Kämppisavioliitto, lopun elämääkö?

Tänä päivänä olemme naimisissa mutta mies on täysi juoppo ja muutenkin kaikkea muuta kuin luotettava.

..mielipiteitä kaipailen.. t. AP

Ero se vasta helvetin irrallleen päästi. Eli oma kokemus on, että jos VOI olla yhdessä niin olisin (ainakin jos lapset pieniä), jos tilanne todella huono eroisin. Ero on aina riski tai mahdollisuus. T. eronnut, nyt jo uuudelleen onnellisesti naimisissa

Kirjoituksesi oli ihan kuin omia ajatuksiani muutaman vuoden takaa. Avioliitto tuntui tosiaan vain kaveruudelta, seksi ei kiinnostanut, mies tuntui vieraalta. Jutut pyörivät lähinnä lasten (2 kpl) ympärillä. Elämä oli kuitenkin muilta osin kunnossa, ei alkoholia, väkivaltaa tms. näkyvää ongelmaa. Mielessäni pyöri ero pidemmän aikaa ja olin asian johdosta lievästi masentunutkin.



Masennuksen (tai nukkumisvaikeuksien) johdosta päädyin terveyskeskuksen kautta juttelemaan asioistani psykiatriselle sairaanhoitajalle. Tämä oli minun pelastukseni, alussa kyllä en tuntenut saavani siitä apua, mutta vähitellen huomasin oman pahan oloni syyt, jotka eivät olleet miehessäni, vaan minussa itsessäni (erinäisiä lapsuuden kokemuksia yms). Elämä alkoi pikku hiljaa tuntua mielekkäältä ja voin sanoa rehellisesti, että rakastuin mieheeni uudestaan. Tämä ei tietty käynyt yhdessä hetkessä; eräänä päivänä vaan havahduin, että eroajatukset olivat hävinneet ja suunnittelin jopa tulevaisuuttamme. Mies alkoi näyttää silmissäni komealta ja haluttavalta :-).



En väitä, että tämä pätisi sinuun. Haluan vaan rohkaista hakemaan apua, joko yhdessä tai erikseen esim. perheneuvolasta tai avioliittoleiriltä. Missään nimessä ei kannata jäädä " kämppisavioliiton uhriksi" vaan yrittää muuttaa tilanne, harjoitella vaikka kädestä pitäen keinoja kommunikoinnin ja läheisyyden parantamiseksi, ne kun ovat yleisimmät syyt eroihin. Jos mies ei tunnu innokkaalta, perheneuvolaan voi mennä yksinkin. Joskus miehet uskaltautuu myöhemmillä kerroilla mukaan. Onko tilanne ollut sama koko avioliittonne ajan vai olitteko alussa palavasti rakastuneita?



Lasten kannalta ero on kuitenkin aina raskas kokemus, helppoa kokemusta siitä ei saa, vaikka kuinka niin väitetään. Huono liittokin heijastuu lapsiin, joten apua kannattaa hakea. Tuskin lohduttaa, mutta ette ole ainoita näiden ongelmien kanssa pyöriviä, veikkaan, että kaikissa avioliitoissa harkitaan jossain vaiheessa eroa vaikka ajatustasolla.



Voimia sinulle, toivottavasti tilanne selkiytyy ja saat vielä elää onnellista parisuhdetta.

annoit kieltämättä aihetta miettiä vielä!

olen usein ollut valmis heittämään " pyyhkeen kehään" , mutta

jokin vaisto käskee vielä yrittämään. Teen parhaani avioliittoni eteen,

mutta jos mikään ei auta, niin sitten katson tilanteen uudelleen.



t. AP

Teillä ilmeisesti yhteiselo sujuu muuten mutkattomasti ja viihdytte yhdessä, mutta " kipinä" puuttuu.



Kipinän puutteen takia ei mielestäni kannata muuten hyvää parisuhdetta heittää roskiin, koska pelkän kipinän varaan ei kestävää parisuhdetta saa rakennettua. Kannattaa siis yrittää kaikkensa että löytäisit tuon kipinän uudelleen. Ero on aina rankka kokemus, etenkin lapsille ja luulen, että kaikki olisivat lopulta onnellisimpia jos saisitte suhteenne taas säihkymään!



Tsemppiä!

Siitä usein miehen kanssa puhunkin, että tuntuu et ollaan enempi kämppiksiä kuin mitään rakastavaisia tahi ees pariskunta! Meil on 1 lapsi ja oon nyt täs vaan koettanut aatella, et ehkä tämä tästä kunhan muksu kasvaa isommaksi ja saadaan joskus sitä yhteistä aikaa.. *elää toivossa* Ei mun mielestä ole mitään järkeä erota, jos ei mitään suurta ongelmaa edes ole. Ihmiset eroavat nykyään aivan liian helposti :( Ajattele lapsiakin. Toki täytyy ajatella myös itseäänkin, mut tulisitko onnellisemmaksi jos eroaisitte?

monta kertaa olen miettinyt, että täällä jossain olisi ehkä minulle oikeampi mies odottamassa, mutta jotenkin lasten takia olisi väärin lähteä näin vain kokeilemaan kepillä onnea.. kumpa vain voisin olla täysin varma, että näin elämä just pitääkin mennä ja just näin olen onnellinen!

t: ap-levoton sielu

Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä reilu 10 vuotta, naimisissa ei kuitenkaan olla. Me ollaan niin erilaisia ihmisiä kuin vain voi. Emme harrasta, melkeinpä voisin sanoa että MITÄÄN yhdessä. Emme tee mitään yhdessä. Ainoa asia, mikä meitä yhdistää on lapsi. Eroaminen on käynyt niin useasti mielessä. Enkä löydä enää syttä jatkaa yhdessä. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi! Huomaan, että kun tiedän mieheni olevan esim ylitöissä illan, olen paljon energisempi ja iloinen , kun tiedän että hän ei tule kotiin. Meillä eroaminen on paras ratkaisu.

huomannu, on, että jos avioliitossa liian pitkiä " kuivia kausia" seksin suhteen, alkaa heti vieraantumaan toisesta. vaikka se kosketus tuntuis nytten inhottavalta... suosittelen kokeilemaan yhtä romanttista viikonloppua ilman lapsia ja mielellään jossain muualla kuin kotona. seksi on se liima, joka sitoo kumppanit yhteen. ei sais ikinä mennä neljää päivää ilman yhdyntää... ;)

Tämän viimeisen lapsen syntymän jälkeen on ollut tosi hiljaista,viime kesänä mies myönsi ettei häntä oikeastaan halutakaan, syksyllä kuvittelimme että nyt taas suhteemme saisi lisää hehkua, mutta nyt taas näyttää siltä, ettei tämä tilanne parane. Jotenkin tuollaiset kommentit: seksiä neljän päivän välein, ovat totta ja siten myös kamalan ahdistavia, kun tuntuu siltä, että ei jaksa eikä himota. Ei kyllä ole kiinnostusta avioliiton ulkopuolisiinkaan suhteisiin. Mies tekee yrittäjänä ihan järjettömästi töitä, minä hoidan lapsia ja jotenkin tässä tilanteessa ei tunnu olevan mahdollista sellaiseen irtiottoon, että pääsisi kahdestaan miehen kanssa jonnekin, emme kai osaisikaan lähteä. =(

Kyllä meillä on paljon muutakin yhteistä kuin lapset, jutellaan paljon ja ollaan läheisiä toisillemme, halaillaan ja suukotellaan, mutta sitten sängyssä kumpikin on ihan liian väsynyt.

En mä tiedä onko meillä kämppis-aviolitto vai mikä, mutta jollain lailla olen tyytymätön ja sitten en kuitenkaan jaksa etsiä ratkaisua ja lisää intohimoa. Olen viime kesästä lähtien pyöritellyt näitä ajatuksia, välillä ahdistuenkin ja silti on myönnettävä, että ihan alusta lähtien meidän suhde on ollut aika intohimoton, monet muut asiat pitävät tätä suhdetta kasassa ja joskus mietin miksi se ei voisi minullekin riittää... mieheni on tähän suhteeseen tyytyväinen, vaikka myöntää että seksiä " pitäisi" olla enemmän ja välillä hän tuntee huonommuutta, mutta tiedän hänen rakastavan mua ja huolehtivan minusta ja lapsistamme loppuelämämme. En voisi ajatella eroa, mistään en näin turvallista perhe-elämää löytäisi. Asiat on kai arvotettava itselleen tärkeiksi.

samanlaisia fiiliksiä olen huomannut myös kuin nro 10, eli kun mies on matkoilla tai illan poissa, niin olen heti paljon energisempi ja positiivisempi. Mutta en ole tosiaan varma, että se olotila jatkuisi, jos eroaisimme lopullisesti. Ääh... en tiedä.. toisina päivinä olen sitä mieltä, että en missään nimessä eroa näin vakaasta ja turvallisesta liitosta ja toisina päivinä masennun, kun ajattelen, että tätä tämä sitten on, ainoa elämäni! Ehkä nro 5 on oikeassa, pitäisi hakea ulkopuolista apua, esim. parisuhdeterapiasta tms.

Kadehdin oikeasti naisia, jotka ovat tasaiseen perhe-elämäänsä tyytyväisiä ja rakastavat miehiänsä. Minä en enää edes muista olinko suhteemme alussa rakastunut vai vain nuoren naisen innolla ihastunut. Tuntuu vain, ettei mitään yhteistä tänä päivänä enää ole. ( Pitkään aikaan ollutkaan ). Mutta oikeassa olette - jotain tarttis tehrä!

valitus alkaa heti aamusta, kun mies avaa koneen.

Minä haluaisin leikkiä yhdessä lapsen kanssa, siis kaikki kolmistaan, mies taas räplätä konettaan.

Miestä ei ulkoilu innosta, minä taas tykkäisin ulkoilla koko perheen voimin.



Meillä ei ole mitään yhteistä harrastusta, jos ei telkkarin katselua oteta mukaan. Mies on nörtti, minä taas semmonen aktiivinen, ulkoilija, jumppaaja tyyppi.



Viime kesänäkin miehen lomat meni kinatessa, kun oltiin liikaa yhdessä.



Hyppisin kattoon riemusta, jos mies lähtisi vaikka viikoksi reissuun. Vaan ei lähde.

Seksiä ei ole, ei ole ollut pahemmin kolmeen vuoteen. Tai no pari kertaa innostuttiin toissa kesänä, että saatiin lapsi alulle, mutta sen jälkeen kertoja taitaa olla 5. (lapsi 10 kk)



Kuulostaakohan tämä ihan kauhealta? Kämppis-avioliitto, jossa kämppikset eivät edes tule toimeen keskenään.

Pitäisi kai vaan repäistä ja erota.

Mutta itsellä ikää vasta 24! Se, että valitsitte toisenne nuorena ei vaikuta yhtään mihinkään. Mutta piristystä suhteenne kaipaa kyllä. Kyllä meilläkin oli tuollaista pari vuotta. Mutta suhteen eteen on tehtävä työtä. Tämä ei ole moralisointia vaan oman kantapään kautta opittua! Sitä liekkiä pitää puhaltaa vähän että se leimahtaa taas, se on mahdollista (siis jos se yleensäkään on koskaan palanut?) Ulkopuolisen avun hakeminenkaan ei ole pahitteeksi. Jos ei siinä voita niin ei häviäkään. Älähän luovuta vielä! Taitaa olla kyseessä se vastamäki minkä jälkeen voisi odottaa myötäinen jos vaan taistelette yhdessä mäen päälle.

Mitään taikasauvaa ei ole, vaikka sitä olen itsekin toivonut. Työllä sitä parisuhdetta hoidetaan. Pitää järjestää niitä tilanteita missä muistaa itsensä ja miehen romanttisen ja kiihkeän puolen. Joku tuossa sanoi, että sitä vieraantuu ilman seksiä. Siitäkin on kokemusta. Vaikka tuntuisi ettei sytytä, kannattaa yrittää pitää läheisyyttä yllä. Se pitää ainakin yhteydet auki. Parisuhdeleirejä, terapiaa. Itseasiassa on olemassa kursseja juuri tähän ongelmaan! Niitä emme vielä ole itse kokeilleen, mutta kaikki kursseilla käyneet ovat kehuneet saaneensa ainakin jonkinlaista apua.

joten eroaminen oli helpompaa. Olisin kuitenkin eronnut, vaikka lapsia olisikin ollut.

Ei mullakaan ole kuin yksi elämä ja se on käytettävä itselleen parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jokaiselle löytyy varmasti sopivampikin kumppani, kuin se kiva kaveri.

Lapselleko pitää antaa rakkaudeton liitto omaksuakseen?

On myös pakko hyväksyä se, että elämässä (=avioliitossa) on näitä kausia. Se ei tarkoita etteikö tulevaisuudessa olisi parempaa. Jos nyt väsyttää niin keskitytään sitten siihen ikiomaan elämään. Piristystä harrastuksista, työstä, omista unelmista. Toisesta ihmisestä ei kannata itselleen piristäjää ja viihdyttäjää hakea. En sano että teillä on ongelma tämä, mutta monilla ystävillä tuntuu olevan. Odotetaan että se toinen ihminen jotenkin pelastaisi sen oman kurjan elämän. Avioliitossakin ollaan kuitenkin yksilöitä ja oman onnemme seppiä. Keskusteluyhteys on tärkeää. Jos mies ei ymmärrä, että seksittömyys todella vaivaa nin suosittelen sitä terapeutin puheille lähtemistä. Ette olisi ensimmäinen pariskunta joka parisuhdeterapeuttia vaivaa tällä asialla ;)





Nuori, mutta pitkään jo vaimo jatkaa

Mutta aikoja on erilaisia. Mies on joskus aktiivisempi kuin minä, ja joskus

minä olen aktiivisempi kuin hän.

Jos järjellä ajattelee, niin missään suhteessa et ole elämäsi aikana saava täydellistä halujen tyydytystä. Seuraavalla miehelläkin saattaisi olla vikoja,

jotka ärsyttävät. Viat vain vaihtuvat. Tällä pohjalla olen itse tullut siihen tulokseen, että hoidan tätä turvallista, hyvää ihmissuhdetta.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Jos on saavuttanut hyvän kumppanuuden,kuten te olette, se on loistava alku.

Sen, minkä olen huomannut: ei ole se ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella ja toisaalta: mitään ei saa, jos ei repäise ja riskeeraa.

Meillä on myös menossa hyvinkin kuiva kausi meidän avioliitossa. Lapsi on nyt 8,5kk ja olemme miehen kanssa niin kaukana toisistamme, kuin vain mahdollista. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Seksiä on harvoin, minua ei huvita. Näen valitettavasti miehessäni enemmän kaveria kuin aviomiestä, mutta toisaalta olen ihan tyytyväinen tähänkin.

Tuttavapiirissämme on pariskuntia, jotka ovat eronneet ja tavanneet uudet miehet melko nopeasti. Ollaan siis uusioperhe. No, samat ongelmat ja vaikeudet ne ovat sieltäkin uudesta suhteesta putkahtaneet! Eli mikään hjeillä ei olekaan paremmin, vaikka erosivat ja ottivat uudet puolisot! Ensihuuman jälkeen alkaa arki siinä uudessakin suhteessa ja elämä on kovaa omien ja vieraiden lasten kanssa.

En siis usko, että mikään oikeastaan paranisi, vaikka eroaisinkin miehestäni ja lähtisin uusille urille. Tässä iässä harvat kunnon miehet ovat enää oikeasti sinkkuja ilman lapsia. Lähes kaikilla on sitten jo ero takana ja kenties lapsiakin. Ongelmia siis jo valmiiksi.

Minä uskon, että aika parantaa meidän suhteemme. Olemme valmiit tekemään töitä ja menemään terapiaan. Olemme siitä jo keskustelleet.

Luulen myös, että muutto vanhalle kotiseudulle ja isompaan asuntoon parantaa tilannetta; saa enemmän liikkumatilaa ja uuden ympäristön. Minulla ainakin vaikuttaa suuresti asunto ja sen viihtyvyys sekä elinympäristö tähän kaikkeen; jos en viihdy kotona, se purkaantuu mieheen ja suhteeseen jne.



Koittakaa jaksaa ja yrittää! Elämä yksinhuoltajana ei ole helppoa, maailma on kova!

Tapasimme myös kun olin alle parikymppinen. Alkuaika oli onnen huumaa ja ajattelin etten ikinä voisi olla rakastamatta tätä miestä. Tätä huumaa kesti n. seitsemän vuotta (aika kauan kuitenkin!). Emme olleet vielä edes naimisissa kun kriisi iski. Opiskelin eri paikkakunnalla kuin mieheni kävi töissä. Viikonloppuisin mieheni tuli opiskelukämpälleni. Jossain vaiheessa lakkasin ikävöimästä häntä ja ajattelin, että parempi melkein kuin hän ei tulisikaan käymään enää. Seksi alkoi suorastaan yököttää. Ihastuin toisiin miehiin ja yhteen todella paljon. Mietin, että olenko uudestaan rakastunut.

Sitten aloin ajatella asiaa järjellä. Olisiko tämän uuden miehen kanssa ihanampaa? Hetken voisi olla, mutta olisiko se kestävää...

Sitten vain yksinkertaisesti päätin, että näin hyvää miestä en heitä hukkaan vain siksi että huuma on hävinnyt ja arki astunut kuvioihin.

Erään automatkakeskustelun muistan, kun sanoin hänelle että kuvittelin aina, että olet minulle se ainoa oikea. Mieheni sanoi, että hänestä tuntuu yhä siltä. Tämä vahvisti päätökseni. Seksikin alkoi taas maistua...

Seuraavana talvena mieheni kosi ja vastasin myöntävästi. Nyt meillä on yksi lapsi ja toinen tulossa. Elämä on turvallista ja tasaista, mutta hyvä niin. Hehkua siihen saa ottamalla välillä yhteistä aikaa.

Toisaalta oli hyvä että kriisi sattui jo ennen avioliittoa, tuntui että minulla olisi vielä mahdollisuus valita. Avioliitto olisi siinä vaiheessa voinut tuntua vankilalta, varsinkin jos lapsia olisi ollut.