Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten voisin olla katkeroitumatta?
09.08.2010 |
Kaikki ei todellakaan alkanut kunniallisesti, eikä ole jatkunutkaan kunniallisesti. Minulla oli 10 vuotta ihanaa suhdetta alla kihlattuni kanssa, olimme juuri muuttaneet rakentamaamme unelmataloon, kun toinen mies tuli ja vei sydämeni!
En ollut ikinä pettänyt kihlattuani, edes harkinnut, mutta tämän miehen kanssa tiesin, että paluuta entiseen ei enää olisi. Mies oli naimisissa, mutta suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta taloineen ja lapsineen. Mies oli tosin käynyt kaikki lapsettomuushoidot läpi vaimonsa kanssa ja syy olisi nimenomaan miehessä. Emme siksi käyttäneet ehkäisyä, ja yllätys, yllätys, tulinkin raskaaksi kuukauden tapailumme jälkeen!
Kerroimme puolisoillemme tilanteesta. Olisin halunnut pitää lapsen, mutta siinä vaiheessa kaikki oli shokkia minulle (oma käyttäytymiseni, uusi rakkaus, aiheuttamani tuska kihlatulleni, rakentamamme talo...), joten päädyin aborttiin. Halusimme uuden miehen kanssa nauttia ensin kahdestaan ajastamme ja kävimme katsomassa yhdessä taloja.
Miehellä piti olla yksi ilta vielä vaimonsa kanssa, mutta sinä iltana vaimolla meni nilkka ja joutui olemaan muiden hoidettavana pari viikkoa. Sanoin, ettei aikamme ole viikosta kiinni ja mies jäi huolehtimaan vaimostaan. Siinä kohtaa suhteemme oli muka loppunut, mutta jatkoimme intohimoista suhdettamme salaa.
Muutaman kuukauden jälkeen tuli viesti: vaimolla todettiin pahanlaatuinen syöpä ja elinaikaa annettiin kaksi vuotta. Sen jälkeen emme etsineet enää yhteistä asuntoa miehen kanssa, mutta jatkoimme tapaamistamme edelleen. Rakastimme molemmat toisiamme, mutta minäkään en halunnut, että mies olisi siinä vaiheessa jättänyt vaimoaan.
Oma kihlaukseni purkautui ja jäin yksin rakentamaan taloa loppuun. Tapaamiset miehen kanssa jatkuivat, mutta jossain vaiheessa hän alkoi rakastaa jälleen vaimoaan. Syöpähoidot etenivät, kunnes ne keskeytettiin: vaimo oli raskaana! Koska takana oli niin monet lapsettomuushoidot, hän halusi pitää lapsen.
Raskaus oli vaikea, mutta terve vauva syntyi kolmisen viikkoa sitten. Miehen suhtautuminen minuun on muuttunut jälleen lämpimäksi ja rakastavaksi viimeisten 5 raskauskuukauden aikana. Vauvan synnyttyä mies luonnollisesti haluaa olla lapsensa lähettyvillä niin paljon kuin mahdollista ja antaa tälle kaiken. Pidämme päivittäin yhteyttä, mutta emme näe nyt muutamaan viikkoon.
Mies muuttaa perheensä kanssa suurempaan taloon. Tunnen syvää katkeruutta. MINUN piti olla se, jonka kanssa hän hankkii lapsen ja MEIDÄN piti muuttaa yhteiseen taloon, MEIDÄN piti nauttia yhdessä ja elää onnellisesti. Nyt seuraan sivusta, miten rakastamani mies tekee sen kaiken jonkun muun kanssa.
Toisaalta mies pitää minuun yhteyttä edelleen ja näemme edelleen ja silloin aikamme on upeaa kaikilla tasoilla ja molemmilla on hyvä olla toisen lähellä. Tapaamisten jälkeen olen kuitenkin yksin ja taas katkera.
Kyllä, olen toinen nainen ja suhteessa naimisissa olevaan mieheen, jolla on vastasyntynyt vauva ja jonka vaimo on syöpäsairas. Voitte moralisoida, miten saan nyt oikeutta, kun teen tällaista ja lähdin tällaiseen touhuun, mutta auttaako se jotain? Olen joka tapauksessa ahdistunut, masentunut, voimaton ja katkera, mutta yritän työskennellä, että tuo katkeruus ei ottaisi valtaa.
Rakastan miestä, enkä tekisi tällaista yhdenkään muun takia. Vaimon syövän toteamisesta tulee pian pari vuotta, joten suhteemme miehen kanssa jatkuu jo kolmatta vuotta. Pelkästä ihastumisesta ei ole kysymys. Minun kohdallani on raastavaa, etten tiedä, pitäisikö yrittää lähteä eteenpäin ilman miestä vai odotanko, että syöpä korjaa satonsa. Silloin saisin miehen ja lapsen, jolla ei olisi enää äitiä. Haluaisin olla lapselle äiti ja rakastaa häntä kuin omaa.
Olemme erittäin läheisiä miehen kanssa ja olemme eläneet rankat ajat läpi, mutta toisaalta minä olen kuitenkin ollut vain sivustakatsoja. Toivon, että saisin joskus oman elämän...
En tiedä, miten jaksaisin uskoa vielä kaikkeen. Miten jaksan seuraavaan päivään, kun seuraava päiväkin on vaan pelkkää tuskaa.
Kommentit (162)
Siksi en tiedä, katkeroidunko ja kostanko, vai pitäisikö vaan rakastaa edelleen ja uskoa, että vaikeuksien jälkeen on ansainnut kaiken hyvän?
rakkaus ei etsi toisen omaa. Oikea rakkaus on tarvittaessa valmis luopumaan rakkauden kohteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
....aluksi mennä narun jatkoksi! Toivottavasti olet katkera ja yksinäinen koko lopun elämäs!
Hullu ja läpeensä paha ihminen olet!
Ja mieskö on puhdas pulmunen? Nainenko tässä on paha ja naisen pitää kärsiä??
Ja mieskö on puhdas pulmunen? Nainenko tässä on paha ja naisen pitää kärsiä??
Mies on yhtä hullu ja paha. Oikeastaan taitavat sopia toisilleen.
Just toi että kaikki on niin ylimaalisen ihanaa ja poikkeuksellista eikä kukaan muu mies tunnu miltään. Tosiasiassa mies pyörittää suvereenisti kahta naista, vaikka toinen on syöpäsairas ja niin edelleen. Aika asshole. Toi että rakkaus on elämää suurempaa siinä vaiheessa kun ei oikeasti tunneta toista ja eletty yhdessä saa miettimään ja sitten tuo miehen mustasukkaisuus, joka sopii hyvin kuvaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutte ei peli ole menetetty.
Mene vaikka ensin terapiaan, jotta saisit mahdollisuuden aloittaa 'puhtaalta pöydältä'.
Keskity nyt vain siihen omaan elämääsi ja mieti tarkkaan mitä muutoksia siihen haluat.
Sitten kun olet taas oikeassa parisuhteessa, muista yksi juttu. Niitä ihastumisia (ja rakastumisiakin) tulee ja menee. Ei niihin tarvitse mukaan lähteä..
Jokaisessa suhteessa tulee niitäkin aikoja jolloin oma puoliso ei viehätä ja tuntuu tylsältä ..ja silloin helposti tulee ihastuksia.
Niitä on oikeasti ihan kaikilla, niilläkin jotka pysyvät siinä vanhassa suhteessaan.
jos mies rakastaa oikeasti vaimoaan, hän ei tee hänelle niin pahaa tekoa kuin että pitää sivusuhdetta.
Jos mies rakastaa oikeasti ap:ta, hän ei roikota tätä varalla kakkosena.
Ketä mies oikeasti rakastaa? Itseään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eivät ihastu puhumattakaan rakastu toisiin jos ovat (hyvässä) parisuhteessa, siis rakastavat sitä puolisoaan.
Minun mielestäni sinulla menee sekaisin riippuvuus ja rakkaus. Se on inhimillistä, ja usein asioiden eron ymmärtää vasta jälkeenpäin, esimerkiksi terapian avulla.
Mutta aivan lyhyesti: riippuvuus on pakkomielteenomaista intohimoa, jossa se toinen (eli mies tässä tapauksessa) saa sinut tekemään, mitä muuten et tekisi, täyttää sinun elämäsi ja elät jotenkin vain häntä varten. Se on verrattavissa siis esimerkiksi alkoholismiin - niinhän alkoholistikin selittelee, puolustelee, kätkee, toimii periaatteitaan vastaan,
Mielestäni te molemmat olette läheisriippuvaisia, et vain sinä. Eli läheisyys on välillänne riippuvaisen ihmisen läheisyyttä, ei todellista avoimuutta, koska se tapahtuu kolmiossa eikä kahden kauppana.
Rakkaudessa ihminen ei kadota minäänsä, ei tee ja toimi vastoin etiikkaansa, ei käy kauppaa rakastettunsa rakkaudesta.
Riippuvuussuhteen syyt on usein hyvin syvällä. Joillain voi mennä ihmisikä sen selvittämiseen, miksi rakkaussuhteet aina jotenkin sotkeentuvat kummasti.
Toivon, että "selvität pääsi" ja jonain päivänä voit solmia sitten sen oikean rakkaussuhteen. Tämä se ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurimpana asiana lienee se, että olet jopa surmannut oman lapsesi tuon "rakkautesi" toiveiden mukaisesti. Ajattele, mitä kaikkea olet kärsinyt tuon miehen vuoksi ja ajattele, mitä kaikki muut osapuolet joutuvat kärsimään. Sinä kärsit, miehen syöpasairas vastasyntyneen vauvan äiti elää jatkuvasti hirviön kanssa, sinä olet surmannut oman syntymättömän lapsesi ja kenties tuominnut samalla itsesi ikuiseen lapsettomuuteen ja vastasyntyneellä pienellä vauvalla on isänään mies, joka rakastaa vain itseään. Sinä olet luopunut kihlatustasi ja kihlattusi on joutunut kärsimään.
Nyt pakene ja pelasta edes se, mitä on enää pelastettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei!
Vastaamattomuuteni ei ole jaksamisesta kiinni, vaan siitä, että teen valtavasi muitakin asioita elämässäni, kuin istun koneen äärellä. Toisaalta kaiken tekemisen haaliminen on tietoistakin, koska silloin saan tämän suhde-elämäni taka-alalle ajatuksissani. Kaipaan miestä kuitenkin koko ajan ja esim. kaikissa juhlissa toivon, että juuri hän olisi vierelläni. Pystyn elämään suht. normaalia elämää ja kuten kirjoitin, vain harvat tietävät tilanteestani. Voin olla kolleegasi, esimiehesi, naapurisi, sukulaisesi, se iloinen ja kannustava tyyppi harrastuksista... Toisaalta on hyväkin, etteivät he tiedä, vaan kohtelevat minua "normaalisti".
Moni on kritisoinut sitä, että tunteeni ei ole rakkautta. Kuka tai mikä määrittelee rakkauden? Mitä riippuvuuteen tulee, eikö rakkauteen liity aina tietyllä tapaa riippuvuutta?? Jos mietitte hetkeä, kun on todella rakastunut, niin silloin haluaa olla vain tuon henkilön kanssa ja koko maailma on upea paikka. Jos silloin joutuu olemaan pitkiä aikoja erossa tai ilman yhteydenpitoa, niin jossain vaiheessa vain odottaa sitä hetkeä, kun tapaa jälleen rakkaansa. Kaikki muu katoaa, eikä mikään muu tunnu enää miltään.
Jos olisin riippuvainen vain läheisyydestä tai "että on joku", olisin voinut ottaa kenet tahansa niistä, jotka ovat "ihan mukavia". Olisi todellakin helpompi jatkaa elämää sillä tavalla, mutta on todellakin väärin sekä itseäni että muita kohtaan lähteä johonkin, jossa sydämeni ei ole mukana! Olen mieluummin yksin!
Kävin noin puoli vuotta sitten työterveyden kautta psykologilla muutamia kertoja, mutta hän totesi, että olen liian selväjärkinen ja hyvinvoiva, jotta keskusteluja kannattaisi jatkaa. Hänen vastaanotolleen tulee henkilöitä, jotka TODELLA tarvitsevat apua. Totesin kyllä itsekin, että niistä tapaamisista ei ollut varsinaisesti hyötyä minulle. Eräs lääkäri suositteli psykoterapiaa, jossa voimaannutan itseäni. Luulen, että se voisi toimia.
Masennuslääkkeitäkin olen käyttänyt, mutta kuten olen aikaisemminkin jo todennut, vastaukset löytyvät sisältäni, kun vain jaksaisin niitä työstää. Ulkopuoliset (henkilöt, lääkkeet tms.)eivät voi ratkaista asioitani. Siksi voin saada tältä palstalta vinkkejä ajatteluuni, mutta en voi perustaa omaa tilannettani yleistyksiin ja tehdä johtopäätöksiä omasta elämästäni sen perusteella, miten asiat yleensä ovat tai miten muut miehet ovat muita naisia kohdelleet.
Rakkaussuhteeni eivät ole "aina jotenkin sotkeentuneet kummasti", sillä olin todellakin onnellinen kymmenen vuotta kestäneessä liitossani ja sitä liittoa oli tarkoitus jatkaa pitkään. Väitän, että olin siinäkin rakastunut ja olisin ollut todella loukkaantunut, jos joku olisi sanonut minulle viikkoa aikaisemmin, kuin kaikki alkoi tämän uuden miehen kanssa, että näin tulee tapahtumaan! Nyt päästään sitten analysoimaan vanhaa suhdettani ja tietysti, jos siinä olisi ollut kaikki TÄYSIN hyvin, en olisi tehnyt sellaista mitä tein. Kaikissa pitkissä suhteissa tulee väljempiä kausia ja ihastumisiakin muihin, mutta pidin huolen siitä, etten antanut sellaisille milloinkaan valtaa - en halunnut riskeerata mitään, mitä minulla oli - ennen kuin tuli tämä mies...
Haastan kaikki ne, jotka väittävät, ettei tässä suhteessani ole rakkautta, miettimään, miksi sitä ON. On paljon asioita, jotka puoltavat sitä näkökulmaa. Riippuu tosiaan paljon omasta mielentilastani, mitä asioita tuon tässä esille, mutta eikö ole aika normaalia, että tällaisessa tilanteessa negatiiviset asiat tulevat välillä pintaan? Mikään rakkaussuhde ei ole pelkkää vaaleanpunaista unelmaa vuodesta toiseen, vaan välillä otetaan yhteen ja riidellään...
Rehellisyydestä: en ole väittänyt, että mies on äärettömän rehellinen (äärettömän rehellinen ei todellakaan petä vaimoaan), mutta hän ei ole milloinkaan salannut minulta mitään asiaa. Toki se on minulle ollut välillä raskasta... Mies on antanut minulle mahdollisuuden lähteä - monistakin eri syistä, joita väitän ja koen välittämiseksi ja ehkä rakastamiseksikin.
On totta, että rakkaudessa ihminen ei kadota minäänsä ja väitän, että olen lojaali edelleen ja erityisesti itselleni. Minut nujertaa ikävä ja kaipuu. Kaipaan valtavasti läheisyyttä ja huolenpitoa (että itse huolehdin ja minusta huolehditaan), mutta vaikka sitä olisi muilta suunnilta tarjolla, koen, että myyn itseni, jos lähden sellaiseen.
Huuh, tulipa taas pitkää vuodatusta ja analyysiä...
narsistin koukkuun? Just toi että kaikki on niin ylimaalisen ihanaa ja poikkeuksellista eikä kukaan muu mies tunnu miltään. Tosiasiassa mies pyörittää suvereenisti kahta naista, vaikka toinen on syöpäsairas ja niin edelleen. Aika asshole. Toi että rakkaus on elämää suurempaa siinä vaiheessa kun ei oikeasti tunneta toista ja eletty yhdessä saa miettimään ja sitten tuo miehen mustasukkaisuus, joka sopii hyvin kuvaan.
Olen miettinyt narsismiakin ja hänessä on kyllä tiettyjä piirteitä siitä, mutta meissä kaikissa on! Sitten seuraavaksi mietin, olenko minä sellainen. On minussakin niitä piirteitä, mutta vaikka olen kuinka rehellinen ja armoton ja pilkuntarkka itselleni, en koe olevani sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
useat naisten syövät saavat energiaa naissukupuolihormoneista, ei päinvastoin = hormonipositiiviset syövät.
Silloin hoidoilla lopetetaan naissukupuolihormonituotanto elimistöstä. Eli raskaus on todella suuri riski.
Mutte ei peli ole menetetty. Mene vaikka ensin terapiaan, jotta saisit mahdollisuuden aloittaa 'puhtaalta pöydältä'. Keskity nyt vain siihen omaan elämääsi ja mieti tarkkaan mitä muutoksia siihen haluat. Sitten kun olet taas oikeassa parisuhteessa, muista yksi juttu. Niitä ihastumisia (ja rakastumisiakin) tulee ja menee. Ei niihin tarvitse mukaan lähteä.. Jokaisessa suhteessa tulee niitäkin aikoja jolloin oma puoliso ei viehätä ja tuntuu tylsältä ..ja silloin helposti tulee ihastuksia. Niitä on oikeasti ihan kaikilla, niilläkin jotka pysyvät siinä vanhassa suhteessaan.
Kiitos! Koin tämän viestin valtavan lämpimänä ja hyväntahtoisena! Erityisesti tuo "keskity nyt vain siihen omaan elämääsi ja mieti tarkkaan mitä muutoksia siihen haluat". Juuri näin koen, että minun pitää tehdä.
jos mies rakastaa oikeasti vaimoaan, hän ei tee hänelle niin pahaa tekoa kuin että pitää sivusuhdetta. Jos mies rakastaa oikeasti ap:ta, hän ei roikota tätä varalla kakkosena. Ketä mies oikeasti rakastaa? Itseään?
Tässäkin viestissä on paljon järkeä! Se on suora, mutta aiheellinen. Tykkään!
Mutta onko mahdollista, että mies rakastaa kahta naista...??!
Luulen, että kognitiivinen psykoterapia voisi antaa sulle työkaluja tuon tilanteen käsittelyyn.
Jossittelu on yleensä turhaa. Ihmisellä on varsinkin jälkeenpäin tarve löytää syitä asioille. Elämässä vaan aina ei ole mitään selkeitä syitä.
Esimerkiksi rakastajamiehesi vaimon nilkan murtuminen ja sitä seurannut hoidon tarve ei varmasti ollut se syy, että sinun ja rakastajamiehesi yhteiselämä ei alkanut. Se on ehkä syy tai peruste, jota mies sinulle käyttää, mutta oikeasti se ei ole mikään syy.
Joku tuolla heitteli narsismiepäilyä, mutta on tavallaan yhdentekevää onko mies narsisti ja oletko sinä läheisriippuva (on muuten aika raastava yhdistelmä ihmissuhteessa, tulee usein pahaa jälkeä). Läheisriippuvuus ei muuten tarkoita sitä, että on riippuvainen läheisyydestä sinänsä (eli että kuka tahansa kelpaisi). (Esim. Tommy Hellsten on kirjoittanut läheisriippuvuudesta kirjoja). On ehkä hyvä myös peilata sitä, minkälaisen parisuhteen mallin olet saanut vanhemmiltasi ja siitä pitkästä liitostasi.
Ehkä sinun on helpompi elää siinä toivossa, että saat tuon rakastajamiehen itsellesi. Vaikka siinä on se kamalan traaginen tilanne, että vaimo kuolee syöpään.
Mutta entä jos et saakaan miestä itsellesi senkään jälkeen?
Entä jos otat etäisyyttä mieheen, suojelet itseäsi katkaisemalla tällaisen suhteen joka vie sinulta voimavaroja näin paljon.
Jos jotain romanttista toivoa haluat ylläpitää (ehkä se voi auttaa suhteen katkaisemisessa), niin jos kohtalo on tarkoittanut teidät yhteen, te saatte toisenne. Mutta sitä ennen ei tarvitse roikkua löysässä hirressä vuosikausia.
Mieti, missä haluat olla viiden vuoden kuluttua. Sinulla on oikeus kumppanuuteen, rakkauteen ja omaan perheeseen.
Kysyit, MIKSI suhteeessasi on rakkautta. En tiedä, mutta minusta suhteessasi ei ole rakkautta. Rakkauteen kuuluu avoimuus, toisesta huolehtiminen, toisen asettaminen etusijalle.
Nythän te suurinpiirtein odotatte että vaimo kuolee.
Neuvoni on, pelasta itsesi.
mieheltä, onko sillä ollut tänä aikana mitään muita sivusuhteita, esim. yhdenyönjuttuja tai maksullisia? Veikkaan että on.
Niinpä. Olen elänyt helvettiä ja maksanut elämälläni tekojani, joista en ole ylpeä, mutta toisaalta en osaa vieläkään katua, koska en uskonut kokevani sellaista tunnetta ja toisaalta, kun kaikki on ollut niin pienestä kiinni. Sitä vaan mietin, että pitäisikö miehenkin maksaa jossain vaiheessa?? Hänhän se on tässä se, joka elää kahta elämää. Jos olisin tarpeeksi katkera... yksi pieni soitto, yksi pieni tekstiviesti...
Ei ole kiva myöntää,mutta olen itse ollut samankaltaisessa tilanteessa. Eikä se päättynyt osaltani kovinkaan hyvin. En lähde sinua neuvomaan,mutta toivotan sinne onnea valitsemallasi tiellä.
Alue: Aihe vapaa
Aitoa rakkautta et ole tässä suhteessa voinut mitenkään kokea, ap.