Lue keskustelun säännöt.
Kämppisavioliitto, lopun elämääkö?
28.01.2005 |
Onko muita samassa tilanteessa?
Olemme olleet miehen kanssa yhdessä 10v. Aviovuosia takana 6v. Lapsia kaksi. Mies ei ole väkivaltainen tai juoppo. Ongelma on se, että tulemme toimeen, mutta lämpimiä tunteita ei ole. Hoidamme lapset yhdessä, suunnittelemme taloutta koskevat asiat sovussa, jne. mutta seksi ym. koskettaminen on vastenmielistä. Lähinnä minun puoleltani. Mies on sitä mieltä, että tilanne voi jatkua vaikka hamaan loppuun asti näin. Minun mielestäni elämä on liian lyhyt " kämppisavioliittoon" . Olemme yli 30v, tapasimme kun olimme 20v. Mielestäni 20v ei ole valmis valitsemaan elämän kestävää kumppania. Sukulaiset ja ystävät eivät ymmärtäisi eroa, koska näkyvää syytä (väkivalta, alkoholi tms. ) ei ole. Olisin vaikka valmis eroamaan, mutta onko tarpeeksi syytä rikkoa perhe? Taloudellisesti tulisin toimeen lasten " päähuoltajana" .
En kaipaa moraalisaarnoja vaan toisten samassa veneessä olevien / olleiden mielipiteitä. Tänä päivänä kun ei kertakaikkiaan voi sanoa olevansa valintaansa tyytymätön ilman selkeää syytä!
Kommentit (115)
Olipa upea lukea viestisi. Mieheni lähti noitten syitten takia, ei suostunut edes miettimään sitä vaihtoehtoa, että jospa " ongelma" ei niinkään ole parisuhteessa vaan omien korvien välissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mä veikkaan, että enemmän näitä tällaisia " kaveri" liittoja on kun sellaisia ikuisesti intohimoisia. ARKI nääs astuu kuvioihin... Eri asia on, jos ei mitään helliä tunteita löydy. Itse ollut naimisissa vasta 1,5 vuotta ja välillä kyllä ollaan aika lailla kämppiksiä. Mutta silloin jaksan muistaa sitä Kuutamolla-leffaa, että ruoho on juu vihreämpää aidan toisella puolella, mutta kellertyy sekin syksyn tullen! :)
Pitää vain rehellisesti tutkia tilannettaan ja todellakin paneutua asiaan. Sekään ei ole ratkaisu että vain eroaa. Itsensä kanssa pitää tehdä töitä jotta osaisi rakentaa paremman suhteen sen toisenkin kanssa.
Mutta sekin on totta että eri ihmisten kanssa kemiat toimivat eri tavalla. Ja eri ihmisten kanssa elämäsi on eri näköinen ja sinusta tulee erilaiset puolet esiin. Joten ei se ainoastaan itsestäänkään ole kiinni.
Päätti mitä tahansa niin elämää pitää arvostaa.
T. yksi joka erosi huonosta suhteesta (oli ihan niitä näkyviäkin syitä), tehnyt itseni kanssa pitkän urakan ja kasvanut ihmisenä paljon. Onnellinen olen yksin mutta vielä onnellisempi siitä että nyt ymmärrän mitä parisuhteesta haluan, mitä tarvitsen ja mitä kykenen itse antamaan.
Nyt en eroaisi mistään hinnasta. Tiedän kyllä miltä sinusta tuntuu.
Isässä ei mollut mitään vikaa, mutta h' n oli " tylsä" . Halusin muuttaa isäni luo, kun olin yhdeksän. Äiti ei suostunut.
Kun olin kolmentoista isäni lupasi, että jos äiti ei anna minun muuttaa isälleni, asia viedään oikeuteen. Äiti ei suostunut, mutta kun juttua alettiin valmistella, antoi hän periksi, kun ymmärsi, että olisi hävinnyt jutun.
Sitten hän haukkui meidät, että me pilaamme HÄNEN elämänsä!
Siitä lähtien olen tarkastellut äiti kriittisesti ja huomannut, että hän on alunalkaenkin ollut hyvin itsekäs. Ensin oli pakko saada mies, sitten lapsi. Sitten kun kaikki ei enää tullutkaan hopealusikalla suoraan suuhun, niin piti ottaa ero.
Äidille tulee yksinäinen vanhuus, sillä minä olen hänen ainoa lapsensa, ja tuskin olen käytettävissä, kun hän tarvitsee apua. Olkoon nyt vielä onnellinen niin kauan kun sitä kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä pitkään arki " sujui" mutta ei hellyyttä, rakastamista eikä seksiä. Lopulta päättelin että olkoon yh elämä mitä tahansa, tämäkin on yksinäistä, kamalaa ja masentavaa. Ap olemme samassa tilanteessa ja vain aika (hyvin pitkä aika) näyttää oliko ratkaisu oikea. Minä ainakaan en voi enää jäädä kylmään ja yksinäiseen " liittoon" . Mielestäni kulissi ei voi olla hyväksi lapselle, tiedän yhden jonka vanhemmat erosivat heti kun hän muutti pois kotoa, ei sekään ole helppoa tajuta että se kaikki on ollut valhetta.
Vieläköhän ap hengailee täll palstalla. Olisi kiva kuulla onko hän tehnyt jo päätöksen. Mikä on tilanne tänä päivänä????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Intiimielämä loppui odottaessani esikoista, kuopus on lähes neitseellisen sikiämisen tulos. Pari vuotta jaksoin vongata , mutta nyt olen alistunut seksittömyyteen. Oikeastaan niin paljon vettä virrannut, että nyt ajatus miehen koskemisesta etoo...itseään saa syyttää. Pidän hänestä ja elämästämme kovasti, muta se kahden aviossa olevan ihmisen välinen rakkaus puuttuu, tämä alkaa olla sisarellista sukulaisrakkautta.
No, minäkin olen miettinyt mitä tehdä. näin 32v olisi vielä paljon edessä. Tulin siihen tulokseen, että paskan summa on vakio. Eli jos lähden ja löydän uuden miehen, on hänessä sitten omat-muut vikansa. lkoon tämä minun uhraukseni yhteiskunnalle. Haluan pitää muutoin toimivan perheeni, ehkä pitäisi olla itsekäs. Hyvinkin minusta voi tulla katkera vanhus-tai sitten ei.
niin ap on tehnyt päätöksensä!
Viime viikolla ilmoitin miehelle, että ohi on. Mies aloitti mahdottoman rumban, käänsi vanhempani ja osan sisaruksistani mua vastaan ( he kuulemma vielä ymmärtäisivät jos mulla olisi joku uusi, mutta kun ei ole... : O ) ja tässä sitä edetään päivä kerrallaan. Mutta fiilikseni eivät ole muuttuneet, aion erota. Vaikeeta, mutta elämä on = )
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni Ap teit väärän päätöksen. Kun on menty naimisiin, niin on luvannut rakastaa niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Minä en suhtaudu kevyesati tähän lupaukseen.
Kun me menimme mieheni kanssa naimisiin, pappi puhui siitä että rakkaus ei ole tunteesta kiinni vaan tahdosta. Pitää tehdä tietoinen päätös että tahtoo rakastaa.
En usko että löydän parempaa jos lähden pois omasta kämppisliitostani. En pidä eroa vaihtoehtona vaan niigtä on tasan kaksi, joko jatkan elämää tässä kämppisavioliitossa, tai sitten lähden hankkimaan apua.
Tekisin tuon jälkimmäisen jos vain tietäisin mihin suuntaan kääntyä..?
toivottavasti kaikki sujuu hyvin.
Meitä kämppisavioliitossa olevia näköjään piisaa :-((( kammottavaa, että mekin olemme tuttavien, sukulaisten ja naapureiden silmissä varmaan oikea ihanneperhe, jolla ei luulisi olevan mitään ongelmia. Tällaisia " oi, kun teillä on kaikki niin ihanasti ja oi kun te ootte niin onnellisia" -huudahduksia ollaan saatu kuulla.
Vain pari ihan lähintä ystävääni tietää, mikä on tilanne. Ehkä mieskin on kertonut omilleen.
Ei hellyyttä. Ei suukkoja. Ei seksiä. Arki sujuu ok, tykätään toisistamme ja kasvatetaan ihania muksujamme. Mutta mun ja mieheni välillä ei ole mitään.
Ollaan yritetty. Ollaan haettu apuakin. Ollaan koetettu " lemmenlomia" . Mutta ei vaan tule mitään!
Minä en halua erota, ei halua mieskään. Siis lastemme takia. Mutta olen alkanut ajatella, ettei lapsille ole terveen parisuhteen malli, jos äiti ja isä eivät koskaan helli tai suukottele toisiaan..?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...tilanteessa vuosia, en ole enää.
Teininä aloiteltiin, yhteisiä vuosia ja avioliittovuosia takana huomattavasti enemmän kuin ap:lla. Eli meidän kämppisliitto loppui.
Ilman " näkyvää" syytä, kaikkien sukulaisten ja tuttavien kauhuksi.
Hyvä niin, kaikkien kannalta (juu, meillä on lapsia). Eli samaa mieltä: elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi " väärän valinnan" kanssa. Ennemmin vaikka yksin.
on taas nostettu esiin!
Itselläni on se vaihe nyt, että olen pohtinut näitä asioita todella syvällisesti yksin ja muiden kanssa ja tullut seuraavaan tulokseen:
- toisen kosketus ällöttää aina vain enemmän ja enemmän
- meillä ei ole mitään yhteistä paitsi lapset
- minulla ei ole mitään haluja mihinkään pariterapiaan kun jo samaan ruokapöydän ääreenkin istuminen ahdistaa
meidän kämppisavioliitto on lähestymässä loppuaan, en usko, että ero on enää vältettävissä.
Onko täällä palstailemassa ketään ammattilaista, joka vielä olisi sitä mieltä, että löytyisi eväitä jatkaa?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä on sellainen menossa, ystäviäni monta sellaista jotka ovat olleet naimisiin mennessään 18-19 vuotiaita, ja olleet naimisissa jo 15 vuotta. Jos itse et ole valmis nuorena sitoutumaan, älä yleistä.
Avioliittoon mielestäni kuuluu tälläiset suvantovaiheetkin mutta jos ne ei mene ohi apua voi saada.
Seksi lähinnä. Mitään intohimoja ei ole. Ihan sellainen tavallinen suoritus, ei mitään uutta. Ja puolessa välin hommaa käy aattelemaan äijästä, että tulis jo, niin tääkin loppuis.
Ihan sama vaikka ei 2vkoon sekstailtais, multa ei ainakaan mitään jäis puuttumaan. Mutta pakko yrittää, kun raskautua pitäis.
Tapasin ex-mieheni, kun olin 17 v. Seitsemän vuotta seurusteltiin ja yhdeksän ehdittiin olla naimisissa. Pari viimeistä vuotta meni todella huonosti, ei riitoja, mutta esim. luottamus mennyt (sairastuin, enkä saanut mieheltänii tukea). Erosimme parin vuoden vatvomisen jälkeen, kun poika oli 4 v. Onneksi erosimme! Lapsi porskuttaa eteenpäin. Mies oli aluksi tolaltaan, mutta löysi vuoden jälkeen uuden, taatusti itselleen paremmin sopivan naisen. Minäkin löysin uuden. Ei se elämä nytkään pelkkää rakastumisen huumaa ole, mutta ns. isot asiat ovat kohdallaan.
Itse en ole eroa koskaan ajatellut, enkä viitsi jatkossakaan ajatella. En usko, että parempaa miestä löytäisin, enkä jaksaisi kyllä etsiäkään. Ihmiset on silti niin erilaisia, toiset kaipaavat enemmän sähköä ilmaan. Itse uskon, että arki tulee aina. Olen masentavan raivorealisti, mutta eipä tarvi eroilla, jos ei mies häivy kuvioista.
Nuorena aloitetut suhteet todella harvoin kestävät. Itse erosin samoista syistä kuin sinä, 12 vuoden jälkeen. Rakastuin toiseen ja se antoi pontta lähtemiselle. Löysin sen oikean siitä toisesta, nyt olen ollut yli 8 vuotta uuden kanssa ja reilu neljä niistä naimisissa, kaksi yhteistä lasta ja hetkeäkään en katunut lähtöäni. Exä yököttää mua vieläkin, pelkkä ajatus, että joutuis vielä intiimiin kosketukseen, yököttää. Harmi kun on yhteinen lapsi, ei voi vain unohtaa.