Lue keskustelun säännöt.
Kämppisavioliitto, lopun elämääkö?
28.01.2005 |
Onko muita samassa tilanteessa?
Olemme olleet miehen kanssa yhdessä 10v. Aviovuosia takana 6v. Lapsia kaksi. Mies ei ole väkivaltainen tai juoppo. Ongelma on se, että tulemme toimeen, mutta lämpimiä tunteita ei ole. Hoidamme lapset yhdessä, suunnittelemme taloutta koskevat asiat sovussa, jne. mutta seksi ym. koskettaminen on vastenmielistä. Lähinnä minun puoleltani. Mies on sitä mieltä, että tilanne voi jatkua vaikka hamaan loppuun asti näin. Minun mielestäni elämä on liian lyhyt " kämppisavioliittoon" . Olemme yli 30v, tapasimme kun olimme 20v. Mielestäni 20v ei ole valmis valitsemaan elämän kestävää kumppania. Sukulaiset ja ystävät eivät ymmärtäisi eroa, koska näkyvää syytä (väkivalta, alkoholi tms. ) ei ole. Olisin vaikka valmis eroamaan, mutta onko tarpeeksi syytä rikkoa perhe? Taloudellisesti tulisin toimeen lasten " päähuoltajana" .
En kaipaa moraalisaarnoja vaan toisten samassa veneessä olevien / olleiden mielipiteitä. Tänä päivänä kun ei kertakaikkiaan voi sanoa olevansa valintaansa tyytymätön ilman selkeää syytä!
Kommentit (115)
meillä yhteiselämää takana jo 15 vuotta. lapsi jo iso. tunnen ja tiedän ettei mieheni rakasta minua. tuskin on koskaan rakastanutkaan. monta vuotta luulin ettei sehaittaa. olen hänelle hyvä ja kaikki sujuu. vaan eipä suju enää. en ymmärrä kuinka olen voinut elää nää vuodet näin. esim. meillä ei yhteistä tiliä, vaan mies siirtää muutaman satasen kuukaudessa " ruokarahaa" mun tilille, ja se ei todellakaan riitä. mulla on tulot noin 1/5 hänen tuloistaan. joudun etsimään vaatteeni kirpparilta ja kaikkina viikkoina en pysty autoani tankkaamaan.
tällaiset vääryydet painaa nyt paljon enemmän kuin se, että olisi turvattu loppuelämä. luulen ettei mieheni koskaan pysty aidosti ketään rakastamaankaan, on niin täynnä itseään ja omaa erinomaisuuttaan. mulla alkaa olla tunne, että oon täysin poljettu.
mitäs tästä ootte mieltä? ja tämä tarina on tosi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikään ei passaa, mikään ei ole hyvin mutta ei ole itse valmis tekemään asian eteen mitään muuta kuin uhkailee erolla. Kaikki on aina minun syytä.
Jos meillä ei olisi kahta maailman ihaninta lasta niin saisi lähtäkkin jos en kelpaa. Hirvittää vain ajatus vaimostani yksinhuoltajana. Miten se jaksaisi huolehtia yksin lapsista kun se nyt kahdestaankin on hänen mielestään niin rankkaa. Lapsi parat.
En minä voi " tehdä" toista onnelliseksi eikä kukaan muukaan. Onnellisuus lähtee oman itsensä sisältä.
Äijä
Eihän se ensikuukausien kiima varmaan palaa, mutta hyvää yhteiselämää ja läheisyyttä syntyy monenlaisissa elämäntilanteissa. Ja semmoista lempeyttä ja anteeksiantoa ja hyväksyntää, kun tuntee toisen aina vain paremmin ja ymmärtää ne toisen rajoittuneet kohdat, pelot, estot, huonot puolet.
Armeliaisuus on ainakin meillä lisääntynyt kun kumpikaan meistä ei ole täydellinen, niin niitä toisen virheitäkin on ollut mahdollista katsoa läpi sormien.
Älytöntä erota ja jättää toinen kuin vanha lapanen, jos mitään kunnon syytä ei ole. Ettekös te ole vihkivalat vannoneet. Lupaukset on pidettävä, katkeraan loppuun saakka. Se on sitä selkärankaisen elämää. Moraalia, ei moralisointia.
Lapset kyllä vaistoavat kodin huonon ilmapiirin.
Ja itse tunsin että saa olla minä_itse vaan ahdistuin, kutistuin, olin joku muu kuin minä.
Tuttua myös tuo, että olin yksin lasten kanssa energisempi, mies kotona ollessaan jotenkin söi energiani, vaikka ei mikään " huono mies" ollutkaan. Se vain oli yllättävän raskasta elää yhdessä miehen kanssa, jonka kanssa ei ole samalla aaltopituudella.
Ja vaihtoehto ei ole VAIHTAA miestä vaan elää yksin. En käsitä tätä miehenmetsästysajatusmaailmaa, että vaihtoehdot ovat 1) alkuperäisen miehen kanssa 2) uuden miehen kanssa.
Miksi ei voisi elää yksin aktiivista ja hyvää elämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun arki on yhtä kaurapuuroa, ei varmaan kannata miettiä, olisiko jonkun toisen kanssa intohimoisempaa, vaan miettiä, minkälaista olisi olla yksin tai jonkun toisen kanssa väsynyt, sterssaantunut, kyllästynyt ja vihainen. Sellaistahan se pahimpina iltoina meilläkin on, mutta en ikinä haluaisi, en voisi edes kuvitella, että niinä iltoina olisi jonkun toisen kanssa paremmin, sillä ainahan se arki sieltä tulee.
-Kannattaa myös ajatella elämää laajemmassa kontekstissa: minkälaisena omat lapset muistavat lapsuudenkodin myöhemmin elämässään?
-Kun on vanha ja raihnainen, onko tyytyväisempi siihen, että on satannut yhteen liittoon huolimatta vaikeista ajoista vai ajattelisiko silloin, että olisinpa lähtenyt ajoissa?
Täytyy olla kiitollinen siitä, että oma mies tuntuu rakkaalle ja parhaalle kaikkein pahimpinakin päivinä!
Muistele, mihin miehessäsi alunperin rakastuit ja miksi
hän rakastui sinuun?
Tee lista miehen hyvistä ja ei niin hyvistä puolista. Yritä
löytää yhtä paljon tai mieluummin enemmän hyviä puolia!
Miehesi voi tehdä saman.
Kirjoita miehellesi kirje, jossa kerrot mitä ajattelet ja tunnet.
Joskus kirjoittaminen jäsentää ja kypsyttää ajatuksia.
Varo nälvimistä/ivailemista/halveksimista/nalkuttamista!
Jos miehesi tekee em. asioita, niin puutu siihen heti.
Epäkunnioittava käytös toista kohtaa tuhoaa parisuhteen
nopeasti.
Ottakaa loma kahdestaan lapsista ja arjesta. Vain sinä ja
miehesi, kuohuviiniä/samppanjaa, mansikoita ja kermavaahtoa...
Ymmärrät pointin. :)
Piristystä puuduttavaan seksielämään voi hakea myös
alan liikkeistä. Oletko jo kokeillut erilaisia hierontaöljyjä
ja tuoksuja? Seksikkäät alusasut, fantasiajutut yms.
voivat myös piristää. Helposti 10 v:n liitossa kangistuu
kaavoihin. Nosto-pisto-ravistus innostaa harvoin pidemmän
päälle, ainakaan naista.
Etsikää ammattiapua. Esim. kunnilta ja kirkonkin kautta löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Jos liitto on karilla, niin kulissien ylläpitäminen vain vahingoittaa lapsia. Joskus on perempi erota. Mitä pidempi kulissiavioliitto, sitä pahempi lapsille.
Vierailija:
seksitön suhde on seksiä " vain" kerran viikossa. Täällä on meitä joille seksitön tai kaurapuuro tarkoittaa ei ollenkaan seksiä, ymmärrättekö, ei edes kerran vuodessa. Moniko teistä olisi sittenkin monen vuoden jälkeen vielä sitä mieltä että se on silti hyvä ja pelastettavissa oleva liitto? Kyllä se minusta kertoo rakkauden puutteesta jotain jos toinen voi vongata monta vuotta ilman tulosta.
Mitäs kun sitä seksiä on ollut viimeksi joskus vuonna 2005?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdottomasti kannattaa ainakin yrittää jotain parisuhdekurssia!
Ja hyvin on mennyt. Itselläni oli sama tunne kuin ap:llä, eli kun mies on pois kotoa niin kaikki ok, mutta kun ollaan sitten yhdessä niin kaikki tökkii. Ja tökki pitkään, kunnes minä päätin että en jaksa enää ja muutin pois. Voin vakuuttaa että on ollut niiiin paljon helpompaa, siis henkisesti, kun saa olla rauhassa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka naimisissa ei olla eikä ole lapsia. Yhdessä ollaan oltu 3 vuotta, joista 2 avoliitossa.
Alunperinkään ei ollut intohimoa, mutta nyt viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella kuivia. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita ei tunnu löytyvän millään, kumpikin lähes inhoaa toisen harrastuksia. Tuntuu vain niin paljon helpommalta jäädä kuin lähteä, varsinkin kun " todellisia" ongelmia ei ole. Miehen mielestä suhde on ok ja minä vain aiheutan kaikki riidat.
En uskalla lähteä, kun pelkään yksin jäämistä, sitä etten enää löydä vierelleni ketään.
Teillä on varmaankin aika tavallinen pikkulapsiperheen tilanne. Tunnistan omat fiilikset kirjoituksestasi - lähinnä kuvaat sitä aikaa kun kuopus oli alle 4v. Sen jälkeen on tilanne helpottanut hurjasti.
Ei pienten lasten vanhemmat voi millään jaksaa kaikkea. Nykyään pitäisi saada kaikkea ja heti (itse olen ihan samanlainen en arvostele) Ongelma on kai siinä, että jostain muusta (ylenmääräisestä työnteosta yms.) pitäisi malttaa (ainakin joskus) luopua jotta saisi sitten sitä läheisyyttä tilalle. Siivooja on minusta paras lääke äitien seksittömyyteen =) ainakin meillä (tosin teillä se on miehestä kiinni, et mahtaisko kuitenkin olla se työmäärän vähentäminen). Toisin sanoen elämässä pitäisi pystyä priorisoimaan asioita niin, että perheen (vanhempien keskinäinen suhde) hyvinvointi olisi etusijalla. Ja silloin aikaa pitää ottaa jostain muusta toiminnasta.
Vierailija:
Tämän viimeisen lapsen syntymän jälkeen on ollut tosi hiljaista,viime kesänä mies myönsi ettei häntä oikeastaan halutakaan, syksyllä kuvittelimme että nyt taas suhteemme saisi lisää hehkua, mutta nyt taas näyttää siltä, ettei tämä tilanne parane. Jotenkin tuollaiset kommentit: seksiä neljän päivän välein, ovat totta ja siten myös kamalan ahdistavia, kun tuntuu siltä, että ei jaksa eikä himota. Ei kyllä ole kiinnostusta avioliiton ulkopuolisiinkaan suhteisiin. Mies tekee yrittäjänä ihan järjettömästi töitä, minä hoidan lapsia ja jotenkin tässä tilanteessa ei tunnu olevan mahdollista sellaiseen irtiottoon, että pääsisi kahdestaan miehen kanssa jonnekin, emme kai osaisikaan lähteä. =(
Kyllä meillä on paljon muutakin yhteistä kuin lapset, jutellaan paljon ja ollaan läheisiä toisillemme, halaillaan ja suukotellaan, mutta sitten sängyssä kumpikin on ihan liian väsynyt.
En mä tiedä onko meillä kämppis-aviolitto vai mikä, mutta jollain lailla olen tyytymätön ja sitten en kuitenkaan jaksa etsiä ratkaisua ja lisää intohimoa. Olen viime kesästä lähtien pyöritellyt näitä ajatuksia, välillä ahdistuenkin ja silti on myönnettävä, että ihan alusta lähtien meidän suhde on ollut aika intohimoton, monet muut asiat pitävät tätä suhdetta kasassa ja joskus mietin miksi se ei voisi minullekin riittää... mieheni on tähän suhteeseen tyytyväinen, vaikka myöntää että seksiä " pitäisi" olla enemmän ja välillä hän tuntee huonommuutta, mutta tiedän hänen rakastavan mua ja huolehtivan minusta ja lapsistamme loppuelämämme. En voisi ajatella eroa, mistään en näin turvallista perhe-elämää löytäisi. Asiat on kai arvotettava itselleen tärkeiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eroaminen pitäisi kieltää alle 5 vuotiaiden vanhemmilta juuri näissä tilanteissa (jos ei siis mitään todellista syytä ole; väkivalta jne.). Kun parisuhde on jatkuvasti ns. hyllyllä ja jaksamisen rajamailla niin eihän siltä paljon voi odottaakaan - sinänsä kyllä kauhea ajatus toisaalta kyllä ihan paikkansa pitävä.
En tuntenut miestä kohtaan mitään muuta kuin kaveruutta. Mitä sellaisessa suhteessa vaikuttaa olla? Halusin olla onnellinen ja onnea en mieheni luota löytänyt. Jäin siis lasten kanssa ja mies muutti pois. Alku oli hankalaa mutta kyllä jo helpottaa. Ja nyt on kiva olla onnellinen, tuntea vetoa johonkin mieheen ja HALUTA seksiä jonkun kanssa.
Vierailija:
Seksi lähinnä. Mitään intohimoja ei ole. Ihan sellainen tavallinen suoritus, ei mitään uutta. Ja puolessa välin hommaa käy aattelemaan äijästä, että tulis jo, niin tääkin loppuis.
Ihan sama vaikka ei 2vkoon sekstailtais, multa ei ainakaan mitään jäis puuttumaan. Mutta pakko yrittää, kun raskautua pitäis.
...RASKAUS sitten ratkaisu ongelmiin???? Voi taivas... *ei jaksa ymmärtää, itsellä vuosien kämppisliitto onnellisesti...ohi*
Niin se vaan on että mitä useammin sitä harrastat niin sitä useammin tekee mieli....alku hankalaa mutta yrittäkää nyt edes!!!
jota olen omastani ja ystävättärieni puolesta miettinyt melkein yötä-päivää viimeiset vuodet... itse elän kämppisliitossa. Silti yli 10 yhteistä vuotta ja rakkaus puolisoon (ystävänä) tuntuvat niin tärkeiltä, että ero on pakko välttää!
Pari ystävääni on eronnut niin, että kyllästyivät kämppismenoon ja jäivät pienten lasten yksinhuoltajiksi. Ensin on tullut (ihan luonnollista ja tietty ok) kauhea menovaihe ja bailausta, yhden yön juttuja ja pieniä suhteitakin... sitten on alkanut valjeta, että yh:na on ihan helv**tin raskasta ja yksinäistä. Alkaa tulla ahdistus, pelko, masennus... ja eipä aikaakaan kun alkaa tiivis uusi seurustelu (jonkun kanssa, jolla on sama kiihkeä tarve sitoutua) ja sitten mennään rytinällä yksiin, saadaan lapsi alulle ja naimisiin. Valitettavasti nämä uudet liitot ovat olleet ystävieni mielestä vielä kamalampia kuin edelliset... nyt he kärvistelevät samanlailla toisaalla ja ajattelevat, että ei enää ainakaan voi erota, kun on jo eronnut ja lapsia on useamman kanssa...
Mitä tästä opimme? Olisiko niin, että jos voi todella pahoin liitossa, kannattaa erota. Ja sitten kannattaa bailata ym. jos siltä tuntuu, ja olla min. 2 vuotta yksin, niin että yh-kotielämä alkaa asettua ja toimia, ettei ahdista eikä tarvitse ketä tahansa helpottamaan yksinäisyyttä. Jos voi jatkaa nykyisessä liitossa, niin jatketaan niin kauan, kuin lapset ovat pieniä. Voimmehan erota lasten kasvettua (40-kymppisinä, jolloin olemme vielä ihan nuoria ja voi tulla vaikka mikä ihana juttu eteen:)
Tsempatkaa siskot! Hakekaa iloa elämäänne ystävistä ja harrastuksista.
" kärvistellä" kuitenkin vielä toiset 10 vuotta jolloin lapset ovat jo isompia. Aloitan uuden elämän 40-vuotiaana!
Ja kaduin sitä katkerasti pitkän aikaa...
Nyt kaikki hyvin, uusi mies ja yksi yhteinen lapsikin. Toisaalta välillä mietin, miten asiast olisivat, jos olisinkin jäänyt. Mieheni oli myös kunnollinen, menestyi työssään ja hyvä isä lapsille.