutuista päätellen, ja ainakin tämä keskustelu saa mielen järkkymään. Tämä ketju linkitettynä siirtää todennäköisesti tyttöjen saamista äidille.

Mutta minäkin ajattelen että olisi ehkä viisainta ollut elää ensin kahden parisuhteessa ja yrittää saada isommat lapset kotiin ennen kun aletaan suunnittelemaan ja tekemään yhteisiä lapsia. Koska nämä olemassa olevat lapset olisi tietenkin pitänyt ottaa huomioon!



Minulle tuli tästä ketjusta sellainen olo että toivon teille kaikkea hyvää ja jaksamista mutta voisi olla ehkä hyvä ajatus antaa ajan hiukan kulua ja kasvattaa pienet lapset isommaksi ennen kun alatte ottamaan isompia lapsia kotiin ettei arki ala kuormittaa liikaa. Teidän pienillä on niin pieni ikäero että minäkään en jaksaisi hoitaa kahta niin pientä vaikka olenkin täysin terve tällä hetkellä. Meidän kolmella lapsella on kaikilla 3v ikäeroa juurikin oman jaksamiseni vuoksi. Ei kannata haalia enempää kuin jaksaa.

miten tämä "äiti" ja "isä" käyvät kommentoimassa. Jotenkin tuntuu, että heille on tullut ihan puun takaa se, että heidän elämässään tai valinnoissaan voisi olla jotain kritisoitavaa. Tämä osoittaa mielestäni juuri sen, että he eivät oikeasti ole (varsinkaan äiti) kohdannut omaa osuuttaan tämän hetkiseen tilanteeseen. Omalle sairastumiselleen ei kukaan voi mitään mutta kysymys ei nyt olekaan siitä - vaan siitä kuinka vastuullisesti vanhempi toimii voidessaan paremmin/parannuttuaan. Vastuullista olisi ollut malttaa olla hankkimatta lisää lapsia, jolloin kaikki kolme muualle sijoitettua lasta voisivat nyt olla vanhempiensa hoidettavana. Ja lisää lapsia voi tehdä sitten, jos näyttää että voimavarat siihen riittävät. Tässä tapauksessa tilanteen hoitaminen on aloitettu ns. "väärästä päästä" ja vanhemmat ovat tavallaan entistä huonommassa jamassa, kun kaikkia lapsia ei kyetä ottamaan vastuulleen. Eli ainakaan tässä asiassa aikaisemmasta ei ole opittu (= älä hanki heti lasta uuteen parisuhteeseen ennen kuin tiedät onko suhteella tulevaisuutta). Lapsi ei myöskään ole mikään laastari, joka pitää ihmiset yhdessä ja saa elämän ehyeksi.



Minä näkisin, että olisi parasta, jos tilanne säilyisi ennallaan jonkin aikaa - isompiakaan lapsia ei pidä palauttaa ennen kuin vanhempien jaksaminen on varmaa. Ja jos tietää ettei pysty tod.näk. koskaan lapselleen (2,5v poika) tarjoamaan kotia ja kuitenkin välittää lapsestaan, niin suosittelen tekemään lapsen kannalta parhaan ratkaisun eli pyrkiä saamaan lapsi joko pysyvästi sijaisperheeseen tai suostua adoptioon. Lapsen kannalta pahinta on riepotella häntä paikasta toiseen...



En huomannut, että kukaan tässä ketjussa olisi väittänyt itse olevansa superäiti/-vanhempi vaan suurin osa on vain peräänkuuluttanut vanhemman vastuuta lapsista ja omista valinnoistaan. Okei; myönnetään että osa kommenteista on aika tylyjä (oikeaan av tyyliin) mutta jutun vanhemmat ovat itse halunneet kertoa elämästään.

Välillä vähän rumastikin, mutta sisimmässäni kuitenkin tsemppaan ja "taputtelen päähän". Uskon että ihmiset voivat muuttua ja että tässä ko. perheessä on nyt asiat hyvin. Uskon että te olette onnellisia nyt, kun elämä tuntuu asettuvan aloilleen ja ehkä tuntuu että voi taas uskoa tulevaisuuteen synkästä menneisyydestä huolimatta. Teillä on varmasti moni asia hyvin, ja se onni teille suotakoon. Hienoa myös, että suomalainen sosiaalihuolto näköjään (kuitenkin) toimii.



Mutta se mistä tässä ketjussa moni on kirjoittanut, ei ole niinkään se että pitääkö haluta kaikkia lapsia yhtäaikaa kotiin vai ei ja missä sen 2,5-vuotiaan kuuluisikaan olla, vaan se että miten te tähän nykyiseen perhetilanteeseen jouduitte ja miten se teidän silmiin vaikuttaa niin ruusuiselta? Mikä tahansa teidän vastoinkäymisistänne, mielenterveysongelmista päihteisiin, eroon ja erossa äidille jääneeseen lapseen/lapsiin, vankilatuomioon, huostaanotettuihin lapsiin jne. olisi jo yksinään niin iso asia että siitä selviäminen ja tervehtyminen vie pitkäksi aikaa koko perheen voimavarat ja määrittää koko perheen tulevaisuuden. Tietysti on hienoa, että olette sen voiman ja luottamuksen tulevaisuuteen löytäneet perheestänne jonkin ulkoisen sijaan, ilmeisesti uskosta myös.



Mutta suurin osa kommentoijista pitää kuitenkin vääränä ja käsittämättömänäkin valintana sitä, että kun teillä yhteensä oli jo kolme lasta joista ainakin kaksi huostaanotettuina, että hankitte oman asemanne tietäen (tuore parisuhde, uusi elämä ilmeisesti molemmilla edessä) kaksi lasta pienellä ikäerolla ja muutaman koiran siihen päälle. Useimpien mielestä ei noin epävakaassa tilanteessa saisi aikuinen itsekkäästi ajatella, että minä perustan uuden perheen ja olen onnellinen, ydinperheemme on tässä ja nyt. Vaan pitäisi ottaa rauhallisesti ja lähteä ensisijaisesti rakentamaan omaa elämää niin, että siihen lähitulevaisuudessa kuuluu ne huostaanotetut lapset, ja että heidän parantumiselle ja oman itsensä parantumiselle varataan kaikki mahdolliset resurssit. Tällaisia "rauhallisia" asioita olisi vaikka oman, tulevalle perheelle sopivan asunnon hankkiminen, opinnot tai työpaikka, rahan säästäminen, terapia ja oman itsensä jatkuva tervehdyttäminen, parisuhteen vakauttaminen pikkuhiljaa, oman päivärytmin rakentaminen sellaiseksi että lapsille on hyvä tulla kotiin... Kaikki sellaiset asiat jotka luovat vakautta, jotka auttavat varmistaamaan että entiset vaikeudet eivät palaa, ja jotka antavat työkaluja selvitä tulevista haasteista.



Nyt useista kommentoijista tuntuu, että tuon vakauttamisen ja tervehtymisen sijaan te olette hätiköineet ja valinneet nopeita lyhyellä tähtäimellä hyvältä tuntuvia ratkaisuja. Uuden perheen perustaminen, raskaus ja yhteinen lapsi ja koirien hankkiminen on varmasti ihania asioita, tiedän kun olen itsekin pienen lapsen äiti ja kahden koiran emäntä, mutta paitsi että jokainen noista antaa paljon, ne myös kuluttaa ja lisää taakkaa. Lukijoille tulee sellainen käsitys, että etsitte jotain "quick fixiä" ja ajattelette että yhteisen perheen perustaminen korjaa kaikki ongelmat. Moni meistä ajattelee että te vain kasaatte itsellenne lisää sellaisia ihan varmoja haasteita, joista monikaan ei selviä. Jokainen noista ihanista jutuista on myös riski, raskaus ja synnytys on terveysriski, vauvalla voi olla sairaus tai joku vamma, koira voi olla sairas jne... Ihan varmaa on myös, vaikka kaikki menisi kuin elokuvissa, että uusi vauva vie aikaa, resursseja, tilaa, voimia 18 vuotta, toinen vauva pienellä ikäerolla monin verroin, jokainen uusi koira vaatii oman osansa ajasta ja voimavaroista... Ja jos elämässä on ollut paljon vastoinkäymisiä ihan hetki sitten, niin tuollaiset riskit on liian suuria ja jo ns. tavallinen vastoinkäyminen, kuten koliikkivauva, voi kaataa koko systeemin, ihan hyväosaisillakin ihmisillä voi käydä niin, että esimerkiksi lapsen sairaus on liian kova paikka tai vauvaperheessä väsymys voi ajaa vanhemmat epätoivoisiin tekoihin. Te olette vasta vähän aikaa olleet yhdessä ja ilmeisesti vasta vähän aikaa "kuivilla", vauhtisokeus iskee vähemmästäkin. Elämä voisi olla helpompaa jos ei koko ajan epätoivoisesti tasapainoilisi alta pyörivän pallon päällä, vaan olisi tasaista suvantovaihetta, josta lähteä vakaalle pohjalle rakentamaan tulevaisuutta.



Minä haluan tässä sanoa, että en tuomitse enkä todellakaan toivo pahaa teidän perheellenne, ja ymmärrän sen halun saada oma ydinperhe kasaan ja näyttää maailmalle ja itsellekin että me pystymmy. Ja tiedän että ainoa tie mikä teillä tästä eteen päin on, on rakastaa ja hoitaa itseänne ja nykyistä perhettänne, ja miettiä kunkin huostassa olevan lapsen osalta erikseen miten saada heidät perheeseenne mukaan. Voihan olla että se 2,5-vuotiaan saaminen teille ei ole mikään helppo juttu, ei välttämättä onnistu lainkaan. Mutta se mitä toivoisin lastenne vuoksi, ja mikä ei ole lukijoille välittynyt kommenteistanne, on että älkää ehdoin tahdoin ladatko itsellenne liikaa haasteita esimerkiksi hankkimalla uusi toivottu lapsi. Aikuisena oleminen on sitä, että osaa siirtää omat haaveensa tarvittaessa syrjään ja antaa itsensä niiden käytettäväksi, jotka jo vastuullaan ovat. Eli tässä tapauksessa ne olemassa olevat lapset ja heidän turvattu tulevaisuutensa ovat tärkeimpiä.

tarina tässä ketjussa!

Meillä on kaksi lasta ja olemme lastensuojelun asiakkaita. Mulle puhkesi vakava masennus ja todettiin persoonallisuushäiriö sairaalassa. Plus traumaperäinen stressireaktio ja dissosiaatiohäriö. Olin opiskellut paljon ja käynyt töissäkin. Lapset olivat päiväkodissa elettiin normaalia arkea. Rahaa ei ollut, mutta oltiin onnellisia.

Lainasin viestin alun, kun tässä ketjussa numerot vaihtuu niin nopeasti, että numerolla ei voi merkitä, kehen viittaa.

Hienoa, että tuon ylläolevan tekstin kirjoittaja on saanut elämänsä raiteilleen, vaikka se on vaikeaa ollutkin. On ihailtavaa, että olette pystyneet tekemään vaikeitakin päätöksiä, jos ne ovat olleet perheellenne parhaaksi. Kaikkea hyvää teidän perheelle!

Kukaan täällä ei yritä ehdottaa, että ottakaa se 2,5-vuotias kotiinne ja antakaa nuorin vauvanne pois, sehän olisi ihan järjetöntä. Mutta se perustelu, että olisi sitten liian monta lasta liian pienellä ikäerolla on kestämätön.



Se huostaanotettu lapsi on vanhempi kuin teidän yhteiset lapsenne yhteensä. Jos sanoisitte täällä, että okei, tilanne oli se että tämän 2,5-vuotiaan osalta isä ei uskonut ikinä lapsen huoltajuutta saavansa, ja ensimmäinen yhteinen lapsenne sai alkunsa vahingossa (olkoonkin että hän oli toivottu, totta kai voi olla sekä että) ja vielä tuota nuorimmaistakin "hankkiessanne" olitte siinä käsityksessä, että ette tule ikinä tätä 2,5-vuotiasta saamaan teille, joten teitte mikä siinä tilanteessa tuntui oikeimmalta ratkaisulta, niin monikin varmasti ymmärtäisi. Mutta nyt on tullut sellainen kuva ehkä tahattomasti, että ette välitä tästä 2,5-vuotiaasta, vaan olette vain halunneet äkkiä paljon lisää lapsia jotta saatte suojaksenne teidän ihanan ydinperheenne. Lasten ikäero on yksi niistä harvoista asioista, johon vanhempana voi melkeinpä täysin vaikuttaa, joten älkää sanoko että tilanne on mahdoton koska on kolme lasta liian pienillä ikäeroilla. Ikäero on myös sellainen asia, jota ei voi missään vaiheessa muuttaa. Fiksu aikuinen olisi jättänyt tälle nyt 2,5-vuotiaalle lapselle alusta alkaen perheeseen tilan, siitä huolimatta että näyttäisi siltä ettei sille tilalle ihan heti tule käyttöä. Tilanteet muuttuu ja aikuisen pitäisi ottaa omat lapsensa aina huomioon ja rakentaa elämänsä niin, että omilla lapsilla on niissä niin suuri sija kuin he tarvitsevat. Se voi tarkoittaa että joutuu olemaan "varalla", "varmuuden vuoksi" jättää tekemättä nuorempia sisaruksia, mutta sekin on paljon parempi vaihtoehto kuin että se viaton lapsi joutuu olemaan "varasijalla" vanhempiensa uudessa elämässä.



Mutta niin, teillä on nyt kolme lasta pienellä ikäerolla ja kaksi vanhempaa, ja voi olla että perheen äidin tyttäret ovat nopeammin kotiin tuotavissa. Teidän on pakko nyt vain katsoa eteenpäin, mutta se mitä minä ja varmasti moni muu toivoo, on että älkää olko liian luottavaisia ja yliarvioiko voimianne, ja sitä myöten kasatko liikaa haasteita. Tässä on kuitenkin pelissä niin monen lapsen elämä, ettei ole varaa virhearviointeihin. Se tarkoittaa sitä, että voi joutua sanomaan ei jollekin omalle halulle, ja toteamaan että ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä se onnistuu.



T: 45/195

En ymmmärrä mihin tämä isän yksi lapsi Veeti oikein katosi?



Elämänhallinnan on oltava aika pahasti kateissa että voi vuosikausia luulla olevansa isä lapselle, jota ei ole olemassakaan.



Miten se sitten yhtäkkiä selvisi, ettei tällaista lasta ole? Mistä perhe yhtäkkiä sai päähänsä lähteä lasta etsimään jos lehtijutussa isä oli vielä sitä mieltä että ei kiinnostakaan, ottakoon itse aikuisena yhteyttä jos haluaa.



Lukiko joku sossusta tai tuttavapiiristä tän jutun ja kertoi että olette hallusinoineet tän lapsen?



Aivan absurdi tilanne.

saatatte kirjoittaa oikeasti ihmiselle, joka menee tolaltaan haukuista. Kirjoittakaa edes korrektisti!! Ihan tosi, haluatteko aiheuttaa sairaassa ihmisessä oireita??

olen itse rankan menneisyyden omaava äiti myös.olen ollut raittiina 3 vuotta ja nyt saan raittiin aikani toisen lapsen muutaman kuukauden päästä.Meillä on myöskin miehen edellisestä liitosta ollut lapsi hostattu äidiltään ja minun edellisestä liitosta ollut poika asuu isällään ja on meillä joka toinen vloppu ja lomia.ollaan hyvissä väleissä ex mieheni kanssa, joten saadaan asiat sovittua.mieheni lasta nähdään kerran kuussa pitkän välimatkan takia.

Asiat ei ole ihan niin mustavalkoisia kun ne näyttää ja ihmisillä on hassu tapa tuomita paljon asioita joista ei oöe hajua tai ne o pelottavia.

Tottahan se on että moni ulkopuolinen kyseenalaistaa mutta jos luottaa omiin kykyihinsä ja jaksamiseen ja ennen kaikkea on avun piirissä ja valmis ottamaan sitä vastaan niin musta me ns.

erillaiset vanhemmat ollaan ihan varmasti yhtä hyviä kun nää taviksetkin.ja ainakin menneisyyden kanssa kun olen sinut niin tiedän elämän pimeästä puolesta melko paljon ja osaan opettaa lapsilleni avointa mieltä ja suvaitsevaisuutta.

Tsemppiä teille ja kiitos jutustanne:)

olen itse rankan menneisyyden omaava äiti myös.olen ollut raittiina 3 vuotta ja nyt saan raittiin aikani toisen lapsen muutaman kuukauden päästä.Meillä on myöskin miehen edellisestä liitosta ollut lapsi hostattu äidiltään ja minun edellisestä liitosta ollut poika asuu isällään ja on meillä joka toinen vloppu ja lomia.ollaan hyvissä väleissä ex mieheni kanssa, joten saadaan asiat sovittua.mieheni lasta nähdään kerran kuussa pitkän välimatkan takia.

Asiat ei ole ihan niin mustavalkoisia kun ne näyttää ja ihmisillä on hassu tapa tuomita paljon asioita joista ei oöe hajua tai ne o pelottavia.

Tottahan se on että moni ulkopuolinen kyseenalaistaa mutta jos luottaa omiin kykyihinsä ja jaksamiseen ja ennen kaikkea on avun piirissä ja valmis ottamaan sitä vastaan niin musta me ns.

erillaiset vanhemmat ollaan ihan varmasti yhtä hyviä kun nää taviksetkin.ja ainakin menneisyyden kanssa kun olen sinut niin tiedän elämän pimeästä puolesta melko paljon ja osaan opettaa lapsilleni avointa mieltä ja suvaitsevaisuutta.

Tsemppiä teille ja kiitos jutustanne:)

Mites huolenpitoa, vastuunkantoa ja elämänhallintaa?? Aika hiton essentiaalisia ominaisuuksia nekin.

saatatte kirjoittaa oikeasti ihmiselle, joka menee tolaltaan haukuista. Kirjoittakaa edes korrektisti!! Ihan tosi, haluatteko aiheuttaa sairaassa ihmisessä oireita??

Ja miettikää ketkä siinä eniten kärsii - lapset.

onnistuu. Mutta tuskin se nyt ihan pelkkää suvaitsemattomuutta kuitenkaan on että ihmisiä jotka tosiasiassa huolehtivat lapsistaan pidetään pärjäävämpinä kuin erilaisia vanhempia joilta on useampia lapsia huostassa vaikka siksi että viina on mennyt lasten edelle. Oma arvio vanhempana pärjäämisestä ei aina ole ihan realistinen.

monen muun ajatukset täällä ja "nätillä" tavalla.



Nykytilannetta muuten vatvomatta kysyisin, että kun toivutaan vakavista mielen sairauksista ja HALUTAAN toipua niistä, niin onko siihen paras lääke raskaus/imetys/vauva-aikaiset hormonimyrskyt? Ja kaksi kertaa peräkkäin lyhyellä aikavälillä (mikäli käsitin oikein, että kaksi pienintä on äidin biologisia lapsia)? Siis eikö jo tältä kannalta ensin pitäisi stabiloida mieli 'normaalitilaan' = terveeksi ja sitten vasta 'rasittaa' mieltä ja ruumista raskauksilla, jotka käsittääkseni jo itsessään voivat ajaa takaisin masennuskierteeseen. Tää nyt siis ihan mutua...



Ja jälkiviisaus on toki helppoa, myönnän. Mut eikö joku lääkäri ole maininnut kuntoutusvaiheessa, että nyt elämä haltuun?

perheitä sitä löytyykin. No onneksi nyt ovat edes jotenkin saaneet asiansa kuntoon.

Miten tällaisissa tapauksissa yleensä menetellään? Eikö lastenkodissa pienen lapsen pitäminen ole kovin julmaa ja kallistakin?