Kämppisavioliitto, lopun elämääkö?

Ystävyys on kuitenkin hyvä pohja, jolle voi rakentaa vaikka kuinka lemmekkään suhteen :-)

kiitoksia paljon vastauksista! Eihän tällaiseen ongelmaan mitään yhtä ja oikeaa lääkettä tietystikään ole, elämä on valintoja! Minä katson eteenpäin ja teen avioliiton eteen mikä tehtävissä on ja sitten jos vielä ankea fiilis jatkuu, ei erokaan ole poissuljettu.

Tsemppiä kaikille samassa veneessä oleville!

Hassua että ajatteletko eron syyksi kelpaavan vain väkivallan ja alkoholismin, niidenkin yli voi päästä joissakin tapauksissa ja suhde säilyä ihanana. Mutta jos Rakkaus loppuu, ei suhteella enää paljon mahdollisuuksia ole.

.. kun en tiedä, että rakastanko vielä. Rakastan häntä ystävänä ja lasten isänä, mutta en usko, että rakastan romanttisessa mielessä enää. Nykyään vain kun erotaan helposti pienistä lapsista huolimatta, tuntuu suorastaan " rikolliselta" erota vain romantiikan puutteen takia.

En ole pettäjätyyppiä, joten en tahdo lähteä myöskään kokeilemaan, toimisiko jokin sivusuhde tms " salarakas-juttu" paremmin. Miehen en myöskään usko pettävän, vaikka täysin varma en tietystikään voi olla. Hän on kotona viihtyvää tyyppiä, harvoin haluaa edes " poikien iltoihin" lähteä. Emme vain ole samalla aaltopituudella, se jokin kipinä väliltämme puuttuu, jos tiedätte mitä tarkoitan. Esim. omat vanhempani riitelivät kovasti kun olimme sisaruksieni kanssa pieniä, mutta sovussa ollessaan koskettelivat ja halailivat toisiaan paljon! Meillä on päinvastoin, riidellään tosi harvoin, mutta ei kyllä sitten kosketellakaan = (

Kun siihen uuteen suhteeseenkin lähtee se sama vanha minä. Se tarkoittaa sitä, että samat ongelmat tulee mukana. Muutos lähtee itsestä. Oma mieli kapinoi vastaan, enhän minä hyvänen aika miksi minun pitäisi muuttua? Kasvua se vaan on. Välttämätöntä. Avioliitto on sitä, että sitoudutaan kasvamaan yhdessä ... Mutta se tarkoittaa sitä, että aika ajoin joutuu tutustumaan uudestaan siihen kasvaneeseen kumppaniinsa. Kukaan ei pysy samana lopun ikää. Myös rakkaus kasvaa ja uudistuu. Vaatii rohkeutta lähteä, mutta taitaa vaatia vielä enemmän rohkeutta jäädä ja tehdä töitä sen eteen, että homma sujuu. Toinen voi tuntua vieraalta ja kaukaiselta, mutta jos vähän panostaisi siihen uudelleentutustumiseen sieltä saattaa löytyä niin se vanha rakas kuin se uudistunut kasvanut entistä ehompi kumppani. Näin minulla kävi. Rakastuttiin uudelleen. Ja nyt uskonkin, että koko jutun idea on se, että on mahdollista rakastua uudelleen, monta kertaa ja vieläpä samaan ihmiseen!

Avioliittolupauksessakin luvataan rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä. Niitä kriisejä tulee ja menee. Suhde kulkee yleensä samaa kaavaa: 7 vuoden välein tulee kriisi, joka koettelee suhteen kestävyyttä. Jos on liikkeellä luovuttamisfiiliksellä, ei kriisistä pääse yli.

Enemmän rohkeutta tosiaan vaatii jäädä tekemään työtä suhteen eteen, kuin lähteä. Pakeneminen tapahtuu ehkä suhteesta, mutta ei itsestä. Itsesi kanssa joudut elämään ikuisesti ja uudessakin suhteessa kriisit tulevat väistämättä eteen jonakin päivänä.

Elämä on taistelua, sinä päätät, kuka siinä on voittaja.

Minulla on suunnilleen sama tilanne kuin tämän ketjun ap:llä, tosin yhdessä olemme olleet vasta 7 vuotta. Ja tosiaan, ainut mikä yhdistää tällä hetkellä on yhteinen talous ja lapsi, muuten mitään yhteistä tekemistä tai kiinnostuksen kohteita ei ole. Riitaakin syntyy helposti, ihan pienistäkin asioista, ja toisen olemus ja jutut enemmänkin ärsyttää kuin ihastuttaa.



Varovasti olen puhunut eron mahdollisuudesta, mutta mies (jo yhden eron kokeneena) ei halua puhuakaan asiasta. Seksielämää ei ole kuin erittäin satunnaisesti ja sekin on väkinäistä (olemme välillä yrittäneet saada toista lasta, mutta nyt se yrityskin on kuivumassa kun edes ovulaation aikoihin ei kerta kaikkiaan kiinnosta). Tosin ei me kyllä mitenkään kiihkeitä oltu edes suhteen alkuaikoina, mutta silti.



Jotenkin tuntuisi pahalta erota, lähinnä lapsen takia, mutta välillä tuntuu myös niin pahalta se, että tämä meidän perhe-elämä ja tunnelma kotona on niin väkinäistä.



Mutta kiitos, tästä ketjusta sain kuitenkin hieman voimaa koittaa jaksaa edes vähän eteenpäin ja yrittää miettiä olisiko jotain muuta tehtäväissä kuin se ero.

Se on ELÄMÄÄ. Ihmiset ei vaan nykyään halua SITOUTUA.

Kasvoimme erillemme

Rakkaus vain loppui jne...



Eli ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen, kun ensihuuma on ohi, niin erotaan ja sitten taas haetaan sitä huumaa seuraavasta suhteesta. Ihaillen seuraan niitä ihmisiä, joilla parisuhteessa leiskuu ja rakastaminen todella näkyy vielä kymmenien avioliitovuosien jälkeen. Niitä on vain aika harvassa. Useimmilla se taitaa olla tällaista tasaista taapertamista.

tässä on monta hyvää neuvoa!

Aloin tässä miettiä, että josko meilläkin olisi siitä kiinni, kun kaikki tuntuu yhteiselossa tökkivän nykyään. Ja toden totta, seitsemän vuotta tulee yhdessä oloa kohta täyteen!



Ai kun olisi lohduttava ajatus, että tällainen ikäänkuin kuuluu asiaan. Mutta poistuuko kriisi itsestään ajan kanssa, vai olisiko tarve tehdä jotain. Mikään terapia ei kyllä innosta.

Eli kerron oman tarinan. Olin sinkku 30 vuotiaaksi. Olin sitä mieltä, että en löydä tarpeeksi ihanaa miestä milloinkaan.

Kunnes tapasin ihanan, rauhallisen ja luotettavan miehen. Hän oli eronnut ja hänellä oli 2 lasta. Me tutustuimme pikkuhiljaa ja rakastuimme. Muutimme yhteen ja menimme kihloihin. Aloimme suunnittelemaan häitä ja lapsikin sai alkunsa.



Sitten tuli mutta. Miehen entinen vaimo, joka oli kokenut liiton tylsäksi ja halunnut erota juuri saman syyn takia kuin sinä, pyörsikin mielipiteensä. Hän alkoi soitella paniikissa kun kuuli, että mies olikin tosissaan minun kanssa. Hän katui eroa ja olisi halunnut yrittää uudelleen. Se ruoho ei ollutkaan ihanampaa enää toisella puolella.

Mies kuitenkin sanoi, että erottu, mikä erottu ja rikkimennyttä ruukkua ei saa enää pitäväksi. Hän on sitoutunut minuun ja häät ovat suunnitteilla ja vauva tulee maailmaan puolen vuoden päästä.



Nainen uhkaili lopulta itsemurhalla. Lapset kärsivät. Me menimme naimisiin miehen kanssa ja saimme vauvan. Elämä on meillä rauhallista ja arkista ja olemme toistemme parhaat kaverit.

Miehen entinen vaimo juoksee kuulemma miehestä mieheen ja etsii uusia elämyksiä ja on katkera miehelleni kun ei saanutkään häntä takaisin.



Joten pane miehesi kiertoon, hän voi löytää itselleen puolison, joka aidosti arvostaa häntä.

Hän oli joskus uransa alkuaikoina avioliittoneuvojana ja sanoi epäonnistuneensa siinä hommassa surkeasti. Lähes kaikki parit päätyivät eroon. Joskus hän tapasi entisiä asiakkaitaan myöhemmin ja nämä kertoivat eron olleen parasta, mitä heille on pitkään aikaan tapahtunut. Eron jälkeen he olivat laihduttaneet, aloittaneet kuntoilun ym. ym.



Dr. Phil sanoi tähän: " MIKSI IHMEESSÄ NÄMÄ IHMISET EIVÄT TEHNEET TÄTÄ JO AVIOLIITON AIKANA?"



Avioliiton ongelmat saattavat hyvin johtua siitä, että passivoituu itse. Moni tässäkin ketjussa on kertonut olevansa energisempi silloin, kun on yksin kotona. Tällöin on hyvä harjoittaa tervettä itsekkyyttä ja hoitaa itselleen hyvä olo. Tällöin jaksaa panostaa myös kotiin ja parisuhteeseen! Häiritsevät asiat, olivat ne sitten kuinka pieniä hyvänsä, kannattaa myös puida halki vaikka ammattilaisen kanssa jos ei muuten. Yleensä jo se, että saa purettua ongelman sanalliseen muotoon, ratkaisee puoli ongelmaa ja ratkaisun avaimet tulevat käden ulottuville. Joskus tietysti ero on paras ratkaisu, mutta hyvin usein ongelmat vain siirtyvät uuteen parisuhteeseen, koska ongelmien juuret ovat oman pään sisällä.

Kun moni sanoo ettei yksinhuoltajan ole helppoa, niin kokemuksen rintaäänellä siihen vaan pari heittoa



# Ei ole helppoa huonosa liitossakaan

#Jokaisen on itse löydettävä se vedenjakaja, minkä kärsimyksen hinnan mieluummin maksaa: kärsimyksen yh:na vai kärsimyksen toimimattomassa liitossa: ihan takuulla kumpaankin sitä kuuluu

#Sama tulee miettiä vastuussa lapsiin nähden: maksavatko ne suuremman hinnan elää vain jomman kumman vanhemman kanssa arkea vai siitä että liitto jatkuu

# Yhtä ainoaa totuutta ei ole, mutta omaan tilanteeseensa kannattaa tutustua syvällisesti ja rehellisesti eri vaihtoehtoja punniten

Ja en suosittelisi kellekään eroa. Lasten takia yrittäkää jaksaa.

Sitä turvattomuutta on vaikea katsoa.

Jos liitto on karilla, niin kulissien ylläpitäminen vain vahingoittaa lapsia. Joskus on perempi erota. Mitä pidempi kulissiavioliitto, sitä pahempi lapsille.

Siinä vaiheessa tajusin että asiat ovat todella huonosti kun miehen kosketus yökötti ja kyseessä oli sentään aviomieheni!



Lopullisen päätöksen tein kun sairastuin vakavasti ja vietin 2kk elämän ja kuoleman rajamailla. Tajusin etten voi elää elämääni koskaan uudelleen ja ajatella että " seuraavalla kerralla sitten toisella tavalla" .



Lähdin kämppisavioliitosta 10 vuoden jälkeen enkä ole kertaakaan sitä katunut. Erosta on nyt 5 vuotta ja olen juuri mennyt naimisiin uudelleen. Tuossa välissä oli 2v täysin " miehetöntä" aikaa mutta edes silloinkaan en haikaillut exääni takaisin.



Itse ajattelen niin että meillä on vain yksi elämä jokaisella elettävänä eikä sitä kannata tuhlata sellaisen ihmisen kanssa joka ei ole sinulle oikea puolisoksi. Tämä puolisokin ansaitsee sitä paitsi kumppanin joka rakastaa häntä täydestä sydämestään ja haluaa häntä seksuaalisesti.

Mutta mitä jos tulee aina torjutuksi? Ei sitä viitsi loputtomasti itseään kaupata. Huumori tulee sen seksin jälkeen, ainakin minulla.

Kukaan AV:lla ei voi määrätä suhteesi kohtaloa. Suhteesi pelastamisen

eväät ovat sinulla itselläsi- onko sinulla halua irrottautua noista tunteistasi?

Ne ovat vain tunteita. Analysoi ne, puhu psykologin kanssa. Vika taitaa

olla omassa nupissasi. Ihan samalla tavalla kävisi seuraavassakin suhteessa: kyllästyisit jossain vaiheessa.

edelleen, kahdeksan avioliittovuoden ja kahden lapsen jälkeen. Se mikä tässä asetelmassa on ehkä erikoista, on se, että minä en rakastunut mieheeni, kun me tapasimme. Kunhan vain aloin seurustella ihan mukavan tyypin kanssa, ja vasta parin vuoden hengailun jälkeen huomasin, että minähän rakastan tuota miestä. Siihen asti koko yhdessäolo oli pelkkää vellomista, ollako vai eikö olla, ja kyllähän siinä kertaalleen erottiinkin oikein rytinällä.



Mutta siitä asti kun se asia sitten selvisi, on mennyt lujaa. Ehdimme seurustella ennen naimisiinmenoa viisi vuotta, nyt siis naimisissa kahdeksan. Ja jotenkin kaikki vaan syvenee vuosi vuodelta. Mutta kiitos tästä ketjusta. Tämä antoi ihmeellisen loisteen tälle arkimaanantai-illalle, kun silmät aukesivat näkemään oman hyvän tuurin.