Mä olen niin turhautunut, vittuuntunut, kyllästynyt, raivostunut elämääni äitinä.

jos yksinäni olisin. Nauttisin elämästä ja bilettäisin, nukkuisin, makaisin vaan ja syljeskelisin kattoon. En tekis yhtään mitään jos ei huvittaisi.

Mä vihaan mun elämääni joka kerta kun avaan kotioven. Kotiin ei ole kiva tulla.

ap ymmärrän sua. mä saan välil kauheita ahikohtauksia.kun mietin elämääni.välil taas oon ihan onnessani lapsistani... mua potkinu elämä päähä usein. miehii tullu ja menny.nykynenki on vähä epäilyttävä.

hyvin. Ukko hoitaa lapsensa ja mulla on asuntoasiatkin kunnossa. Silti vituttaa tulla kotiin, jos olis ollut rahaa, olisin jäänyt äskenkin useammalle kuin yhdelle.

tässä tilanteessa se olisi oikea ratkaisu

haluan olla ihan yksin ja ihan rauhassa. En puhuis viikkoon kellekään yhtään mitään enkä vastais puhelimeen.

Lastikseen soitto ja lapset sinne joko "lomalle" taikka kokonaan??? Vai tahdotko vain ehdointahdoin kiusata sitä etäisää....kohtuutonta lapsia ajatellen

On mulla, selkeä näkemys siitä että haluan ollarauhassa. Ja jos vihaan sitä että mun pitää elää toisten ihmisten ehdoilla, niin kyllähän se vika on silloin siinä.

ootko sä tosissas, vai istutko vaan siinä tietokoneen äärellä nauramassa paskaisesti. Joku hätä sulla kuitenkin on, oli totuus sun kotioloista mikä tahansa.

Ymmärrätkö sä ollenkaan, miten älyvapaalta nää sun kirjoitukset kuulostaa? Ookoo, sulla on selkeä näkemys siitä, että haluat olla rauhassa. Mikset sitten tee mitään asian hyväksi? Mikset anna niitä lapsia pois? Jos sun on parempi olla ilman niitä, niin eiköhän se ole sitten niillekin parempi?

Pitäis sun nyt varmaan itsekin ymmärtää, että et voi lapsias syyttää siitä, että sinä olet ne ajattelemattomuuttas tähän maailmaan tehnyt, ja nyt sun pitäis ottaa vastuu seuraamuksista? Kaikkia näitä sun kirjoituksia yhdistää se, että sä et oikeasti tajua sitä, että sun pitää ottaa vastuuta omasta elämästäs. Sun aika menee syytellessä toisia sun elämän vaikeuksista ja kaikki keinot tehdä se paremmaksi lipuu ohi, kun et osaa mihinkään tarttua.

Tekis mieli sanoa, että mee ittees, mutta tuskinpa se sulta onnistuu. Tää vastuunottamisen puute on varmaan osa sun persoonallisuutta, eikä tule muuksi muuttumaan, vaikka kuka sanois mitä. No, siinähän kärsit. Aivan vitun kiva elämä varmaan sulla.

pari vuotta sitten. Ahdisti todella. Siihen oli monta syytä, ja meni kauan ennenkuin tajusin että tämä on masennusta, ja pitkällä onkin. Masennus ei välttättä ilmene niin että on "surullinen" ja itkettää, vaan että vituttaa rankasti ja haluaisi vain olla rauhassa.



Minulla auttoi masennuslääkitys, keskustelut (ei vars terapia) ja töihin meno. Se oli vastuun ottoa, tee sinä sama temppu. Olet jo masennusapua hakenutkin. Lapset päiväkotiin heti kun mahdollista. Toimi nainen! Olet sen lapsillesi velkaa. Ja itsellesi.



Minä olen töissä nyt ja lastne kanssa menee hienosti. nautin heidän seurastaan, jaksan kaikkea, elämä näyttää valoisalta.

Hei ap, anna ne lapsesi isälleen (jos hän kykenevä vanhemmaksi) tai adoptioon.

Älä pilaa lastesi elämää syytämällä pahaa oloasi lastesi niskaan.

rauhassa. Ja jos vihaan sitä että mun pitää elää toisten ihmisten ehdoilla, niin kyllähän se vika on silloin siinä. Kusipää etäisä aikoo lomailla monta viikkoa poissa paikkakunnalta. Teen sille vittumaiset temput ja katoan perjantaina, niin etäisä ei voi jättää lapsiaan yksin kun mua ei näy kotiin ennen elokuuta. Vittu että vituttaa........

Taidat olla juuri näitä "muilla menee aina paremmin" ja "mulle-kaikki-heti"-tyyppejä..

Olisit käyttänyt ehkäisyä tai lykännyt lasten saamista kunnes olet (jos milloinkaan) aikuinen.

helposti ja vajukit saa abortoitua vielä rv 24 asti. Ja mä olen kateellinen niille 4-kymppisille, kellä jo aikuiset lapset. Olis pitänyt tehdä nämä "kun on tapana tehdä lapsia"-lapset silloin 2-kymppisenä, niin olis nyt jo vapaa.

samanlaista tekstiä tänne viime kesänä. Sen jälkeen on moni asia muuttunut. Sain erään järjestelyn kautta aikaa olla yksin, levätä, masennuslääkityksen, kävin terapiassa kerran viikossa. Syksystä asti olen jaksanut käydä töissä, lapset päivät koulussa. Jaksan jo niitä illalla, jaksan tehdä niille ruokaa ja pestä pyykkiä. Vuosi sitten halusin vain pois, ihan mihin vaan. Nyt ymmärrän, että se oli suunnatonta, kaiken alleen peittävää mustaa, väsymystä.

jos niin tahtoo. Tässä elämässä mikään muu ei oo pakko, ku KUOLLA.



Eli lapset vaan adoptioon. Niille varmasti löytyy uusi/uusia perheitä. Monta niitä sulle sitten on mahtanu siunantuakaan.



Ja tuskin se meidän vika on, että olet ylipäätään lisääntynyt.

Hae apua, lääkäriin. Oikeasti. Elämä kirkastuu. Ja sitten töihin.

kukaan ota töihin. Enkä kyllä jaksaiskaan kun ei saatana saa edes yöllä nukkua kun yksi pentu herättää jatkuvasti. Vittu että vituttaa olla äiti.

Jotta saat nukuttua, muutaman yön ja olla ihan itseksesi. eikö lastesi isä auta? isovanhemmat? ystävät? kukaan? Neuvolastakin kannattaa kysyä. Sekin, että otat etäisyyttä lapsiisi ja vietät omaa aikaa on lapsistasi huolehtimista ja hyvänä äitinä olemista

en tiedä, olen kauhean epävarma haluanko oikeasti lapsia, ja tällaiset tunnustukset saava mielen kallistumaan ehdottomasti siihen suuntaan että parempi ilman!

nyt pari yötä omalla asunnollaan ja aina hyvin nukuttujen öiden jälkeen mua vituttaa entistä enemmän palata takaisin entiseen.

Ja jos otan lomaa lapsista, paluu kotiin vituttaa kahta kauheammin.

Olis pitänyt uskoa kun ystäväni sanoi että älä ikinä tee lapsia.

Miksette hae itselleni tukiperhettä? Tai sijaisperhettä josta lapset kävisivät kotona vain kylässä?



Alkaa säälittää pieni poikasi ja vauva näiden toistuvien avauksien jälkeen..!



Toivottavasti osaat edes näytellä rakastavaa äitiä ja olla näyttämättä vihaa.

Ne on nyt vaan tehtynä ja joko luovut niistä tai haet sekä käytönnöllistä että henkistä apua. Univaje tekee hulluksi, se on ensin saatava kuntoon.

yhtään. Kiroilen päivät kotona ja vihaan kotielämääni. Nytkin vittu yrittänyt 3 tuntia siivota keittiötä ja aina joku saatana vinkkuu palveluksia ja keskeyttää.