Mikä anopissa ärsyttää?
Millaisissa tilanteissa menee sukset ristiin anopin kanssa? Mikä anoppisuhteessa mättää?
Keräämme anoppi-juttuamme varten lukijoiden kokemuksia.
Kommentit (178)
luonnollinen seikka anopin, miniän ja tyttären suhteen, mutta ärsyttää se että anopille omien tyttärien lapset ovat etusijalla puheissa, kehuissa, hoitoavussa ja kaikessa muussakin. Poikien lapset eivät ikinä yllä samaan koska ovat sen miniän lapsia.
Anoppi ei kunnioita toiveitani, pyyntöjäni ja määräyksiä koskien lapsen syömistä.
Sokeria ja suolaa on kaikessa ja liikaa.
Johtuen tuosta ongelmasta niin lapsi tapaa mummoaan 1 vko vuodessa ja se on surullista.
anoppi käyttäytyy, kun olisin päässyt hienon ja arvostetun suvun jäseneksi. daa. Ei ole mitään sukua eikä saavutuksia, vain paljon teiniraskauksia ja avioeroja, sukunimikin on ihan hatusta vedetty.
jos jostain ollaan aina samaa mieltä niin hänen äidistään. On aika mahdoton, mutta helppo sietää kun mies on samalla aaltopituudella.
ja ero näytetään myös meidän lapsille. Pahin oli, kun anoppi kielsi meidän alle kouluikäisiä lapsia leikkimästä lelulla mummulassa, koska se oli hankittu samanikäistä serkkua varten. =(
Kahden isomman kohdalla ollaan jo vuosikausia käyty taistelua siitä, että jokaisella (jokaviikkoisella) vierailulla ei ole pakko tarjota yhden päivän aikana jätskiä, kermakakkua ja lettuja saati pitää sitä piparipurkkia auki pöydällä koko ajan ja vielä kehottaa jatkuvasti ottamaan. Taistelusta huolimatta kolmannellekin syötettiin salaa jäätelöä, kun lapsi oli 8 kk...
on aivan ihana ja lempeä ihminen, hyvin harvoin millään tavalla arvostelee toisia tai sanoo mitään pahaa. Tulemme toimeen hyvin.
Mutta anoppini on jo aika vanha, 85v, ja ikänsä asunut maalla pienessä kylässä, ei pahemmin liiku missään. Häpeän myöntää, mutta anopissa ärsyttää ihan puhdas tyhmyys. Tyhmyydellä tarkoitan sitä että hän ei ole kovin "välkky". Ei oikein ymmärrä (ei ole koko 30v aikana ymmärtänyt) minkälaista oikeasti on käydä kodin ulkopuolella töissä, hoitaa lapset ja koti. Hän on koko ikänsä asunut siinä samalla tilalla, jota nyt hoitaa perikunta. Ei todellakaan ole kunnon käsitystä siitä mitä nykymaailmassa tapahtuu.
Ärsyttää se että hänen kanssaan ei ole oikein koskaan pystynyt keskustelemaan mistään muusta kuin säästä ja lapsista sekä sairauksistaan.
Harmittaa, kun lapsille jää miehen puolen isovanhemmat vieraiksi heidän viinan käyttönsä takia.
Olen tehnyt päätöksen, etten vie lapsia sinne. Heidän ei tarvitse nähdä ja kokea sellaista. Anoppi on välillä valitellut, kun emme käy kylässä, kuin todella harvakseltaan. Kerran puoleen vuoteen, vaikka asuvat naapurikaupungissa. Olemme pyytäneet heitä olemaan selvinpäin sen muutaman tunnin, minkä siellä olisimme. Mutta kun ei onnistu, niin ei onnistu...
Onneksi lasten elämässä on kuitenkin omat vanhempani, ettei jää sukupolvien väliset suhteet ihan vieraaksi.
Lapset olisi pitänyt laittaa päiväkotiin viimeistään 9 kk iässä, koska siellä lapset oppivat tavat ja saavat ammattitaitoista hoitoa.
Imettäminen on turhaa ja jopa haitallista lapsen psyykkeelle. Se on lopetettava mielellään 3 kk ikään mentäessä.
Olen hoitanut lapsemme tähän asti kotona. Imetän edelleen nuorimmaistamme. Hän on jo 1,5 vuotias. Lapsemme oppivat ryhmässä toimimista käymällä kerhoissa ja esikoulun ennen kouluikää. Leikkikavereita löytyy myös leikkipuistotuttujeni ja ystävieni lapsista.
Vanhempina tunnemme hyvin lapsemme, mutta helppoahan tämä arjen pyöritys ei aina ole. Olisi mukavaa saada joskus levähdystaukoa, jos anoppi hoitaisi lapsiamme vaikka muutaman tunnin ajan. Epärealistinen toive! Tuki tulee muualta ja anopilta saamme vain paheksuntaa valinnoistamme. Erityisesti pitkästä imetyksestä ja kotihoidosta. Toki hän on iloinen puolestamme, kun saamme joskus apua muualta.
En välittäisi saada kaikkea turhaa ja liiallista, mitä anoppi haluaa lapsillemme ostaa. Hän ostaa, vaikka olemme kieltäneetkin ja vedonneet hänen toimintaansa ihan pätevin syin. Kertoneet, että meille olisi tärkeämpää mummon seura kuin lahjojen tuominen. Olemmekin ottaneet tavaksi kuljettaa hänen kotiinsa kaikkea mikä on meille ylimääräistä ja pyydetty häntä hankkiutumaan niistä itse eroon. Nämä joutavat nyt muille lapsille tai että nämä jäivät meillä kokonaan käyttämättä! Kerroinhan että meillä oli jo jotain ja hän oli silti ostanut. Itse kun en jaksa sillä vauhdilla pyrkiä eroon mm lastenvaatteista ja hoitovälineistä, mitä hän meille ostaa! Rahan tuhlaaminen harmittaa. Leluistakin on ylitarjontaa. Olen miettinyt, että kumpi olisi parempi: Anoppi joka ostaa liikaa vai joka ei osta mitään? Valitsisin jälkimmäisen.
Hän teki itse aikoinaan sen, mitä olisi halunnut minunkin tekevän. Vei lapset aikaisin hoitoon ja ei imettänyt. Osti aikakauteen nähden paljon kaikkea lapsilleen. Oli uraäiti. Vei lapsia hienoille lomamatkoille ja järjesti paljon odotettuja synttärikemuja. Koki varmasti syyllisyyttäkin valinnoistaan, niinkuin jokainen äiti omistaan. Kokee, että lapsista kasvoi näinkin hyviä ihmisiä. Mutta hän kyllä kasvoi lapsilleen vieraaksi (minun huomioni)!
En antaisi hänen lastenkasvatuksensa onnistumisesta ansiota vain päiväkodille ja hänelle itselleen, vaan paljolti isovanhemmille ja naapureille, jotka hoitivat hänen lapsensa päiväkodin ja koulun jälkeen iltaisin. Hänellä oli töidenkin jälkeen menoja, mutta lasten ei tarvinnut olla yksin kotona. Lastensa elämän hyvästä järjestämisestä voin häntä kehua.
Se kyllä mättää, että meidän anoppi tyrkyttää meille materiaa ja että hänen puolestaan lapsemme saavat elää ilman hänen läsnäoloaan arjessa! Juhlahetket kelpaavat hänelle kyllä. Mikään ei ole muuttunut sitten ajan, kun hän oli äiti.
En pidä siitä, että valintani tuomitaan ja vedotaan aina yhteiskuntaan ja muihin, jotka voisivat helpottaa arkeamme. Hän henkilökohtaisesti oli taloudellisessa vastuussa lapsistaan ja osoitti rakkautensa tavaranmäärällä. Hän ei osaa asettaa rajoja lapsenlapsilleen ja siksi hän kokee, että kotihoidossa lapset eivät opi yhtä hyvää käytöstä kuin päiväkodissa.
Hän on ollut äitinä, mutta jotenkin kokematon silti. Hänen lapsensa olivat paljon helpompia sen hetken kun hän heitä miellytti omilla teoillaan. Yritän kannustaa häntä menemään vielä ulos yhden lapsenlapsensa kanssa kerrallaan, koska useampi rasittaisi häntä liikaa. Olen asiallisen ystävällisissä väleissä hänen kanssaan. Pidän rajani ja teen niin kuin koen lasteni kanssa oikeaksi. Oikein olisi, että hänkin antaisi aikaansa lapsenlapsilleen.
Tai appivanhemmista ylipäänsä. Olen todella pettynyt heidän isovanhemmuuteensa. Kovasti puhuvat ja puhuvat miten haluavat auttaa, mutta sitten kun pyydämme apua, niin ikinä ei onnistu. Raskausaikana puhuivat jatkuvasti miten aikovat olla apuna ja tukena. Ottaa päähän, kun ovat olevinaan niin loistavia isovanhempia. Anoppi ei ole työelämässä eikä harrasta mitään eli hänellä kyllä olisi aikaa, mutta hän ei viitsi nähdä vaivaa tavatakseen lapsenlapsiaan.
Neuvoja satelee senkin edestä. Anoppi saattaa seikkaperäiesti kertoa miten missäkin virastossa asioidaan ja miten mikäkin asia pitää hoitaa. Aivan kuin olisimme pikkulapsia, jotka eivät osaa itse mitään! Tämä tuppautuminen on todella raivostuttavaa, enkä itse haluaisi olla enää missään tekemisissä appivanhempieni kanssa. Olisivat kokonaan puuttumatta meidän elämäämme. Heidän isovanhemmuutensa motto voisi olla: Puhua kyllä osataan, mutta mitään ei tapahdu.
Anoppi on ärsyttänyt jo nyt esikoisen odotusaikana, vaikka välit ovat periaatteessa ihan hyvät.
Joka kerta kun nähdään hän kommentoi heti ensimmäiseksi ulkonäköä ja painoa ja päivittelee kuinka en ole lihonut jne. Hän on vauvasta niin yli-innoissaan että ihan pelottaa! Hän on myös hysteerisen peloissaan ihan hölmöistä asioista ja oletan että tämä tulee myös voimistumaan ajan myötä.
Välillä myös tuntuu että hän unohtaa että vauva on minun ja mieheni lapsi, ei hänen. Hän ilmoitti jo eräänä päivänä että aikoo sitten ostaa vauvalle kaiken minkä näkee ja pitää kivana, kun ei omien lapsiensa kanssa niin toiminut. Jouduin muistuttamaan että lapsi ei ole hänen vaan meidän, no saimme sitten tähän asiaan yhteisymmärryksen sentään.
Oma äitini on samanlainen intoilija, joten jännittää jo nyt miten sitten vauvan synnyttyä...
Itse en jaksaisi omia, enkä varsinkaan puolison vanhempia hirveän usein nähdä. Molemmat kuitenkin asuvat vain muutaman kilometrin päässä, joten luultavasti yhteydenpito tulee vauvan myötä tiivistymään, halusin sitä tai en. Ymmärrän kyllä että tämä tulisi nähdä voimavarana ja niin varmaan myöhemmässä vaiheessa onkin, mutta pikkuvauvan kanssa oletan että tarvitsemme omaa aikaa asioiden opetteluun ja ihan omana perheenäkin olemiseen. Siihen eivät isovanhemmat heti kuulu niin tiiviisti!
En käsitä sitä uteliaisuuden määrää toisten asioita kohtaan, jonka oma anoppini omaa. Kaikki pitäisi tietää, jopa sähkölaskun summasta alkaen. Jos johonkin ei vastata, tai vastataan epämääräisesti, anoppi vetää omat kummalliset johtopäätöksensä asioista. Pahempaa on varmaankin se, että anoppi kertoilee meidän perheen asioita ympäri kyliä kuin omia asioitaan. Eniten hän on loukkaantunut varmaankin siitä, kun lapsemme eivät ole koskaan olleet, eivätkä koskaan tule menemäänkään anopin luo hoitoon. Syynä on se, kumpikaan meistä, minä ja mieheni emme häneen luota. Koskaan ei voi etukäteen tietää mitä anoppi keksii. Hän on katkera siitä, kun lapsemme ovat melko usein minun vanhempieni luona hoidossa. Anoppi on siis haukkunut minun lisäksi vanhempanikin. Mieheni hänn syyllistää jatkuvasti keksityillä jutuillaan. Toisinaan hän mököttää viikkotolkulla miehelleni, kun emme siellä käy, (ymmärrän kyllä toisaalta), mutta mökötys loppuu yleensä silloin kun hän on avun tarpeessa, ja yleensä hän odottaa sitä apua välittömästi. Hän ei ymmärrä että meilläkin on omassa perheessä ja kodissa tekemistä, talonmiehet ovat sitä varten, jos sattuu putkivuoto keittiössä.
Anopin kanssa en ole nykyisin tekemisissä kuin pakosta. Minun on ollut pakko vetää johonkin raja. Hän käy meillä kyllä esim. lasten synttäreillä, mutta ei muuten. Emme mekään hänen luonaan. Mieheni kanssa hän pitää silloin tällöin yhteyttä, mutta onneksi miehenikin ymmärtää mitä asioita hänelle kertoo ja mitä jättää kertomatta.
Esimerkiksi lapsia odottaessamme emme ole koskaan kertoneet kenellekään laskettuja aikoja, koska mielestämme se ei muille kuulu. Anoppi rukka yritti monen montaa kertaa vaikka millä keinoilla saada ajat selville. Sitten kun ei siltikään onnistunut, alkoi arvuuttelu...
Lopuksi vielä taustatiedoksi, että anoppini ei ole henkisesti terve, mutta se ei ole tässä välirikossa se kynnyskysymys. Olen tullut anoppini kanssa aikoinaan loistavasti juttuun, mutta se, kuinka pitkälle toisten asioita, -olkoonkin poikansa perhe kyseessä, sallitaan tonkia? Itse kun olen sitä mieltä, että on asioitakin, joita ei kaikille jaeta.
pahemmin valittamista, kunhan vain lopettaisi hössötyksen -lapsikin on jo vuoden ikäinen ja vieläkin joka kerta lapsen nähdessään anoppi on kuin olisi suurta ihmettä todistamassa joka kerta.
Ja vähän nyppi sekin, kun lapsella epäiltiin allergioita ja piti vältellä ruoka-aineita, anoppihan oli niitä koko ajan työntämässä lapselle. Eikä vauvaikäisellä muutenkaan tarvitse koko jääkaapin sisältöä maistattaa.
Meillä appivanhemmat olivat juuri tuollaisia raskausaikana, mutta kuten edellä kerroin puheet jäivät puheiden tasolle. Toivottavasti sinun anoppisi osaa kuitenkin olla hyvä mummo ja ymmärtää missä raja kulkee.
Anopissani ärsyttää pahimman laatuinen hössötys ja epäaito oleminen. Hän on todella taitava piilovittuilussa vaikka verhoaa kaikki puheensa ylimairean naamarin taakse.
Oma vikansa on tietenkin minussa, joka kerron perustellusti omia näkemyksiä niitä sen pahemmin tyrkyttämättä muille. Anoppini yrittää ehkä jollain tavalla miellyttää minua vaikkei siihen olisi mitään tarvetta. Mielestäni lapset eivät mene siitä pilalle vaikka mummolla olisikin erilaiset säännöt kuin meillä kotona.
Anoppi tulee loistavasti toimeen lapsemme kanssa, kunnioittaa toiveitamme lapsen nukkuma-aikojen, syömisten tms. suhteen hoitaessaa lastamme, on mukava ja hyväntahtoinen ihminen, mutta...
Anoppini on helluntailainen ja me taas mieheni kanssa ihan perusluterilaisia, ja koen anoppini harjoittavan jatkuvasti jonkinlaista helluntailaisuuteen liittyvien näkemysten tuputtamista ja meidän uskonnollisten näkemystemme arvostelemista. Esimerkiksi meidän ratkaisuamme kastaa lapsemme vauvana, kuten Suomen ev.lut. kirkossa on tapana, anoppi arvosteli kärkevästi sekä suoraan, että rivien välistä. Anopin kanssa ei voi keskustella uskontoon liittyvistä asioista, sillä hänen "viimeinen sanansa" kaikkeen (ennen kuin keskustelu on ehtinyt kunnolla edes alkaa), on se, että näin meidän seurakunnassamme opetetaan ja näin minä uskon. Minua itseäni raivostuttaa se, että uskonnollisista asioista ei voi ollenkaan keskustella rationaalisella tasolla, eikä esim. tuosta lapsikasteasiasta voi anopin kanssa keskustella. Anoppi kun kokee kaikenlaisen uskonnollisten oppien kyseenalaistamisen, tai edes niiden pohtimisen rationaalisell tasolla, jumalanpilkaksi.
Meidän lapsemme on vielä pieni, puolitoistavuotias, joten anoppi ei vielä voi yrittää indoktrinoida lastamme helluntailaisuuteen ollessaan tämän kanssa kahden, mutta minua pelottaa, että jos lapsi muutaman vuoden päästä jää anopin hoiviin, niin anoppi ei yksinkertaisesti kykene pitämään kynttiläänsä vakan alla omien uskonnollisten näkemystensä suhteen, vaan alkaa tuputtaa niitä myös lapselle. Anoppi on kyllä miehelleni ja minulle luvannut kunnioittaa lasta hoitaessaan sitä, että meillä on uskonnollisten kysymysten suhteen erilaisia näkemyksiä, mutta välillä se tuntuu vaikealta uskoa, kun anoppi - varmasti ihan huomaamattaankin toisinaan - tuputtaa näkemyksiään minulle ja miehellenikin.
Minua harmittaa monesti nämä anoppi "itkut", kun ne monesti ratkeaisi puhumalla ja anopille kertomalla mikä hänen käytöksessään loukkaa. (erikseen sitten nämä mieleltään sairaat)
Puhukaa toisillenne ja arvostakaa toisianne. Olkaa kiitollisia siitä, että anoppi on synnyttänyt ja kasvattanut teille puolison, niillä lahjoilla ja taidoilla mitä hänellä on ollut. Jos jossain kasvatus asiassa olisitte itse toimineet toisin, tehkää se omassa perheessä.
Tällaisia ajatuksia anopista vaikka sukset ei hänen kanssaan menekään ristiin.
Ihan totta, ikävä kyllä, oma tilanteesi on sellainen, ettet voi ilmeisesti objektiivisesti tarkastella näitä asioita. On helppoa murehtia toisten ongelmista ja syytellä ihmisiä itseään ongelmista muiden kanssa, jos itsellään ei ole vastaavaan tilanteeseen edes teoreettista mahdollisuutta.
Esim. minä olen tehnyt kaikkeni, että anopin kanssa sujuisi hyvin. Tiedän itseni lisäksi monta muutakin tapausta, joissa yksinkertaisesti ongelma on Vaikea Anoppi. Eli tapaus, johon puhe ei auta ja joka on ongelma ihan itse. Ehkäpä moni muori pimahtaa siinä vaiheessa, kun oman pojan kuvioihin tulee nainen, jonka kanssa tämä aikoo perustaa perheen. Luullakseni siinä on liikaa usealle vanhenevalle naisihmiselle. Vain viisas pystyy hoitamaan homman tyylikkäästi.
Olen itse jopa kirjoittanut anopille kirjeen, jossa pyrin erittelemään asioita, kertomaan omasta näkökulmastani, ymmärtämään häntä ja ratkomaan ristiriitojamme, kun oma ahdistukseni oli niin suuri, ja tuntui kuin puhuisi seinille, ja anoppi vain tahallaan loukkaantui kaikesta (jos hän ei saanut jatkuvasti erikoiskohtelua) ja loukkasi minua lisää. Kirje ei auttanut mitään, koska oma anoppini ei kykene analysoimaan tilanteita tai omaa päätöntä käytöstään, eikä ilmeisesti ymmärtänyt kirjeestä hölkäsen pöläystä.
Aloitetaan vaikka siitä miten raskauden aikana lupasi olla apuna ja lupasi ottaa hoitoon että äiti pääsee yksin esim.lenkille.
Kun lapsi syntyi, apua ei saanutkaan, vauva oli kuulema liian vaativa.
Kun lapsi oli pari vuotias niin silloin lapsi taas "kelpasi" anopille, mutta tällöin tyttö jo vierasti anoppia eikä hoidosta tullut mitään. Tämä on toistunut kaikkien kolmen lapsen kanssa. Mutta vieläkään anoppi ei lupauksiaan lunasta.
Toinen juttu on jatkuva vertaaminen itseensä; "kun minun lapset olivat pieniä niin minä tein näin ja noin." "Kun Minä aikoinaan...jne."
Ja kolmas ärsyttävä asia on se jatkuva arvostelu vaikka emme ole missään tekemisissä enää.
Sukulaisilta kuulemme mitä anoppi on meistä puhunut.
Alussa kun asuin puolison porukoilla ennen kun löydettiin oma asunto ni et osannut kuoria perunoita, täyttää tiskaria, pyykkejä laittaa oikein kuivumaan. Lapsen syntyessä osteli v.punasta pojalle, tyttömäisiä leluja. Kasvaessa ja oppiessa liikkumaa ni kyläillessä siellä niin anopin pitää saada pitää poikaa vaan sylissä ei saanu mennä leikkimää lattialle...asumisestakin ollaa otettu yhtee, siitä ku muutettii 10 kilsan päähä:) et asutaa liian kaukana... ristiäisis olis pitäny laittaa sen haluamat vaatteet ja niite antama koru ja sit ku piettiii ristiäiset siinä ni muistutti tarjoilu kuin rippijuhlia...
että monesta on yhtee otettu ja varmaa tullaa vielä ottamaa vaikka ennee harvemmi mennää käymää ku tietää millasta siellä on... se vaa harmittaa ku puolison isän kanssa tulee toimee ja mummon kaa että samalla kärsii muut osapuolet...
Puuttuu liikaa meijä asioihi ja välil ollaa iha kilpaaki huuvettu...
Eikä se varmaa tästä paremmaks muutu...
Ihan melkein perusasioista. Pyysimme mieheni kanssa että meidän tyttärellemme ei anneta karkkia, keksi yms. koska emme halua opettaa hänet makeisiin heti. Siitä anoppi veti herneet nenäänsä ja oli sitä mieltä että " mummon luona saa sydöä herkkuja" joo, eri asia olisi jos mummo asuisi monen 100km päässä, mutta kun tämä mummo asuu kilometrin päässä.